torstai 11. joulukuuta 2014

Ville Haapasalo: "Et muuten tätäkään usko..."

Noin vuosi sitten luin Ville Haapasalon varhaisvuosista Venäjällä, ja tykkäsin kirjasta paljon. Sen lisäksi, että Villen tarinat elämästään Neuvostoliitossa ja Venäjällä olivat ihan uskomattomia, sai vähän erilaisen kurkistuksen venäläiseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Minua kiinnostaa venäläinen kulttuuri ja haluaisin joskus käydä Venäjällä. Vaikka en sikäläisestä kulttuurista paljon tiedäkään, tiedän kuitenkin sen, että se eroaa omastamme aika paljon, ja että yhteiskunnan toimintaa ei oikeastaan voi edes käsittää kun sitä ei ole itse kokenut.

Venäläinen elämä taitaa kiinnostaa muitakin, sillä nämä Haapasalosta kertovat kirjat ovat olleet tosi suosittuja. Vaikka nätä oli kirjastossa useita kappaleita, sain silti odottaa omaa vuoroani pari kuukautta. On tietysti monen mielestä kiinnostavaa lukea, miten joku suomalainen voi olla Venäjällä niin suuri julkkis. Monesti muistutetaan, että länsimaisessa kulttuurissa elävän on vaikeaa tai mahdotonta ymmärtää venäläistä elämää, varsinkaan jos ei ole käynyt siellä. Onneksi kirjojenkin avulla voi avartaa maailmaansa, vaikkei oikealle matkalle pääsisikään.

"Et muuten tätäkään usko..."-kirjan haastattelut on tehty Georgian Tbilisissä, haastattelijana on ollut edellisen kirjan tapaan Kauko Röyhkä ja valokuvaajana Juha Metso. Melkein kaikki teksti on kirjoitettu haastattelumuotoon, niin että lukijana tuntuu kuin seuraisi keskustelua. Aiheet ja luvut vaihtuvat, mutta teksti jatkuu silti yhtenäisenä, ja sitä on helppo seurata. Välillä haastattelumuotoisen tekstin katkaisevat päiväkirjamaiset kirjoitukset esimerkiksi retkistä, joilla tutustuttiin georgialaiseen ruoanlaittoon ja ruokakulttuuriin.

Edellinen kirja keskittyi Ville Haapasalon varhaisvuosiin Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Tämä kirja jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin ja kertoo Haapasalon 2000-luvusta Venäjällä. Kirjassa puhutaan paljon elokuvanteosta ja kuvauksista sekä Villen 30-päivässä -tv-sarjoista. Myös tavallisten ihmisten elämä eri puolilla Venäjää on hyvin esillä. Venäjä on valtava maa, mutta Moskova on kuitenkin kaiken keskus, ja syrjäseudut ovat usein uskomattoman köyhiä ja kurjia.

Myös Ukrainasta puhutaan, samoin Georgian tilanteesta. Yhtenä esimerkkinä venäläisen yhteiskunnan toiminnasta ovat Sotshin talviolympialaiset. Olympialaisiin liittyy monta asiaa, joita ei välttämättä ole muuten kuullut. Esimerkiksi että Sotshin hiekkarannoilta vietiin hiekka kisakylän alle, koska kylä rakennettiin suolle. Tai että kaikki asukkaat joutuivat lähtemään kodeistaan, jotta miliisit saatiin majoitettua. Tai ettei kisakylän viemäröintiä hoidettu kovin ympäristöystävällisesti. Ja muuta sellaista pientä, mitä ei oikein osaa kuvitella länsimaissa tapahtuvaksi.

Kirja on nopealukuinen ja siihen tietysti vaikuttaa myös se, ettei kiinnostavaa juttua halua jättää kesken. Metson upeat valokuvat tuovat oman tunnelmansa kirjaan. Suosittelen!

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Marraskuussa luettua

Joo, tiedän kyllä että nyt on jo melkein joulukuun puoliväli ja marraskuu on mennyt aikoja sitten. Marraskuu oli kuitenkin meillä aikamoinen kiirekuukausi ja sekä lukeminen että bloggaaminen jäivät vähemmälle. Marraskuussa luin vain kolme kirjaa, joista kaksi oli alle kaksisataasivuisia ja kolmas paksumpi, melkein neljäsataa sivua. Marraskuussa oli käynnissä myös lukuhaaste, jossa oli ideana lukea 30 sivua kuun jokaisena päivänä. Tunnollisesti pysyin tavoitteessa vajaat kaksi viikkoa. 

Marraskuussa luin Mark Levengoodin Miljoona ruusua, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ja Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä. Sivuja kertyi yhteensä 716, ei minusta kovin paljon. Ehkäpä joulukuussa tulee muutama sivu enemmän...

Kolmikosta eniten pidin Backmanin kirjasta, joka oli vähän kuin olisi lukenut Mielensäpahoittajan serkkupojasta Ruotsin puolelta. Miljoona ruusua oli hauska välipala, tykkään kovasti Levengoodin tavasta kirjoittaa. Fahrenheit 451 antoi ajattelemisen aihetta tähänkin päivään ja laittoi miettimään, miten kirjojen ja toisaalta myös ihmisten sosiaalisen elämän käy. Uskon, että kirjoja on vielä pitkään, mutta ihmisten sosiaalisesta elämästä ollaan puhuttu paljon mediassakin viime aikoina, ja vaikka toisten tavoittamisen pitäisi olla nykyisin helpompaa kuin koskaan, ihmisten yksinäisyys silti lisääntyy.

Sosiaalisesta elämästä ja yksinäisyydestä oli osin kyse myös kirjassa Mies, joka rakasti järjestystä. Kirjan päähenkilönä on Ove, 59 vuotta, joka on juuri laitettu eläkkeelle, vaikka omasta mielestään hänessä ei ole mitään vikaa. Oven elämä on ollut osin aika kivikkoistakin, mutta hengissä on selvitty ja mukavaakin on välillä ollut. Oven elämän tärkein ihminen on ollut vaimo Sonja, mutta nyt hän on yksin. Koska Ove on aina tehnyt töitä, hän ei osaa kuvitella elämäänsä eläkeläisenä, siis ilman että on mitään oikeaa tekemistä.

Järjestys ja säännöt ovat Ovelle tärkeitä, ja maailma melko mustavalkoinen: joko ihminen ajaa Saabia tai hän ei aja Saabia (muut merkit eivät ole oikeita autoja). Oven maailmassa säännöt ovat ehdottomia, ja esimerkiksi asuinalueen autolla-ajokielto aiheuttaa hänelle paljon harmaita hiuksia, sillä kaikki eivät ota kylttien viestiä tosissaan.

Ajokiellon rikkomisesta saa alkunsa myös erikoinen ystävyys naapurien kanssa, joista toinen on tomppeli (Patrik) ja toinen ei ole täydellinen idiootti (Parvaneh). Patrik nimittäin yrittää peruuttaa peräkärryä, mutta yritys päättyy huonosti ja peräkärry on Oven kukkapenkissä. Kovin ruusuinen ei naapurusten ensimmäinen kohtaaminen ole.

Kirjassa kulkevat rinnakkain nykyisyys ja Oven historia. Lukija alkaa pikkuhiljaa ymmärtää Oven käytöksen taustoja takaumia lukiessaan. Kiukkuisen ulkokuoren sisällä sykkii suuri sydän, mutta kestää aikansa, ennen kuin tämä piirre näkyy uusille ystäville. Tai oikeastaan ystävät taitavat nähdä Oven läpi paremmin kuin tämä haluaa itselleen myöntää.

Kaikkia marraskuussa lukemiani voin suositella muillekin, kaikki antavat omalla tavallaan ajattelemisen aihetta. Miljoona ruusua sisältää lyhyitä muutaman sivun tekstejä, joissa arkisia tapahtumia ja ilmiöitä on tarkasteltu välillä yllättävistäkin näkökulmista, huumoria unohtamatta. Fahrenheit 451 voi olla pelottavan tutunkuuloinen, vaikka se on kirjoitettu 1953. Ne, jotka pitivät Mielensäpahoittajasta voisivat pitää myös Ovesta.

Joulukuussa yritän ehtiä kirjoittamaan myös kirjakohtaisia postauksia, luettavana tällä hetkellä on Ville Haapasalon Et muuten tätäkään usko ja Kalle Kniivilän Putinin väkeä. Nojatuolimatka Venäjälle siis.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Kirjamessukuulumisia

Viikonloppuun mahtui siis kirjamessut Helsingissä, joilla kävin lauantaina ja sunnuntaina. Sen lisäksi nähtiin Helsinki International UB Horse Show'n 30-vuotisjuhlanäytös lauantai-iltana ja Ateneumin uusi Sibelius ja taiteen maailma -näyttely sunnuntai-iltapäivällä.

Lauantain messukäynnillä ehdin katsoa vain kirjamessujen tarjonnan läpi ja kuunnella joitakin haastatteluja. Sunnuntaina kiersin sitten antikvaariset kirjamessut, musiikkimessut ja viini, ruoka ja hyvä elämä -messut. Olin nyt ensimmäistä kertaa kirjamessuilla Helsingissä, ja alkuun vain ihmettelin messujen suuruutta Turkuun verrattuna. Hypistelin monia ihania kirjoja ja jumiuduin lukemaan pätkiä sieltä ja täältä, mutta silti kannoin kotiin vain kaksi kirjaa ja lukulampun. Tuota lamppua olen himoinnut jo pitkään, ja nyt se melkein käveli syliini Booky.fi:n osastolla, joten pakko se oli mukaan ostaa. 

Messusaalis: kaksi kirjaa ja ihana lukulamppu

Kirjat liittyvät molemmat suomalaisiin perinteisiin. Perinnetaidot-kirjassa kuvataan nimensä mukaan perinteisinä pidettyjä taitoja, ja sivuilta löytyy yksityiskohtaiset ohjeet esimerkiksi kukkaseppeleen, tuohisormuksen, himmelin ja ruisleivän valmistamiseen. Ohjeet ovat yksinkertaisia ja jokaisesta aiheesta on kirjoitettu lyhyt tietoisku. Parempi pyy: sanaparsiopas johdattaa lukijan vanhojen ja uusien sananparsien äärelle. Sananparret on jaoteltu aiheittain ja alustuksen jälkeen löytyy sananparsia kyseisestä aiheesta eri puolilta Suomea. Esimerkiksi nuukuudesta löytyvä luhankalainen sanaparsi "Ei niin huonoa tavaraa, ette'ei seitsemän vuoden päästä tarpeen" on minusta kovin kuvaava, vaikka en ollutkaan kuullut tuota ennen.

Eva Wahlström ja SKS:n tiedottaja Minttu Nikkilä

SKS oli järjestänyt kirjabloggaajille tilaisuuden, jossa Eva Wahlström kertoi Rajoilla-kirjastaan. En ole juurikaan seurannut Evan uraa tai hänestä tehtyjä juttuja, mutta kiinnostuin kyllä kirjasta. Kunhan saisin jostain vähän tilaa kalenteriin, niin ehtisin tämänkin lukemaan. Mielenkiintoinen on varmasti myös Kalle Kniivilän Putinin väkeä. Olen metsästänyt tuota opusta kirjastosta, mutta vielä en ole onnistunut saamaan sitä käsiini. Kuuntelin hetken myös Kniivilän haastattelua. Siitä lähdettyäni osuin vahingossa kuuntelemaan Tuomas Kyrön ja Antti Litjan haastattelua, jonka lopuksi he saivat platinalevyt Mielensäpahoittajan äänikirjasta. Huikeaa, että äänikirjaa on myyty jo 20 000 kappaletta!

Haastattelussa Kalle Kniivilä

Viimeinen kuuntelemani haastattelu oli oikeastaan keskustelu, jossa Usko, toivo ja raskaus -kirjan ja Ja tähdet putoavat -kirjan kirjoittajat keskustelivat vanhoillislestadiolaisten naisten asemasta. Salin 200 paikkaa olivat täynnä enkä nähnyt keskustelijoita kuin vilaukselta, mutta keskustelu oli silti mielenkiintoista. Yleisön reaktiot olivat myös mielenkiintoista seurattavaa: monet pudistelivat päätään ja huokailivat kun kuulivat esimerkiksi korkeista lapsiluvuista ja siitä, miten pienetkin lapset hoitavat pienempiä sisaruksiaan.

Messuilla oli paljon väkeä, ja huomasin, että kirjamessuvieraat lukevat jopa portaissa! Ruokapuoli oli tietysti täynnä ihania herkkuja, varsinkin kun teemamaana oli italia. Ensi vuonna uudestaan! :)

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kirjamessuille!

Olen ollut kirjamessuilla Turussa monena vuotena, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun suuntaan Helsinkiin. Tänään olen liikkeellä yksinäni ja saan rauhassa haahuilla ympäriinsä. Tarkoituksena on katsella ja ihmetellä tarjontaa, selailla kiinnostavia kirjoja ja kuunnella esityksiä ja haastatteluja. Huomenna mies liittyy seuraan, ja silloin tutustutaan lähemmin samaan aikaan oleviin ruoka, viini ja hyvä elämä -messuihin.

Vielä en ole ehtinyt juurikaan tutustua ohjelmatarjontaan, mutta bussissa on hyvää aikaa syynätä ohjelmaa ja ympyröidä lehti täyteen tuon haluan ainakin kuulla -rinkuloita. Jos et itse pääse paikalle, voit seurata menoa monen kirjabloggaajan postauksista ja Twitteristä hashtagilla #kirjamessut. Twiittejä tulee niin bloggaajilta kuin monilta muiltakin messukävijöiltä. Kasoittain kirjojakin löytyy nyt Twitteristä!

Mukavaa messupäivää, ehkäpä törmäämme messukeskuksessa! :)

               

perjantai 17. lokakuuta 2014

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kuva kustantajan sivuilta.
Nell on nelivuotias, kun hänet löydetään Maryboroughin satamasta Australiasta. Tyttö istuu laiturilla valkoisen matkalaukun päällä yksinään. Satamassa työskentelevä Hugh ottaa tytön kotiinsa ja kun kukaan ei kysele häntä, Nell jää perheeseen. 21-vuotissyntymäpäivänään hän saa kuulla olevansa löytölapsi, ja hänen elämänsä muuttuu tiedon myötä kokonaan. Nell alkaa jäljittää oikeaa perhettään, ja päätyy lopulta 1970-luvulla Englantiin ja Cornwallissa sijaitsevaan rantataloon. Retkensä jälkeen hänen tyttärentyttärensä Cassandra muuttaa yllättäen hänen luokseen asumaan, ja mysteerin selvittäminen jää kesken.

Vuosia myöhemmin Cassandra perii Nellin, ja huomaa saaneensa myös talon Cornwallista. Cassandra lähtee Englantiin selvittämään, miksi isoäiti oli ostanut talon Cornwallista, mutta ei koskaan maininnut siitä. Cassandra jatkaa Nellin aloittamaa työtä, ja alkaa selvittää Nellin taustaa. Nellin historiaan kiinteästi liittyvä Kirjailijatar eli Eliza Makepeace tuntuu olevan tärkeä arvoituksen ratkaisemiseksi, mutta selvitystyötä ei helpota se, että Eliza on kadonnut samoihin aikoihin kuin Nell löytyi Australiasta.

Kirjassa liikutaan kolmella aikatasolla, 1900-luvun alussa, 1970-luvulla ja 2000-luvulla. Tarina liikkuu jatkuvasti aikatasolta ja paikasta toiseen, ja jokaisen luvun alussa on ilmoitettu tapahtumien aika ja paikka. Joidenkin mielestä poukkoilu ajassa ja paikassa on ollut sekaannuttavaa, varsikin kun henkilöitä on aika paljon. Itse pysyin kuitenkin hyvin kärryillä koko ajan, ja oli vain hauska seurata niitä linkkejä, joilla luvut liitettiin toisiinsa ajasta ja paikasta huolimatta.

Kirjan alussa seurataan tarkemmin Nelliä ja Cassandraa, mutta kun paikka vaihtuu Australiasta Englantiin, tulee keskeisimmäksi henkilöksi Eliza. Lukija pääsee seuraamaan Elizan elämää sen alusta lähtien 1900-luvun alun Lontoossa. Elizan tarinan kertominen on liitetty hyvin 1970- ja 2000-lukujen tapahtumiin, kun sekä Nell että Cassandra vuoroillaan selvittävät Elizan taustoja.

Salaisuutta keritään auki tarinan edetessä kuin lankakerää. Lukijana yllätyin jatkuvasti pienistä ja isommistakin käänteistä. Juuri kun luulin, että arvasin asioiden oikean laidan, vedettiin matto jalkojen alta ja tapahtumista selvisi jotain täysin yllättävää. Kirjan aikana muutin käsitystäni kaikista henkilöistä moneen otteeseen. Hyvikset ja pahikset vaihtoivat alkuun paikkaa tiuhasti, ennen kuin kirjan puolivälin jälkeen asettuivat kukin omalle puolelleen.

Pidin kirjasta paljon, vaikka joissain kohdissa vähän jopa kyllästyinkin. Kirjassa on 669 sivua, ja joissain kohdissa olisin toivonut pientä tiivistämistä. Silti kirja ei missään nimessä maistunut puulta, vaan sitä unohtui helposti lukemaan useammaksi tunniksi. Minulle jäi kirjan luettuani vähän ontto olo, sillä vaikka arvoitukset ratkesivat, jäin miettimään joidenkin henkilöiden pahuutta ja valtavaa vihaa. Kirjassa tunteilla oli muutenkin aika iso rooli.

Kaiken kaikkiaan tämä oli hyvin viihdyttävä kirja, ja itse pidin eri aikatasojen vuorottelusta ja paikkojen vaihtumisesta. Pysyin henkilöissäkin hyvin kartalla. Tarinan lomassa oli muutama Elizan satu, ja satuteema oli muutenkin vahvasti mukana. Pidin siitä, miten lukijalle muistutettiin, miten tärkeitä sadut ovat sekä lapsille että aikuisille.



Kate Morton: Hylätty puutarha (The Forgotten Garden, suom. Hilkka Pekkanen)
Kustantaja: Bazar 2014
Sivuja: 669
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon pakolaiset

Kuvat kustantajan sivuilta
Näitä Ehtoolehto-kirjoja on kovasti kehuttu, mutta olen jotenkin onnistunut välttelemään niitä - tähän asti. Kun Kuolema Ehtoolehdossa oli juuri ilmestynyt, olin kirjastossa harjoittelussa ja kirja kulki varaajalta toiselle koko sen kolme kuukautta, kun talossa vietin. Kehuista ja ilmeisestä suosiosta huolimatta jätin Ehtoolehtolaiset silloin oman onnensa nojaan. Kun toinen osa ilmestyi, heräsin minäkin lopulta. Hain kirjastosta ensimmäisen osan heti ja toisen osan varasin. Ja kyllä tykkäsin.

Näissä kirjoissa puhutaan kovaan ääneen ja huumorilla höystettynä siitä, mistä ei oikein muuten uskalleta metelöidä. Siitä, millaista on suomalainen vanhustenhoito ja miten meillä vanhuksiin suhtaudutaan ja miten heitä kohdellaan. Kirjoissa omia kokemuksiaan jakavat Siiri, Irma ja Anna-Liisa sekä sekalainen joukko muita kulkijoita. Näiden yli yhdeksänkymppisten rouvien seurassa ihmetellään palvelutalon järjettömiä käytäntöjä ja mielivaltaisia maksuja, tutustutaan moneen helsinkiläiseen sairaalaan, hankitaan edunvalvoja, lähdetään putkiremonttia pakoon kimppakämppään ja eletään tavallista elämää iloineen ja suruineen.

Vaikka kirjat löytyvät dekkarihyllystä (ainakin meidän kirjastossa), ei rikosten selvittäminen ole näissä kirjoissa se pääasia. Ensimmäisessä kirjassa Siiri ystävineen kyllä ihmettelee kummallista kuolemantapausta Ehtoolehdon keittiössä ja toisessa epäilyttävää putkiremonttia, mutta varsinaisia salapoliisiromaaneja nämä eivät ole. Sen sijaan ne laittavat lukijan miettimään omaa suhtautumistaan vanhuksiin ja vanhenemiseen sekä siihen, miten vanhustenhoito on nykyisin järjestetty. Pieniä syyllisyyden pistoksiakin pääsee kukaties kokemaan.

Pidin näistä kirjoista erityisesti siksi, että ne pöllyttävät omia asenteita ja ajatuksia. Yhdeksänkymppisenäkin voi vielä tehdä vaikka mitä jännää. Siiri esimerkiksi ystävystyy nigerialaisten miesten kanssa ja vaihtaa heidän kanssaan ruoanlaittokokemuksia. Irma opettelee käyttämään tablettia ja huomaa löytävänsä helposti vastaukset vaikeisiinkin kysymyksiin koneeltaan. Anna-Liisa löytää rakkauden ja pitää huolta suomen kielestä vaikka onkin jo eläkkeellä. Eikä pidä väheksyä raitiovaunuajeluja ajanvietteenä!

Kustantajan nettisivut muuten kertoivat, että Ehtoolehtolaisista on tulossa vielä yksi kirja, ja että trilogia on myyty jo ainakin Italiaan ja Saksaan.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon pakolaiset
Kustantaja: Teos 2013 ja 2014
Sivuja: 301 ja 334
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

lauantai 4. lokakuuta 2014

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Cecilia Fitzpatrick on tehokkuuden ruumiillistuma, jonka ruokakomerokin on täydellisessä järjestyksessä ilmatiiviissä Tupperware-purkeissa. Hänellä on kaunis koti, kolme kaunista tytärtä ja John Paul, hyvä aviomies. Hän hoitaa, järjestää, on aktiivinen ja sosiaalinen. Ja eräänä päivänä hän löytää täydellisesti järjestetyltä ullakoltaan vahingossa itselleen osoitetun kirjeen, jonka saa avata vasta miehensä kuoltua. Cecilia tulee uteliaaksi ja miettii kirjeen avaamista. Muutaman päivän kirje saa olla rauhassa, mutta miehensä oudon käytöksen takia hän päätyy avaamaan sen ja saa selville jotain sellaista, joka muuttaa paitsi heidän perheensä, myös muiden perheiden tulevaisuuden. Menneisyyden haamut on päästetty irti.

Kirjassa seurataan Fitzpatrickin perheen lisäksi myös Tessiä, jonka paras ystävä haluaa viedä häneltä miehen, ja Rachelia, joka edelleen suree teini-ikäisenä murhattua tytärtään Janieta. Tess lähtee kotoaan Melbournesta äitinsä luokse Sydneyyn ikävää tilannetta pakoon ja päätyy laittamaan poikansa Liamin St Angelan katoliseen kouluun, samaan, jota hän itsekin aikoinaan kävi. Myös Cecilian tytöt käyvät St Angelaa, ja hän itse on vanhempaintoimikunnan puheenjohtaja. Rachel puolestaan on koulussa töissä sihteerinä yrittäen pitää koulua pystyssä paperitöitä karttavan rehtori Trudy Applebeen puolesta. Cecilian, Tessin ja Rachelin kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa muutenkin kuin St Angelan takia.

Ihan tarinan alussa oli vähän vaikeaa saada juonen päästä kiinni, kun Cecilian näkökulmasta kerrottu luku vaihtui Tessin näkökulmasta kerrottuun. Lisäksi toinen luku ei tuntunut liittyvän ensimmäiseen mitenkään. Vasta muutaman kymmenen sivun jälkeen pääsi perille siitä, keitä nämä ihmiset ovat ja miten he oikeastaan liittyvät toisiinsa. Ja tästä alusta kun pääsi yli, niin lopun melkein sitten lukikin yhdeltä istumalta. Vaikka arvasin tapahtumia vähän etukäteen, loppuratkaisu tuli silti puun takaa ja pääsi yllättämään. 

Tarinan loputtua kirjailija kertoo vielä tapahtumia päähenkilöiden menneisyydestä ja tulevaisuudesta jossitellen. Lopetus oli toimiva, sillä se sai miettimään ihmisen elämänkulkua ja valintojen ja tapahtumien merkitystä tulevaisuuden kannalta. Tietysti se oli fiktiivistä spekulaatiota fiktiivisten ihmisten tulevaisuuksista, mutta todellisuudessakin valinnat ja tapahtumat johtavat tiettyihin asioihin sattumalta tai tarkoituksella. Näitä syy-yhteyksiä ei välttämättä huomaa ollenkaan tai joskus niihin herää vasta pitkän ajan kuluttua. Tässä yhteydessä nämä jossittelut toivat uutta tietoa kirjan henkilöistä ja toimivat mielestäni hyvin.

Tässä kirjassa tarina ei välttämättä ollut se vahvin asia, mutta henkilöhahmoista pidin. Esimerkiksi Rachel suree edelleen tytärtään ja miettii joka päivä tämän mahdollista murhaajaa. Kahdenkymmenen vuodenkin jälkeen hän on edelleen omistautunut kuolleelle tyttärelleen. Rachelilla on kyllä poikakin, mutta hän on elänyt siskonsa haamun varjossa lähes koko elämänsä. Rehtori Trudy Applebee oli minusta kuitenkin kaikkein paras hahmo, vaikka esittääkin vain pientä sivuosaa. Taiteilijaluonteinen ja lapsirakas rehtori viipottaa mieluummin oppilaiden seassa kuin istuu työpöydän takana laatimassa raportteja. Hän suorastaan lumoaa uudet oppilaat ja saa heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi. Ja totta kai rehtori auttaa opettajaa muuttamaan luokan toiseksi planeetaksi pääsmunajahtia varten.

Tämä ei ehkä pääse uudelleenluettavien kirjojen pinoon, mutta oli silti viihdyttävää luettavaa. Vaikka tapahtumia seurattiin monen eri henkilön näkökulmista, henkilöitä ei kuitenkaan ollut niin paljon että niissä olisi seonnut. Muistaakseni en joutunut tarkistamaan yhtään henkilöä aikaisemmilta sivuilta, mikä on ihan hyvä saavutus. Suosittelen sateisten syysiltojen viihdykkeeksi.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, suom. Helene Bützow)
Kustantaja: WSOY 2014
Sivuja: 444
Mistä luettavaksi: Arvostelukappale kustantajalta

Leffassa: Gone Girl

Kuva elokuvan fb-sivuilta
Minulla ei juuri ollut ennakko-odotuksia tämän leffan suhteen. Tiesin tarinasta sen, mitä leffasta oli etukäteen kirjoitettu ja muistan hämärästi lukeneeni jonkin blogiarvion Kiltti tyttö -kirjasta. Tiesin odottaa vähän jännitystä ja jotain psykologista, mutta siihen oletukset sitten loppuivatkin.

Elokuva alkaa Nick (Ben Affleck) ja Amy (Rosamund Pike) Dunnen viisivuotishääpäivästä. Nick palaa päivällä kotiinsa ja löytää taistelun jälkiä. Vaimosta sen sijaan ei näy merkkiäkään. Pian Amy julistetaan kadonneeksi ja hänen löytämisekseen järjestetään massiiviset etsinnät. Poliisi on alusta asti epäluuloinen, ja melko pian Nickiä epäillään vaimonsa murhasta.

Tarina aukeaa katsojalle vähä vähältä ja pala palalta, ja juuri kun luulit tietäväsi miten asiat oikeasti ovat, kaikki kääntyy päälaelleen. Siksi tarinasta ei oikeastaan voi paljastaa paljon enempää kuin mitä jo kerroin. Elokuvassa liikutaan sekä nykyhetkessä että menneisyydessä. Nykyhetkeä tarkastellaan lähinnä Nickin näkökulmasta ja menneisyyttä Amyn päiväkirjamerkintöjen kautta. Päiväkirjamerkinnät kertovat katsojalle ensin kahdesta onnellisesta ihmisestä, jotka muuttuvat vuosien vieriessä niin, että avioliitosta ei lopulta ole enää jäljellä kuin tyhjä kuori, muita varten ylläpidetty kulissi.

Elokuva on luokiteltu draamaksi ja jännitykseksi, mutta se sisältää myös huumoria. Huumori tosin on niin hyvin piilotettu, että repliikeille hymähtelee huomaamattaan. Jännitys on psykologista, elokuvassa ei mässäilty verellä ja väkivallalla. Jännitys syntyy siitä, kun tarinan edetessä tajuaa ihmismielen kieroutuneisuuden ja sen, miten tavallinen ja mukava ihminen voi olla niin paha.

En ole lukenut Gillian Flynnin kirjoittamaa Kiltti tyttö -kirjaa, johon elokuva perustuu. (Viime aikoina olen useasti rikkonut periaatettani, että kirja pitää lukea ennen leffaa.) Kirja kyllä odottaa kirjahyllyssä, sillä hain sen kirjastosta hyvissä ajoin ennen leffaa, mutta aika ei (taaskaan) riittänyt sen lukemiseen. Elokuvan nähtyäni mietin kyllä, että kirja voi olla aika pelottava, sillä elokuvakin oli välillä aika sekopäinen, ja materiaalia on todennäköisesti karsittu aika paljon leffakäsikirjoitusta varten.

Vaikka elokuva oli aika hyytävä, pidin siitä. Katsoja ei pääse helpolla, mutta kaksi ja puoli tuntia kuluu nopeasti tämän seurassa.


Esitysajat ja -paikat Finnkinon teattereissa. Ensi-ilta 3.10.
Kiitos SF-filmille leffalipuista.


keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Gayle Forman: Jos vielä jään (kirja + leffa)

Kuva Finnkinon sivuilta
Jos vielä jään kertoo Miasta, jonka elämä muuttuu kirjaimellisesti kertarysäyksellä yhtenä lumisena päivänä. Hän herää kolaripaikalta ja huomaa olevansa kunnossa, mutta kummallisen tunnoton. Kun hän näkee itsensä makaamassa tien pientareella, hän tajuaa olevansa jonkinlainen haamu elämän ja kuoleman välissä. Kukaan ei näe eikä kuule häntä, ja hän joutuu yksinään selviytymään sekä huonoista uutisista että päätöksenteosta. Hänen itsensä vastuulla on päättää, lähteäkö vai jäädä.

Yleensä haluan lukea kirjan ensin ja vasta sitten katsoa siitä tehdyn elokuvan, mutta tämän kanssa kävi toisin päin. Vaikka kirja on ohut, ei sen lukemiseen löytynyt aikaa ennen leffaa, enkä vielä viikko leffan jälkeenkään ole ehtinyt lukea sitä ihan loppuun. Tämän kirjan kohdalla ei kuitenkaan oikeastaan haitannut, että kirjan lukee jälkijunassa, sillä leffa noudattaa kirjaa aika hyvin (siihen asti kun olen sitä ehtinyt lukea). Sekä leffassa että kirjassa tapahtumat kulkevat kahdella aikatasolla: ensin ollaan Mian kanssa sairaalassa ja seurataan tapahtumia siellä ja sen jälkeen siirrytään takaumana seuraamaan hetkiä Mian elämästä ennen onnettomuutta.

Jos vielä jään kertoo nuorten ihmisten elämästä, valinnoista ja rakkaudesta. Se on kertomus Mian ja Adamin seurustelusta, siitä, miten kaksi erilaista ihmistä päätyivät yhteen ja miten sovittavat erilaiset maailmansa toistensa maailmoihin. Miaa ja Adamia yhdistää musiikki, tosin hyvin erilainen musiikki. Mia on lahjakas sellisti ja rakastaa klassista musiikkia (vaikka onkin punk-/rock-henkisten vanhempien lapsi) ja Adam laulaa bändissä, jonka ura on nousukiidossa. Mia näkee itsensä erilaisena kuin muut (kuten varmaan aika moni nuori), eikä osaa heittäytyä täysillä suhteeseen Adamin kanssa. Mia kipuilee muutenkin sen kanssa, millainen hänen pitäisi olla, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja mikä ei.

Suuria, koko elämää koskevia päätöksiä pitää tehdä jo hyvin nuorena. Monelle yläkouluikäiselle tulevan ammatin miettiminen tuntuu tuskastuttavalta, eikä kovin moni varmaan lukioikäisenäkään ole sen viisaampi jatkokoulutusvalintoja tehdessään. Mia painii samojen asioiden äärellä, sillä hän voisi päästä New Yorkiin Juilliardin musiikkikouluun, mutta se tarkoittaisi muuttamista maan toiselle puolelle kauas kotoa ja kauas Adamista. Adamin bändi menestyy kotiseuduillaan, eikä Adam voisi lähteä mukaan New Yorkiin. Eri vaihtoehtojen kanssa tasapainoileminen on raskasta, vaikka Mia ei tiedäkään, pääseekö edes kouluun sisään.

Leffateatterissa suurin osa muista katsojista oli teini-ikäisiä, ja sen ikäisille kirja ja elokuva varmaan on suunnattukin. Toisaalta elokuvan teemat olivat sellaisia, jotka mietityttävät ihmisiä iästä riippumatta, ja vielä illallakin päähän putkahteli ajatuksia omista valinnanpaikoista ja siitä, mitä sitten jos jokin vastaavanlainen tapaturma sattuisi omalle tai läheisen kohdalle. Nenäliinat olivat kyllä tarpeen etenkin elokuvaa katsoessa.

Lisätietoa elokuvasta Finnkinon sivuilla.

Gayle Forman: Jos vielä jään (If I stay, suom. Ulla Selkälä)
Kustantaja: WSOY 2009
Sivuja: 214
Mistä luettavaksi: Kirja ja leffaliput SF-Filmiltä


maanantai 22. syyskuuta 2014

Pirjo Houni & Maria Romatschuk: Ei, rouva presidentti

Kuva kustantajan sivuilta
Presidentin elämä kiinnostaa, ja varmaan aika moni tavallinen tallaaja olisi halukas kurkistamaan presidentin arjen kulisseihin. Tarja Halosesta on tehty dokumenttielokuva Rouva Presidentti, joka kuvaa presidentin elämää noin puolentoista vuoden ajalta. Olen nähnyt tuon elokuvan, ja muistaakseni pidinkin siitä. Maria Romantschukin muistelmat Ei, rouva presidentti antavat mahdollisuuden kurkistaa presidentin työhön toisesta näkökulmasta.

Romantschuk on toiminut Halosen lehdistöavustajana tämän ulkoministeriaikana ja myöhemmin lehdistöpäällikkönä presidenttiaikana. Vaikka kirjassa kuvataan Romantschukin työuraa, ajat Halosen alaisena ovat kuitenkin kirjassa pääosassa. Kirja ei etene ihan aikajärjestyksessä, vaan aikaa presidentin palveluksessa kuvataan enemmänkin tiettyjen teemojen, tapahtumien ja henkilöiden kautta.

Presidentin lähimpään avustajakuntaan kuului Halosen aikana viisi ihmistä, joista Romantschuk oli yksi. Muita olivat kansliapäällikkö, oikeudellinen neuvonantaja, ulkopoliittinen neuvonantaja ja erityisavustaja, joka vastasi kotimaan asioista. Lisäksi olivat kolme adjutanttia. Nainen presidenttinä oli kaikille ihan uusi juttu, ja sen vuoksi monia käytännön asioita piti miettiä uusiksi. Yksi oli esimerkiksi Halosen käsilaukku, joka päätyi sitten adjutanttien pideltäväksi kun presidentti ei voinut esimerkiksi kuvaustilanteissa sitä pitää. Ensimmäistä kertaa myös presidentin lähimmissä avustajissa oli naisia, mikä oli myös hämmentävää. Esimerkiksi pukeutuminen eri tilaisuuksiin aiheutti alussa päänvaivaa niin presidentille kuin kabinetin naisjäsenillekin.

Kirjassa kuvataan tavallista arkea lehdistöpäällikön näkökulmasta. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että työ vaati paljon venymistä ja tavoitettavissa piti olla lähes aina. Vaikka Romantschuk kuvaa myös työn raskautta ja vaikutusta kotiin ja perhe-elämään, tuntuu hän nauttineen työstään.

Lehdistöpäällikön työhön kuului tietysti presidentin mediakuvan seuraaminen. Kirjassa kuvataankin myös sitä, miten tietyt kuvat Halosesta olivat tietoisesti synnytettyjä ja miten joitakin sattumuksia käytettiin myöhemmin myös hyväksi. Esimerkiksi ensimmäisellä Tukholman-vierailulla joku toimittajista tituleerasi presidenttiä muumimammaksi, ja myöhemmin tätä kuvaa tarkoituksella edistettiin.

Kirja oli mielenkiintoinen, ja sen luettuaan tietää taas vähän enemmän siitä, millaista valtionpäämiesten arki on. Toki jokainen presidentti luo myös omia käytäntöjään ja muuttaa vanhoja, mutta osa käytännöistä kuitenkin säilyy presidentiltä toiselle. Jotkut kadehtivat presidenttien ja ministerien saamia etuja ja palkkoja, mutta Romantschuk huomauttaa, että esimerkiksi autonkuljettajat ovat väliaikainen palvelu, jonka tarkoituksena on mahdollistaa työn hoitaminen. Ja presidenttihän menettää käytännössä yksityisyytensä tultuaan valituksi: presidenttikauden/kausien jälkeen ei voi palata enää tavalliseksi kansalaiseksi, vaan on aina presidentti.

Tällaiset muistelmat tuovat presidenttejä ja muita tärkeitä henkilöitä vähän lähemmäs kansaa. Osa näiden ihmisten ympärillä olevasta mystisyydestä hiukan hälvenee, kun pääsee näkemään tai lukemaan siitä, millaista heidän elämänsä on kaiken sen julkisen toiminnan ulkopuolella.


Pirjo Houni & Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 204
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

lauantai 20. syyskuuta 2014

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa

Kuva kustantajan sivuilta
Jostain Pullisen haastattelusta luin, että hän kirjoittaa mielensisäisistä maisemista. Kohta kaikki alkaa onkin lähinnä päähenkilö Kirsin ajatuksia ja muistoja aikana, jolloin hän yrittää päästä takaisin jaloilleen. Kirsi on vuosia ollut Juhanin toinen nainen. Hän on eronnut omasta miehestään jo kauan sitten, ja odottaa Juhanin tekevän samoin. Juhanin avioliitto jatkuu kuitenkin edelleen, ja lopulta hän kertoo Kirsille, ettei voi enää jatkaa suhdetta. Tarina alkaa Kirsin saapuessa pienen merenrantakaupungin hotelliin sidottu haava kädessään ja pyörällä päästään. Pikkuhiljaa tapahtumia aletaan keriä auki: mitä Kirsille on tapahtunut, mitä hän on tehnyt, miten tähän tilanteeseen ylipäänsä on päädytty ja miten tästä eteenpäin.

Kirjassa on monta eri aikatasoa: on nykyhetki eli Kirsi hotellissa, Kirsin ja Juhanin suhde ja Kirsin lapsuus. Eri ajoissa liikutaan pääosin Kirsin ajatuksissa ja muistoissa, kertojana kaikissa on Kirsi. Teksti on välillä tajunnanvirtamaista, ajatuksesta toiseen lipuvaa ihmettelyä, välillä havaintojen tekemistä ja välillä tapahtumien kuvaamista. Kirsin päänsisäinen kaaos on mielestäni todentuntuinen, vaikka välillä ihmettelin että Kirsi pysyi sentään suhteellisen järjissään kaiken keskellä. 

Nautin kirjassa eniten kuvailevista ja pohdiskelevista osuuksista. Kuvailut olivat aika tarkkoja ja onnistuivat ainakin minussa herättämään selkeitä mielikuvia ja tunnelmia, joissa oli mukava viipyä. Esimerkiksi Kirsin ja Juhanin vierailu autiotalossa kuvattiin niin, että näin talon ja huoneen silmissäni hyvin elävinä.

Tuvassa oli yhä huonekaluja: sivusta vedettävä vuode hiirten syömine patjoineen, kaunis, yksinkertainen kaappi ja valkoinen kiikkustuoli keskellä lattiaa. Katon mali oli hilseillyt ja roikkui liuskoina kuin vedenalainen kasvusto.
Sisällä oli yllättävän viileää, vaikka oli ollut helteistä jo monta päivää. Haisi kostealle.

Pohdiskelevista osuuksista esimerkiksi käy Kirsin ajatus ympyrän kulkemisesta:

Ehkä me kaikki kuljemmekin ympyrää, jossa vanhan on aika ajoin mentävä rikki. Ehkä tämä onkin ihan tavallista, ehkä tämä tapahtuu kaikille, minä vain en ole ymmärtänyt sitä.
Ja vaikka ei siltä heti tuntuisi, polku jatkuu, uutena, ja vahvistuu kerta kerralta, kierros kierrokselta. Sama polku, jossa palaamme aina jonkin ajan kuluttua siihen kohtaan, jossa joudumme jälleen valitsemaan, ja ehkä jollakin niistä kerroista osaamme valita toisin. Mutta emme ennen kuin olemme oppineet jotakin, nähneet, mihin edellinen valinta meidät on vienyt ja mitä se on meille tehnyt. Mistä olemme joutuneet luopumaan, mitä olemme saaneet tilalle.
Emme ennen kuin olemme kärsineet.

Kirja ei ole järin paksu ja ajattelin lukevani sen nopeasti korkeintaan muutamassa päivässä. Kirja olikin lopulta aika raskas luettava, ei tekstin vuoksi vaan aiheensa vuoksi. Kirsin ajatukset kuvastivat hänen kokemaansa ahdistusta ja ehkä samaistuin ajatuksiin vähän liikaakin. Omat päiväkirjatekstini ovat samantyylistä ajatuksenvirtaa kuin Kirsin pohdinnat, ja tyylin tuttuus oli toisaalta hauska huomata ja helppoa lukea mutta samalla raskasta. En ehkä osaa selittää ajatuksiani tässä kovin selkeästi... Tämä oli ehkä ensimmäinen kirja, jossa kiinnitin tekstin tutkiskelemiseen enemmän huomiota kuin itse tarinaan (ainakin koulun ulkopuolella). En oikein tiedä, pidinkö kirjasta vai en, sillä tarina ei ihan iskenyt minuun, mutta jotkut osuudet tekstistä kylläkin.


Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa
Kustantaja: Gummerus 2014
Sivuja: 288 s.
Mistä luettavaksi: Arvostelukappale kustantajalta

torstai 18. syyskuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Kuva kustantajan sivuilta
Tutustuin romanikulttuuriin joitakin vuosia sitten työn kautta, ja huomasin silloin että aiheesta oli aika vaikea löytää "kunnollista" tietoa. Etsin tuolloin yleistietoa nykyajan romanien elämästä Suomessa, mutta löysin lähinnä vanhentuneita, tiettyyn alaan liittyviä tai muuten asian vierestä oleviin kirjoihin. Netistä muistaakseni löysin muutamia hyviä esitteitä aiheesta, jotka oli tehty tarjoamaan yleistajuista tietoa romanikulttuurista valtaväestölle. Vaikka tuosta ajasta on jo kulunut muutama vuosi, olen silti edelleen kiinnostunut romanikulttuurista ja sen eroista ja samankaltaisuuksista suhteessa omaan kulttuuriimme.

Marja Björkin kirja kiinnosti siis kovasti. Mustalaisäidin kehtolaulussa kerrotaan kolmen romanisukupolven elämästä naisten näkökulmasta. Päähenkilönä on Marita, ja hänen elämäänsä seuraamalla tutustutaan myös hänen vanhempiensa ja lastensa elämiin. Maritan vanhemmat Väinö ja Sikri ostavat mökin tavallisesta naapurustosta valtaväestön keskeltä aikana, jolloin useimmat romanit vielä kiertelivät. Väinö ja Sikri halusivat elää sovussa naapuriensa kanssa ja muutenkin väleissä valtaväestön kanssa, ja he olivat myös valmiita joustamaan omista vanhoista tavoistaan ja soveltamaan käytöstään, jotta kohtaamiset onnistuisivat. Silti oman perheen ja romaniyhteisön kanssa tavat olivat perinteiset, puhtaudesta ja kunnioituksesta ei tingitty ja häpeäminen opetettiin lapsille varhain.

Häpeäminen konkretisoituu lukijalle Maritan tullessa vahingossa raskaaksi. Romanivanhemmat eivät voi puhua "navan alapuolisista" asioista lastensa kanssa, koska asiat ovat häpeällisiä. Marita ei sen vuoksi tajua olevansa raskaana ennen kuin menee muun syyn takia lääkäriin. Vaikka lapsenhoito onkin Maritalle tuttua suuren sisaruskatraan vanhimpana, kaikki lapsen syntymään liittyvät asiat ovat hänelle vieraita ja häpeällisiä.

Monien vaiheiden kautta Marita päätyy yksinhuoltajaksi Helsinkiin, käy kursseja toisensa perään mutta ei saa työtä. Useimmiten hän ei pääse edes haastatteluun romaninimensä vuoksi. Harmaita hiuksia aiheuttaa myös hyvinvointivaltion byrokratia kaikkeen elämiseen liittyen. Romanikulttuurista käsin pikkutarkkoja sääntöjä ja vaatimuksia on hyvin vaikea ymmärtää. Ymmärrystä puuttuu kuitenkin myös tiskin toiselta puolelta, tiedon puutteen ja/tai asenteen takia.

Nykyään puhutaan paljon eri kulttuurien yhteiselosta ja myös siitä, miten toiseen kulttuuriin kannattaa tutustua ja myös joustaa omissa tavoissaan ja ajattelussaan. Kirjassa nuorin sukupolvi (Maritan lasten ikäiset) kuitenkin tuntuivat ripustautuvan omiin vanhoihin tapoihinsa entistä tiukemmin ja eristäytyvän omaan yhteisöönsä tarkemmin. Kouluja käyvät ja valtaväestön kanssa "kaveeraavat" romanit haukuttiin ja heitä arvosteltiin omiensa hylkäämisestä. Tuntui, että jos jotain lähentymistä oli joskus ollutkin, uuden sukupolven romanit halusivat kasvattaa etäisyyttä.

Mustalaisäidin kehtolaulu on fiktiivinen romaani, mutta se antaa silti käsityksen siitä, millaista romanien arki on. Romaania lukemalla minä itse ainakin sisäistän paljon helpommin eri kulttuureihin liittyviä asioita kuin tietotekstiä lukemalla. Tarinan kautta pääsee näkemään, että romanitkin ovat tavallisia ihmisiä, joilla on hiukan erilainen tapa elää kuin meillä. Kirja tietysti kertoo tarkemmin vain yhden kuvitteellisen perheen tarinan, mutta parempi on tietää edes vähän kuin ei ollenkaan.


Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Kustantaja: Like 2014
Sivuja: 273
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

lauantai 13. syyskuuta 2014

Essi Kummu: Lasteni tarina

Kuva kustantajan sivuilta
Varasin Lasteni tarinan luettuani siitä ensin muutamasta blogista. Tämä on yksi niistä monista kirjoista, joihin olen innostunut tarttumaan blogien kautta. Lukulistani kasvaa kasvamistaan ja kirjaston kassa kilisee kun haen sieltä vähintään viikoittain varaamiani opuksia.

Kummu kertoo kirjassa kaksostensa vaikeasta elämänalusta sekä omista ja sukunsa traumoista. Kaksosten elämä alkoi keskosina, ja ensimmäiset kuukaudet vietettiin vastasyntyneiden teho-osastolla elämästä taistellen. Lapsiin oli vaikeaa tutustua kaikkien letkujen ja johtojen keskellä, eikä toisaalta ollut varmuutta siitä, saavatko nämä elämät jatkua. Kummu kertoo siitä, miten ei uskaltanut luottaaa lastensa henkiinjäämiseen, ei uskaltanut oikein rakastaakaan niitä kun ei tiennyt kuinka kauan saa heidät pitää.

Lasten rankka alkutaival traumatisoi äidin. Tai ehkä herätti hänessä usean sukupolven traumat. Kuten monille meistä, myös hänelle oli pienestä pitäen opetettu että kestää pitää ja itkeä ei saa. Kielteisten tunteiden, surun, pelon ja vihan käsittelyyn ei ollut työkaluja, koska niitä tunteita ei oikeastaan saanut olla olemassa. Kirjassa Kummu palaa vanhempiensa ja isovanhempiensa elämiin, sotatraumoihin ja jälleenrakennuksen rankkuuteen, siihen, miten sota-aika vaikuttaa meissä edelleen, monen sukupolven takaa.

Kirja oli lyhyydestään huolimatta rankka ja nenäliinapaketti sohvan vierellä tuli tarpeeseen. Tunnistin monesta kohdasta myös itseni ja omaa sukuani, kirja käynnisti siis myös omakohtaista ajattelua traumoista, vaikkei minun olekaan tarvinnut kokea mitään Kummun lasten syntymään verrattavaa. Luulen, että Kummu on omalla sukuselvityksellään osunut aika monen suomalaisen perheen ja suvun traumojen ytimeen, uskon että aika moni lukija löytää kirjan sivuilta jotain itselleen kovin tuttua.

Kirjan kieli on kaunista ja mukaansatempaavaa, kieleen jotenkin uppoaa. Kielen avulla saadaan myös kuvattua kovin elävästi hätää ja pelkoa, ahdistusta ja masennusta sekä sitä valtavaa avuttomuutta kaiken tapahtuvan edessä. Vaikka kirja olikin rankka, pidin siitä paljon.

Essi Kummu: Lasteni tarina
Kustantaja: Tammi 2014
Sivuja: 194
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

torstai 11. syyskuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Tämä kirja herätti ensimmäisen kerran huomioni kirjakaupassa, jossa hipelöin sitä ja laitoin nimen muistiin. Sen jälkeen luin siitä muutaman blogiarvion ja kiinnostuin entisestään. Joku muukin oli kiinnostunut, asetuin kiltisti kirjaston varauslistan hännille ja jäin odottamaan. Lopulta sentään sain kirjan käsiini, ja se kulki mukana laukussa jonkun aikaa ennen kuin ehdin aloittamaan.

Kirja kertoo A. J. Fikrystä, leskeksi jääneestä kirjakauppiaasta Alicen saarella. Saari on vähän hankalien kulkuyhteyksien päässä, mutta kesäisin riittää turisteja. Vaimonsa kuoltua A. J. on jatkanut kaupan pitämistä, vaikka alunperin kauppa olikin vaimon ajatus ja hän myös kaupan henki. Kustantamosta varoitetaan uutta myyntiedustajaa, että Alicen kirjakauppias on vähän erikoinen, eikä sinne kovin paljoa kirjoja tilata. A. J. on hyvää vauhtia matkalla rappiolle, ja kaiken lisäksi hänen arvokas Edgar Allan Poen kirjansa varastetaan. Muutama päivä tapauksen jälkeen A. J. löytää kaupastaan odottamattoman uuden tuttavuuden. Ja alkaa ehkä sen myötä tutustua taas muihinkin ympärillään oleviin ihmisiin.

Pidin tästä kirjasta ja sen tasaisesti etenevästä, vähän ennalta-arvattavasta juonesta. Kirjakauppa tapahtumapaikkana on tietysti vertaansa vailla. Kirjaa lukiessa tuli tunne, että Amerikassa kirjakaupat hoitavat samankaltaista roolia kuin kirjastot meillä. Tai tietysti kirjakaupat ja kirjastot ovat tavallaan samalla alalla täällä Suomessakin, mutta jotenkin kaupan toiminnan kuvauksesta tuli mieleen kirjasto. Ehkä syynä oli se, että kirjakauppa oli pieni, yksityisyrittäjän ylläpitämä, ja se toimii pienessä kylässä, jossa kaikki ovat tuttuja keskenään. Kaupan tunnelmaa on vaikea kuvitella johonkin meidän ketjukirjakaupoistamme.

Tämä on kirjoja lukevien ihmisten kirja. Kirja on täynnä viittauksia erilaisiin kirjoihin, ja niistä käydään myös keskustelua. Ennen kaikkea jaetaan lukemisen riemua ja sukelletaan yhdessä uusiin maailmoihin. Kirjan sivuilta löytää helposti itsensä, ja ainahan on ihanaa löytää samanmielistä porukkaa, myös kirjoista.


Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (The Storied Life of A. J. Fikry, suom. Tero Valkonen)
Kustantaja: Gummerus 2014
Sivuja: 240
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

tiistai 9. syyskuuta 2014

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Tämä oli minulla matkalukemisena Tukholmanreissulla, koska paluumatkalla käytiin Ateneumissa katsomassa Toven 100-vuotisjuhlanäyttely. Olin kuullut, että näyttelystä saa enemmän irti kun on lukenut ensin kirjan. Lukemisen paikka ja aika ei ollut ehkä kaikkein otollisin, luin laivassa ja melkoisella vauhdilla, sillä halusin saada kirjan kokonaan luettua ennen näyttelyä. Onnistuin siinä kyllä, mutta samalla kirja tuntui vähän pakkopullalta, olisi ehkä ollut hyvä antaa sen lukemiselle vähän enemmän aikaa. Kirja sisältää kuitenkin pitkän ajanjakson ja paljon asiaa, joten pohdiskelulle olisi ollut hyvä suoda vähän enemmän tilaa.

Elämäkerta ei kuitenkaan ollut mitenkään kuiva tai tylsää luettavaa, kiireestä oma ähkyni vain johtui. Luulen, että jos teksti olisi ollut oppikirjamaista ja vilissyt taidetermistöä, olisin jättänyt sen suosiolla kesken. Teksi on kuitenkin aika helppoa, ja taidetta käsitellään siten että maallikkokin pysyy kärryillä ja ilman sanakirjaa. Oma käsitykseni Tovesta ei kauheasti muuttunut, enemmänkin hänen erilaiset työnsä järjestyivät päässäni aikajärjestykseen. Tiesin jo entuudestaan, että Tove oli taidemaalari, ja ettei hän halunnut tulla muistetuksi muumeistaan vaan maalauksistaan.

Olen hirvittävän huono hahmottamaan aikaa, ja historialliset tapahtumat menevät iloisesti sekaisin päässäni. Kirjassa mentiin välillä ajallisesti edestakaisin, ja se aiheutti pientä hämmennystä. Kronologinen järjestys ei välttämättä olisi toiminut kovin hyvin ja se olisi sekoittanut asiakokonaisuudet toisiinsa, mutta jotenkin sen hahmottaminen, mitä tapahtui milloinkin, oli minulle vaikeaa. Näyttelyssä taulut ja muumit olivat esillä vuosikymmenittäin, ja niihin liittyvät tekstit selkeyttivät kirjan sisältöäkin, ainakin itselleni. Näyttely ja kirja siis täydensivät toisiaan molemmin päin.

Pidin siitä, miten Toven elämää tarkasteltiin kirjassa kokonaisuutena. Mukana oli sekä työtä että yksityiselämää, vaikka ilmeisesti Toven työ ulottuikin melkein joka kolkkaan hänen elämässään. Ja tietysti yksityiselämän tapahtumat vaikuttivat myös työhön. Kirjassa oli hyvin havainnollistettu sitä, miten esimerkiksi rypyt rakkaudessa näkyivät Toven töissä, niin kuvataiteessa kuin kirjoituksissakin. Muumikirjojakin lukee varmaan vähän erilaisella silmällä, kun tietää enemmän hahmojen ja tapahtumien taustoista. En muista, koska olisin viimeksi muumeja lukenut, mutta näyttelyssä tuli hinku kaivaa kirjat taas esille. Katsotaan missä välissä ehdin. Samoin haluaisin tutustua sanomalehdissä ilmestyneisiin muumi-sarjakuviin. Ne ovat jostain syystä aina jääneet itseltäni vähemmälle huomiolle.


Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta
Kustantaja: Tammi 2013
Sivuja: 304
Mistä luettavaksi: Lainaksi siskolta



keskiviikko 27. elokuuta 2014

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!

Keinutuolikoplan Märtha, Nero (Oscar), Anna-Greta, Stina ja Harava (Bertil) asuvat palvelutalo Timantissa, ja ovat lopen kyllästyneitä asumisensa tasoon. Vanhukset eivät saa tulla ja mennä miten haluavat, ruoka on huonoa eikä kahvin kanssakaan saa enää pullaa. Tv:ssä näytetään dokumentti nykyajan vankilaelämästä, ja sen nähtyään viisikko tahtoo vaihtaa asuinpaikakseen vankilan, siellähän pääsee jopa ulkoilemaan. Ongelmana tietysti on se, ettei vankilaan noin vain marssita, vaan sinne päästäkseen on tehtävä tarpeeksi törkeä rikos. Palvelutalon hoitaja Barbro ei osaa aavistaa, mitä hänen nenän allaan suunnitellaan. Eikä häntä oikeastaan kiinnostakaan muu kuin johtaja Mattson.

Kiinnostuin tästä kirjasta Norkun postauksen ansiosta. Yllätyin kirjan saadessani sen muhkeaa sivumäärää (390), mutta tarina vaikutti edelleen kiinnostavalta. Ja kyllähän se olikin ihan kiinnostava, vaikka en kertaakaan innostunut tästä ihan täysillä. Oli kuitenkin hauskaa lukea siitä, miten vanhukset laittavat pisteen huonolle kohtelulleen ja lähtevät rollaattorien turvaviirit tanassa kohti parempia oloja. Vaikka kirja on viihdettä, siinä on paljon painavaa asiaakin. Yksi usein toistuva teema on vanhusten fyysisen kunnon ylläpitäminen ja parantaminen. Keinutuolikopla livahtaa luvatta kuntosalille varastetuilla avaimilla ja tulee siten niin hyvään kuntoon, ettei tarvitse rollaattoreita muuhun kuin rekvisiitaksi ja rikosvälineeksi. Samaa kertovat monet tutkimukset: jos vanhukset laitoksissa saisivat jumpata vaikka vähänkin, parantaisi se heidän elämänlaatuaan.

Kirjan päähenkilöviisikko kerää kaikki symppispisteet hääräilyllään. Kaikilla on omat omituisuutensa, mutta jännitys ja elämän tavoitteellisuus piristävät kummasti koplan hapannaamaisintakin jäsentä. Välillä muisti pätkii eikä kaikki aina toimi tarkkojen ja huolellisten suunnitelmien mukaan, mutta elämänkokemus ja nuorempien hyväuskoisuus pelastavat onneksi vaikeistakin paikoista. Kirja saa keski-ikäiset aikuiset näyttämään naurunalaisilta, kun höperinä ja heiveröisinä pidetyt mummot ja papat höynäyttävät heitä mennen tullen. Myös Tukholman poliisi saa osansa hyväntuulisesta piikittelystä.

Vaikka kirjan idea on hyvä, henkilöt mielenkiintoisia ja aihe kiinnostava, koin tämän silti vähän raskaaksi luettavaksi. Paikka paikoin teksti oli nokkelaa ja veti suupieliä hymyyn, mutta pääosin teksti ei saanut kiedottua minua pikkusormensa ympärille. Etenkin dialogit tökkivät mielestäni monin paikoin, ne eivät tuntuneet kovin luontevilta. Kaipasin paikoin myös tiivistystä, välillä tuntui että juoni polkee paikoillaan eikä mitään oikein tapahdu. Tarinaa olisi voinut ehkä myös jakaa kahteen osaan, varsinkin kun tälle kirjalle lupaillaan kansiliepeessä jatkoakin.

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin viihdyttävä ja herttainen, ja nostaa lukijan silmille konkreettisia vanhustenhuollon arkipäivään kuuluvia asioita. Kyllä tähän vauhdikkaaseen viisikkoon kannattaa tutustua!

Kirjan on lukenut myös mm. Krista.

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos! (Kaffe med rån, suom. Outi Menna)
Kustantaja: Schildts & Söderström 2014
Sivuja: 390
Mistä luettavaksi: Arvostelukappale kustantajalta

maanantai 25. elokuuta 2014

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (kirja + leffa)

Herkullinen elämä kertoo Hassanista, joka syntyy ravintoloitsijaperheeseen, ja jonka mukana kokkaaminen kulkee läpi elämän. Tarina alkaa Intiasta Hassanin ollessa pieni. Perheellä on ravintola slummin ja paremman alueen rajalla, ja ravintolassa työskentelee koko lähisuku. Traagisen onnettomuuden jälkeen Hassanin isä johdattaa perheensä Eurooppaan, ensin Lontooseen ja sitten Euroopan-kierroksen jälkeen Ranskaan, pieneen Lumièren kylään. Tähän kylään perhe lopulta asettuu ja avaa intialaisen ravintolan. Pahaksi onneksi kadun toisella puolella ravintolaa ja majataloa pitää madame Mallory, jonka kuviot meluisa ja värikäs intialaisjoukko sekoittaa pahan kerran.

Minut tarina sai otteeseensa kunnolla vasta kun perhe pääsi Lumièreen. Aika Intiassa oli jotenkin yhtä sekasortoa, vaikka sellaiselta kai se elämäkin Intiassa näyttää Eurooppalaisen silmissä. Tekstistä välittyi kuitenkin hyvin se tunnelma, joka Hajin perheen ravintolassa ja Mumbain kaduilla vallitsi. Lontoo oli vain yksi välipysähdys perheen matkalla, ja jotenkin tuntui että tekstikin oli levotonta. Vasta Lumièreen päästyä kerrontakin jotenkin rauhoittui ja asettui uomiinsa, ja tarinaa oli helpompi seurata.

Henkilöt olivat kiinnostavia, ja eniten huomiota kiinnitettiin Hassaniin, hänen isäänsä ja madame Malloryyn. Kaikista näistä syntyi lukiessa herkullisia mielikuvia. Monet sivuhenkilöistä sen sijaan jäivät taka-alalle, ja esimerkiksi Hassanin monista sisaruksista en oikein pystynyt luomaan kunnollista kuvaa. Intialainen ja ranskalainen ruoka esittivät aika suurta osaa tässä kirjassa. Huomasin sivistymättömyyteni intialaisen ruoan suhteen kun suurin osa ruokien nimistä oli ihan vieraita. Ja aika ällöttäviäkin (karitsan aivot ja sorkkakeitto). Toisaalta, eivät klassisen ranskalaisen keittiön sammakonreidet sen herkullisemmilta kuulosta...

Teksti on kerrottu aikuisen Hassanin näkökulmasta, hän ikään kuin muistelee aikaa taaksepäin kirjan loppupisteestä. Tie mestarikokiksi (ja ulkomaiseksi sellaiseksi) ei todella ole helppo, ja välillä tuntuu ettei Hassan itsekään ole ihan varma, oliko kaikki lopulta vaivan arvoista. Kirjan loppupuolella sävy muuttuu mielestäni surullisemmaksi ja harmaammaksi, vaikka elämässä on jo saavutettu suuria asioita.

Kirjaa lukiessa mietin paljon sitä, millainen tarinan elokuvasovitus olisi. Kirjassa on niin paljon kaikkea, että elokuvakäsikirjoitukseen olisi poimittava vain osa tapahtumista ja henkilöistäkin. Mietin myös kirjan loppupuolta ja sen surullista ja haikeaa tunnelmaa elokuvan kannalta: mietin miten elokuvassa saadaan katsojien mielenkiinto pysymään yllä kun kirja loppuu kuten loppuu.

Uteliaana menin siis katsomaan kirjaan pohjautuvan elokuvan, jonka ensi-ilta on 29.8. Minulla on usein vaikeuksia sopeutua kirjoista tehtyjen leffojen näyttelijävalintoihin ja tarinaan tehtyihin muutoksiin. Tällä kertaa kirjan tarinaa oli kuitenkin muokattu niin paljon, että elokuva eli ihan omaa elämäänsä eikä juuri haitannut lukemisen aikana syntyneitä mielikuvia.

Elokuvan päähenkilöt ovat samat kuin kirjassakin, ja juoni pääpiirteittäin sama, mutta silti kirja ja elokuva eroavat toisistaan paljon. Jopa Hassanin perheen sukunimi on eri: kirjassa he ovat Hajin perhe, elokuvassa Kadamin perhe. Perheen matkan mutkia suoristellaan ja Hassanin urakehitystä vauhditetaan. Silti muokattu tarina oli mielestäni hyvä, ja elokuvasta nautin paljon. Tässä tapauksessa kirjaa ja elokuvaa ei kannata verrata kovin ryppyotsaisesti keskenään, vaan nauttia kummastakin tarinaversiosta sellaisena kuin se on.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (The Hundred-Foot Journey, suom. Marja Helanen)
Kustantaja: Wsoy 2012, (Bon-pokkari)
Sivuja: 335
Mistä luettavaksi: Blogatin kautta, liput elokuvaan Nordisk Filmiltä


torstai 21. elokuuta 2014

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies

Olen lukenut Roope Lipastin kolumneja Kotivinkistä jo pitkään, ja ne saavat usein hymyn huulille ihan vain arkipäivän sattumusten kuvailulla. Halkaisukirvesmies koostuu kirjoituksista, joita on julkaistu mm. Kotivinkissä, Turun Sanomissa ja Lapsemme-lehdessä. Kansiliepeen mukaan mukana on paljon myös ennen julkaisematonta materiaalia.

Kirja jakautuu seitsemään osaan viikonpäivien mukaisesti. Jokaisen osan alussa on kuvailtu kutakin viikonpäivää ja sen tunnelmaa. Tekstit ovat muutaman aukeaman mittaisia ja useimmat niistä sisältävät myös totuuksia suoraan lasten suusta. Lisäksi kirjassa on erilaisia koonteja kuten esimerkiksi Tee-se-itse-munauksia, Lapsiperhematematiikkaa ja Lapsiperheen turvaohjeet.

Tekstit kertovat Lipastin ja hänen perheensä arjesta ja niistä tai niiden kautta tehdyistä havainnoista. Kirjassa mm. taistellaan muurahaisia ja hiiriä vastaan, pohditaan muutosvastarintaa, muistellaan jännityskirjoista jännintä (pankkikirjaa) ja listataan maailman ärsyttävimmät asiat. Ja kaikki tämä huumorilla höystettynä.

Minuun nämä kirjoitukset uppoavat ihan täysillä, ovat uponneet alusta asti Kotivinkin kolumnin löydettyäni. Itselläni ei ole lapsia, mutta lyhyen opettajanurani ansiosta pystyn kyllä kuvittelemaan Lipastin kuvaamat tilanteet hyvinkin elävästi. Kirjaa lukiessa tuli myös sellainen olo, että jäänköhän jostain hauskasta paitsi, kun itselläni ei niitä lapsia ole. Moni teksteistä päättyy johonkin lasten suusta kuultuun juttuun, ja nämä vetivät suupieliä nauruun kyllä aika tiheään tahtiin.

Tykkään erityisesti tästä kirjasta ja näistä kirjoituksista välittyvästä tunnelmasta. Siitä, miten ihan se arkipäivän elämä voi välillä olla suurta seikkailua ja johtaa uusiin oivalluksiin. Harmitti, että olin yksin kotona tätä lukiessani, sillä olisin halunnut lukea muutaman tekstin ääneen miehelleni. Osa jutuista kun oli ihan kuin suoraan meidänkin elämästämme. Suosittelen tätä sellaisille, jotka haluavat lukea jotain hauskaa.

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies
Kustantaja: Atena 2014
Sivuja: 215
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

tiistai 19. elokuuta 2014

Urajärven kartanossa

Luin vuodenvaihteessa ja alkuvuodesta Elisabet Ahon Urajärven kartanoon ja sen maille sijoittuvia kirjoja, teksti niistä löytyy täältä. Koska romaaneista kaksi ensimmäistä perustuu tositapahtumiin ja kolmaskin sijoittuu todelliseen paikkaan ja sivuaa todellisia henkilöitä ja tapahtumia, olin kiinnostunut näkemään tapahtumapaikan omin silmin. Urajärven kartano on Suomen ensimmäinen kartanomuseo, ja sen viimeiset omistajat, lapsettomat sisarukset Hugo ja Lilly von Heideman testamenttasivat kartanon Suomen muinaismuistoyhdistykselle tätä tarkoitusta varten. Kartanon sisätilat ovat siinä asussa kuin ne olivat Lillyn ja Hugon aikana, ja talon vuodesta 2008 kestänyt restaurointi saadaan tänä kesänä päätökseen.

Pahoittelen jo etukäteen kuvien laatua, kuvat ovat puhelimella otettuja, kun kamera unohtui matkasta.


Urajärven kartanon päärakennus on tänä vuonna maalattu siniharmaaksi. Aiemmin talo on ollut keltainen, mutta talo oli siniharmaa Hugon ja Lillyn aikana ja siksi väri vaihdettiin tänä kesänä. Kyläläisiltä oli kyllä kuulemma tullut värinvaihdoksesta paljon kommentteja. Pääsisäänkäynti on järvelle päin, mikä tuntui vähän hassulta.


Sisäpihalla oli myös kaksi muuta rakennusta, aitta ja kuvassa näkyvä sivurakennus. Sivurakennusta on luultu vanhaksi päärakennukseksi, mutta nykyisin sen alkuperäisestä tarkoituksesta ei olla ihan varmoja. Rakennuksessa on kuitenkin melko varmasti ollut väentupa. Sivurakennuksen yläkerrassa asui Axel-herran (Hugon ja Lillyn isä) ensimmäinen vaimo Sofia viimeiset vuotensa. Sanotaan, että Sofia palaa vieläkin Urajärvelle kummittelemaan.


Kierros alkoi keittiöstä, joka oli aika suuri ja kodikas, vaikka huonekaluja ei juuri ollut. Tuo puuhella-leivinuuni -kokonaisuus on kuitenkin ihana, ja sitä katsellessa voi hyvin kuvitella, miten emännöitsijä on siinä tehnyt päivällisruokia.


Uunin erikoisuutena on lämpökaappi, johon voitiin laittaa lautaset ja tarjoiluastiat lämpiämään ennen tarjoilua. Näytillä oli patoja ja pannuja, jotka ovat oikeasti olleet käytössä kartanossa. Keittiöstä siirryttiin emännöitsijän kamarin kautta ruokasaliin:


Ruokasalin seinällä olivat Axel von Heideman ja hänen toinen vaimonsa Fredrika Johanna. Jos heidän elämänsä kiinnostaa, kannattaa lukea Valkea kuin uni. Kirjassa kerrotaan ajasta Axelin ollessa Urajärven herrana, eli noin vuosista 1830-1851.


Ruokasali oli paljon pienempi kuin olin ajatellut. Juhlapäivällisillä on välillä ollut paljonkin väkeä, joten ahdasta on ehkä ollut. Ruokasalin suuressa kaapissa oli von Heidemanien juhla-astiasto, johon kuului paljon mm. suomalaista lasia.


Salin seinällä Lilly ja Hugo tarkastelevat museokävijöitä.


Salissa pystyi taas hyvin kuvittelemaan Lillyn ja Hugon aikaisia ystävien kokoontumisia. Lilly ja Hugo olivat molemmat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja pitivät taiteista. Heidän luonaan kävi usein taiteilijoita vieraina. Tämänkin pöydän ympärillä on varmasti käyty monta syvällistä keskustelua.


Salista päästiin Lillyn huoneeseen ja vierashuoneeseen, josta ylläoleva kuva on. Huoneissa oli ajan tavan mukaan päästävedettävät sängyt.


Hugo-herran työhuoneesta löytyy kirjoja kolmesta kirjahyllystä. Työhuone on avattu yleisölle ilmeisesti vasta tänä kesänä restauroinnin valmistuttua. Samoin keittiö taisi olla ensimmäistä kertaa avoinna yleisölle.

Sisäkierroksen jälkeen käytiin vielä sivurakennuksessa, muistojen hiljaisessa talossa. Tämän talon kaksi huonetta Hugo ja Lilly sisustivat elinaikanaan museoksi. Esillä on mm. aseita. Pidin tämän huoneen valoisuudesta, ja ihanasta paljaasta puulattiasta.



Sivurakennukseen oli tehty myös pieni patsasnäyttely, jossa Urajärven puutarhatontutkin olivat esillä. Alkuperäiset olivat mennet niin huonoon kuntoon, ettei niitä ollut esillä, mutta näitä jäljennöksiä ja niiden tekemisestä kertova kuvasarja olivat nähtävillä.


Kartanon puisto oli pienempi kuin olin ajatellut. Polun varrella oli valokuvia Lillyn ja Hugon ajalta, jolloin nykyiset polut olivat hiekkakäytäviä, istutuksia oli enemmän ja suihkulähdekin oli vielä paikoillaan. Mäen päällä on Valhalla, antiikin temppeliä jäljittelevä pylväikkö. Mäelle kavutessa kävi sääli piikoja, jotka joutuivat kantamaan eväskoreja ylös ja alas. Upea näköala järvelle palkitsee kuitenkin nousun vaivat.


Lillyn, Hugon ja heidän äitinsä Fredrikan hauta. Lilly on haudattu tähän alun perin, Hugo ja Fredrika on siirretty tähän jälkikäteen. Lillyn ja Hugon elämästä ja ajasta vuosilta 1861-1918 voi lukea kirjasta Lilly.

Kaiken kaikkiaan käynti oli onnistunut ja mielenkiintoinen, siitä suuri kiitos myös oppaallemme. Opastuksen aikana keskityttiin lähinnä kartanon henkilöihin, esineistöä käsiteltiin vähemmän. Pidin itse tästä painotuksesta, vaikka tarina olikin minulle tuttu jo ennestään. Oli hauska nähdä, millainen paikka Urajärvi oikeasti on.

Kartanomuseo on auki tänä vuonna elokuun loppuun, ja ensi vuonna se aukeaa taas kesän alussa. Pääsymaksut ovat edulliset (5 € aikuiselta) ja paikka on kyllä näkemisen arvoinen. Museoviraston sivuilla on enemmän kuvia kartanosta ja lisätietoa sitä haluaville. Suosittelen poikkeamaan jos liikkuu Lahden suunnalla.

torstai 14. elokuuta 2014

Tommy Tabermann: Itkeä, nauraa ja rakastaa

En ole juuri tutustunut Tommy Tabermannin tuotantoon, en runoihin enkä muutenkaan (jos ei lasketa runolaseja). Muistan joskus yrittäneeni lukea jonkun hänen runokokoelmistaan, mutta kesken jäi. Tämä kirja on koottu Me-lehdessä ilmestyneistä kolumneista vuosilta 2003-2010. Tekstit ovat siis lyhyitä, parin sivun mittaisia ja aika helposti lähestyttäviä.

Aloitin tämän lukemisen jo keväällä, ja luinkin aika nopeaan tahtiin kirjan melkein loppuun. Sitten tuli jonkunlainen ähky, ja kirja jäi yöpöydän reunalle odottamaan loppuun lukemista. Loppuun lukemisen aika tuli sitten lopulta eilen illalla.

Kirjan kolumneissa teemoina ovat muiden muassa rakkaus, elämän ihmetteleminen ja oman elämän muisteleminen. Teemat toistuvat, ja monissa teksteissä asiat on sanottu melkein samoin sanoin. Kolumnit ovat hyviä, pidin niistä paljon, mutta niitä pitäisi lukea muutama päivässä sen sijaan että ahmii melkein koko kirjan kerralla. Jokainen teksteistä antaa lukijalle ajattelemisen aihetta, eivätkä omat mietteet oikein pääse pinnalle jos hyppää saman tien seuraavaan tekstiin ja aiheeseen.

Teksteissä toistuu myös maailmanmenon ihmetteleminen ja terävä havainnointi arkipäivän elämästä. Itse olen krooninen ihmettelijä ja uteliaisuuteni saa välillä puolisoni raastamaan hiuksiaan. Lukiessani riemastuin kuitenkin huomatessani että ihmettelijöitä on muitakin, ja on oikeastaan hienoa, että uteliaisuuden on pystynyt näin pitkälle elämässään säilyttämään. Muutama vuosi sitten luovan kirjoittamisen opinnoissa painotettiin havaintojen tekemistä ihan kaikesta, ja kolumneja lukiessani huomasin taas miten paljon arkipäivässä meneekään silmien, korvien ja nenän ohi ihan vain siksi, ettei malta pysähtyä ihmettelemään.

Vaikka olin vähän epäluuloinen kirjaan tarttuessani (kuvittelin jotenkin Tabermannin tekstejä juuri tuntematta, etten pidä hänen tyylistään...), viihdyin kuitenkin sen kanssa. Luulen, että tämä ei kärsi useammastakaan lukukerrasta, varsinkaan jos näitä pieniä kirjoituksia lukee hitaasti maistellen muutaman kerrallaan. Tätä kyllä suosittelen, vaikka et Tabermannia omaksi suosikiksesi nimeäisikään.

Tommy Tabermann: Itkeä, nauraa ja rakastaa. Kootut kolumnit
Kustantaja: Gummerus 2011
Sivuja: 231
Mistä luettavaksi: Lainaksi tuttavalta

tiistai 12. elokuuta 2014

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

Fakiiri Ajatušatru Vašta Patel matkustaa Ranskaan ostaakseen itselleen uuden piikkimaton. Matkaan on kerätty rahat koko kylän voimin, ja fakiirin on tarkoitus palata takaisin Intiaan heti saapumistaan seuraavana päivänä. Intiassa ei ole Ikeaa, joten piikkimaton saadakseen pitää matkustaa maahan, jossa sellainen on. Ikeaan Ajatušatrun kuljettaa romanitaksikuski Gustave Palourde mersullaan, ja matkan päätteeksi molemmat osapuolet ovat tulleet viilatuiksi linssiin sitä huomaamatta.

Ikea on fakiirille tietysti ihmeellinen paikka, tuleehan hän köyhästä kylästä. Huonekalujen ja muiden tavaroiden paljous ja tavaratalon ovelat systeemit saavat hänet vähän pyörälle päästään. Eikä piikkimaton saaminen olekaan ihan yhtä yksinkertaista kuin olisi voinut kuvitella. Ikeasta tulee myös Ajatušatrun yöpymispaikka, koska miksi turhaan mennä hotelliin, kun Ikeassa riittää sänkyjä?

Sattumusten kautta fakiiri jää vangiksi kaappiin, joka rahdataan Iso-Britanniaan. Eikä Ajatušatrun reissu pääty sinne, vaan hän saa nähdä muutaman muunkin Euroopan maan ennen kirjan loppua. Tahattomalla Euroopankierroksellaan hän tutustuu monenlaisiin ihmisiin ja tajuaa ihmisistä, elämästä ja maailmasta kaikenlaista. Tarinan lähestyessä loppuaan fakiiri on muuttunut sekä ulkoisesti että sisäisesti, saanut sekä ystäviä että vihollisia ja kohdannut ehkä rakkaudenkin. Matkailuhan tunnetusti avartaa!

Tarina on hauska ja vauhdikas, vaikka pidinkin eniten sen alusta ja lopusta. Keskikohta jäi mielestäni vähän junnaamaan paikoillen, vaikka lukijan väsymys voi myös olla osasyynä kokemukseen. Mielikuvitus on kyllä lentänyt tätä kirjaa kirjoitettaessa! Eikä vauhtiakaan puutu, sillä maasta toiseen siirrytään melkoisella nopeudella kun laittomista siirtolaisista halutaan päästä eroon. Romain Puèrtolas on ranskalainen poliisi, joka työskentelee laittomien siirtolaisten parissa. Laittomat siirtolaiset ovat osa tätä tarinaa, joka hyväntuulisuudestaan ja humoristisesta sävystään huolimatta laittaa lukijan myös ajattelemaan. Itse olen törmännyt laittomiin siirtolaisiin lähinnä uutisjutuissa, joten tämä kirja avarsi omaa maailmaani tämän ilmiön suhteen.

Itse kiinnostuin tästä kirjasta nimen ja kannen perusteella. Kirja oli ihan hauskaa kesälukemista, ja henkilöt pääosin aika symppiksiä. Henkilöt myös kasvavat ja muuttuvat tarinan edetessä, Ajatušatrukin löytää itsestään omatunnon ja halun auttaa, kun kuuntelee kohtaamiensa ihmisten kertomuksia. Kaikki tässä kirjassa on jotenkin sopivasti vinksallaan, jotta vakaviinkin asioihin voi suhtautua huumorilla. Kirja opettaa kaikenlaista myös fakiireista ja silmänkääntötempuista, kaikkea näkemäänsä ei tosiaan kannata uskoa. Suhtaudun tämän kirjan luettuani entistä skeptisemmin erilaisiin "taika"temppuihin.

Kieli sopi tarinaan ja sillä leikiteltiin välillä hauskasti. Tekstin kääntäminen on varmaan ollut mielenkiintoista, mutta suomennos toimii mielestäni hyvin. Tämä kirja sopii sellaisille, jotka haluavat viivähtää hetken hyväntuulisessa tarinassa, joka sivuaa kuitenkin vakaviakin aiheita.

Fakiirista joka juuttui Ikea-kaappiin ovat kirjoittaneet myös mm. Maria, Mari A., Tuijata ja Nti Kirjastotäti.

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (L'extraordinaire voyage du fakir qui était resté dans une armoire Ikea, suom. Taina Helkamo)
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 221
Mistä luettavaksi: Arvostelukappale kustantajalta

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja

Tämä viime vuonna ilmestynyt, Lumiomenan Katjan ja Kirjainten virrassa -blogin Hannan kirjoittama kirja käsittelee nimensä mukaisesti kirjablogeja, kirjabloggareita ja kirjabloggausta. Minun oli tarkoitus lukea tämä jo vuosi sitten kun se ilmestyi, mutta monet muut kiireet ehtivät taas edelle. Nyt kun sitä lukee, huomaa miten nopeasti tämä kenttä elää: vaikka asia ei olekaan vanhentunut vuodessa, paljon uutta on tapahtunut, monta uutta blogia on pistetty pystyyn ja monia on blogistaniasta myös poistunut.

Kirja on hyvä peruspaketti kirjabloggamisesta. Siinä kuvataan mm. ilmiön historiaa, tuodaan esille yhteisöllisyyttä, pohditaan blogiarvioiden suhdetta lehtien kritiikkeihin, kerrotaan kirjoittajista blogien takana ja mietitään, millainen on kirjablogien tulevaisuus viiden vuoden sisällä. Kirjassa paneudutaan myös bloggaamisen eettiseen puoleen esimerkiksi tekijänoikeuksien kautta.

Suurin osa kirjan sisällöstä oli itselleni jo tuttua asiaa joko oman kokemuksen tai opintojen kautta. Olikin mielenkiintoista lukea kirjaa ja huomata saavansa vahvistuksia omille kokemuksilleen. Hauskaa oli myös bongata tuttuja blogeja ja bloggareita kirjan sivuilta, sillä kirjoittajat ovat käyttäneet monia kirjablogeja kommentteineen kirjansa taustana. Myös taustamateriaalina käytetty kysely toi mukavasti koko kirjabloggarien yhteisöä osaksi kirjaa. Kyselyvastausten kautta huomasi, miten erilaisia me kirjoista kirjoittavat ihmiset olemme, ja miten erilaisina näemme tämän harrastuksemme.

Yhteisöllisyyttä käsiteltiin erilaisten haasteiden ja tempausten kautta, ja niitähän riittää. Oli hauska huomata miten aktiivisia kirjabloggarit ovat esimerkiksi erilaisten lukuhaasteiden järjestämisessä. Haasteita löytyy lähes joka teemalle ja lukutavalle, ja jos ei löydy sopivaa niin aina voi perustaa oman. Itse olen ollut haasteissa mukana lähinnä käsityöblogin puolella muutama vuosi sitten, mutta myös lukuhaasteisiin on tullut osallistuttua, vaihtelevalla menestyksellä. Tempauksillaan kirjabloggaajat ovat saaneet myös "ulkomaailman" huomiota: esimerkiksi plagioinnin vastainen flashmob puhutti ja ihmetytti, ja kirjoille vuosittain jaettavat Blogistanian Finlandia, Globalia ja Kuopus on huomioitu myös esimerkiksi kustantamoiden markkinointiosastoilla. Kaiken kaikkiaan yhteisöllisyys on iso osa kirjabloggaamista, ihan jo se perusvuorovaikutus mitä näkee tekstien kommenttiosioissa. Itse olen vielä huono kommentoimaan, luen kyllä bloglovinin kautta valtavaa määrää kirjablogeja, mutta kommenttien jättäminen on vielä tuntunut jostain syystä hankalalta. Siinäkin asiassa pitänee vain ottaa itseään niskasta kiinni ja muistaa, miten paljon kommentit lämmittävät oman tekstin perässä.

Kirja on selkeä ja nopealukuinen, ja esittelee kirjabloggauksen perusasioita vähän toistaenkin. Kirjan lopussa on mielestäni loistava tiivistys koko asiasta koottuna muutamaan sivuun. Lisäksi löytyy lista kotimaisista kirjablogeista (joista osa on jo hiljentynyt), joitakin kirjailijoiden blogeja sekä kirjallisuusaiheisia verkkosivuja. Bloggausta aloittavalle tai kirjablogeista muuten kiinnostuneille tärkeä tieto on se, mistä kirjablogeja löytyy. Kirjassa viitataankin useaan otteeseen facebookin kotimaiset kirjablogit -sivuun ja twitterin vastaavaan.

Kaiken kaikkiaan tämä on hyvä perusteos kirjabloggaamisesta kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Tätä on luettu varmaan melkein kaikissa kirjablogeissa, joten muiden arvioita löytänee helpoiten googlaamalla. :)

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja
Kustantaja: Avain 2013
Sivuja: 168
Mistä luettavaksi: Kirjastosta