27. elokuuta 2015

Henni Kitti: Elävän näköiset

Kuva #kirja-sivulta
Muistan nähneeni tätä kirjaa paljon blogeissa viime vuonna. Silloin ei vain tullut tartutuksi kirjaan, vaikka se mielenkiintoisen oloinen olikin. En olisi siihen nytkään tarttunut, ellei se olisi kutsuvasti odottanut kirjaston palautushyllyssä, ja nähdessäni kannen muistin että tämäkin piti lukea. Kirjaston palautushyllystä löydän usein niitä kirjoja, jotka olen joskus ajatellut lukevani, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ilmeisesti muilla lukijoilla on samantapainen kirjamaku kuin minulla.

Kirja alkaa jostain 1900-luvun puolivälistä, ajasta sotien jälkeen. Naapureina asuvat kaksi pariskuntaa, Eeva ja Alfred, Sisko ja Reino. Eevalle ja Alfredille on syntynyt jo kolme lasta, Siskolle ja Reinolle ei yhtään. Tarina alkaa Siskon ja Alfredin hetkestä hevostallissa, ruunan suurten silmien alla. Hetken päästä Sisko odottaa esikoistaan, ja Eeva neljättään. Syntyvät Sakari ja Aleksandra.

Myöhemmin Aleksandra muuttaa Helsinkiin ja opettelee eläinten täyttämisen ja Sakari lähtee Kiirunaan kaivokselle töihin Alfredin tavoin. Sakari löytää Ruotsista vaimokseen Fridan, Aleksandra tulee eräänä pääsiäisenä käymään mahan kanssa, ilman miestä. Aleksandran pojasta tulee Santeri, Sakarin pojasta Anders.

Näiden kolmen sukupolven elämää seurataan kunnes Santeri ja Anders ovat parikymppisiä. Ajat ja paikat vaihtelevat, vaikka suurin rooli taitaakin olla Aleksandralla ja Santerilla, ainakin sivumäärällisesti. Henkilöt ovat aitoja ja samaistuttavia, ja kirjaa lukiessa he tulevat lukijalle läheisiksi. Minä samaistuin paljon Santeriin ja hänen ajatuksiinsa.

Aleksandran ammattia, eläinten täyttämistä kuvataan paljon. Se oli mielestäni mielenkiintoista, sillä en ole juurikaan miettinyt, miten eläimiä täytetään, ihaillut vain lopputuloksia. Kirjan kautta siitä saa melko hyvän kuvan, ainakin tällainen lukija jolle aihe ei ole ennestään tuttu.

Aluksi kirjan kieleen tottuminen vei hetken, mutta kun pääsin rytmiin mukaan, upposin siihen. Teksti on välillä runollista, välillä toteavaa, välillä tajunnanvirtamaista. Huomaan tyylin tarttuvan, yhtenä iltana kirjoitin päiväkirjaa ja havahduin huomaamaan, että olin käyttänyt samankaltaisia rakenteita kuin kirjassa.

Vaikka kirjassa ei ole kovin kummoista juonta, henkilöt tulevat niin läheisiksi ettei heistä haluaisi luopua ollenkaan. Kirjan lähestyessä loppua tuli tuttu ristiriitaisuuden tunne: halusin tietää miten kirja loppuu, mutta toisaalta halusin jarrutella ja säästää luettavaa vielä hetkeksi. Tämä oli hyvällä tavalla erilainen kirja, sellainen joka sopi minulle juuri tähän hetkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä mieltä sinä olet?