keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Gayle Forman: Jos vielä jään (kirja + leffa)

Kuva Finnkinon sivuilta
Jos vielä jään kertoo Miasta, jonka elämä muuttuu kirjaimellisesti kertarysäyksellä yhtenä lumisena päivänä. Hän herää kolaripaikalta ja huomaa olevansa kunnossa, mutta kummallisen tunnoton. Kun hän näkee itsensä makaamassa tien pientareella, hän tajuaa olevansa jonkinlainen haamu elämän ja kuoleman välissä. Kukaan ei näe eikä kuule häntä, ja hän joutuu yksinään selviytymään sekä huonoista uutisista että päätöksenteosta. Hänen itsensä vastuulla on päättää, lähteäkö vai jäädä.

Yleensä haluan lukea kirjan ensin ja vasta sitten katsoa siitä tehdyn elokuvan, mutta tämän kanssa kävi toisin päin. Vaikka kirja on ohut, ei sen lukemiseen löytynyt aikaa ennen leffaa, enkä vielä viikko leffan jälkeenkään ole ehtinyt lukea sitä ihan loppuun. Tämän kirjan kohdalla ei kuitenkaan oikeastaan haitannut, että kirjan lukee jälkijunassa, sillä leffa noudattaa kirjaa aika hyvin (siihen asti kun olen sitä ehtinyt lukea). Sekä leffassa että kirjassa tapahtumat kulkevat kahdella aikatasolla: ensin ollaan Mian kanssa sairaalassa ja seurataan tapahtumia siellä ja sen jälkeen siirrytään takaumana seuraamaan hetkiä Mian elämästä ennen onnettomuutta.

Jos vielä jään kertoo nuorten ihmisten elämästä, valinnoista ja rakkaudesta. Se on kertomus Mian ja Adamin seurustelusta, siitä, miten kaksi erilaista ihmistä päätyivät yhteen ja miten sovittavat erilaiset maailmansa toistensa maailmoihin. Miaa ja Adamia yhdistää musiikki, tosin hyvin erilainen musiikki. Mia on lahjakas sellisti ja rakastaa klassista musiikkia (vaikka onkin punk-/rock-henkisten vanhempien lapsi) ja Adam laulaa bändissä, jonka ura on nousukiidossa. Mia näkee itsensä erilaisena kuin muut (kuten varmaan aika moni nuori), eikä osaa heittäytyä täysillä suhteeseen Adamin kanssa. Mia kipuilee muutenkin sen kanssa, millainen hänen pitäisi olla, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja mikä ei.

Suuria, koko elämää koskevia päätöksiä pitää tehdä jo hyvin nuorena. Monelle yläkouluikäiselle tulevan ammatin miettiminen tuntuu tuskastuttavalta, eikä kovin moni varmaan lukioikäisenäkään ole sen viisaampi jatkokoulutusvalintoja tehdessään. Mia painii samojen asioiden äärellä, sillä hän voisi päästä New Yorkiin Juilliardin musiikkikouluun, mutta se tarkoittaisi muuttamista maan toiselle puolelle kauas kotoa ja kauas Adamista. Adamin bändi menestyy kotiseuduillaan, eikä Adam voisi lähteä mukaan New Yorkiin. Eri vaihtoehtojen kanssa tasapainoileminen on raskasta, vaikka Mia ei tiedäkään, pääseekö edes kouluun sisään.

Leffateatterissa suurin osa muista katsojista oli teini-ikäisiä, ja sen ikäisille kirja ja elokuva varmaan on suunnattukin. Toisaalta elokuvan teemat olivat sellaisia, jotka mietityttävät ihmisiä iästä riippumatta, ja vielä illallakin päähän putkahteli ajatuksia omista valinnanpaikoista ja siitä, mitä sitten jos jokin vastaavanlainen tapaturma sattuisi omalle tai läheisen kohdalle. Nenäliinat olivat kyllä tarpeen etenkin elokuvaa katsoessa.

Lisätietoa elokuvasta Finnkinon sivuilla.

Gayle Forman: Jos vielä jään (If I stay, suom. Ulla Selkälä)
Kustantaja: WSOY 2009
Sivuja: 214
Mistä luettavaksi: Kirja ja leffaliput SF-Filmiltä


maanantai 22. syyskuuta 2014

Pirjo Houni & Maria Romatschuk: Ei, rouva presidentti

Kuva kustantajan sivuilta
Presidentin elämä kiinnostaa, ja varmaan aika moni tavallinen tallaaja olisi halukas kurkistamaan presidentin arjen kulisseihin. Tarja Halosesta on tehty dokumenttielokuva Rouva Presidentti, joka kuvaa presidentin elämää noin puolentoista vuoden ajalta. Olen nähnyt tuon elokuvan, ja muistaakseni pidinkin siitä. Maria Romantschukin muistelmat Ei, rouva presidentti antavat mahdollisuuden kurkistaa presidentin työhön toisesta näkökulmasta.

Romantschuk on toiminut Halosen lehdistöavustajana tämän ulkoministeriaikana ja myöhemmin lehdistöpäällikkönä presidenttiaikana. Vaikka kirjassa kuvataan Romantschukin työuraa, ajat Halosen alaisena ovat kuitenkin kirjassa pääosassa. Kirja ei etene ihan aikajärjestyksessä, vaan aikaa presidentin palveluksessa kuvataan enemmänkin tiettyjen teemojen, tapahtumien ja henkilöiden kautta.

Presidentin lähimpään avustajakuntaan kuului Halosen aikana viisi ihmistä, joista Romantschuk oli yksi. Muita olivat kansliapäällikkö, oikeudellinen neuvonantaja, ulkopoliittinen neuvonantaja ja erityisavustaja, joka vastasi kotimaan asioista. Lisäksi olivat kolme adjutanttia. Nainen presidenttinä oli kaikille ihan uusi juttu, ja sen vuoksi monia käytännön asioita piti miettiä uusiksi. Yksi oli esimerkiksi Halosen käsilaukku, joka päätyi sitten adjutanttien pideltäväksi kun presidentti ei voinut esimerkiksi kuvaustilanteissa sitä pitää. Ensimmäistä kertaa myös presidentin lähimmissä avustajissa oli naisia, mikä oli myös hämmentävää. Esimerkiksi pukeutuminen eri tilaisuuksiin aiheutti alussa päänvaivaa niin presidentille kuin kabinetin naisjäsenillekin.

Kirjassa kuvataan tavallista arkea lehdistöpäällikön näkökulmasta. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että työ vaati paljon venymistä ja tavoitettavissa piti olla lähes aina. Vaikka Romantschuk kuvaa myös työn raskautta ja vaikutusta kotiin ja perhe-elämään, tuntuu hän nauttineen työstään.

Lehdistöpäällikön työhön kuului tietysti presidentin mediakuvan seuraaminen. Kirjassa kuvataankin myös sitä, miten tietyt kuvat Halosesta olivat tietoisesti synnytettyjä ja miten joitakin sattumuksia käytettiin myöhemmin myös hyväksi. Esimerkiksi ensimmäisellä Tukholman-vierailulla joku toimittajista tituleerasi presidenttiä muumimammaksi, ja myöhemmin tätä kuvaa tarkoituksella edistettiin.

Kirja oli mielenkiintoinen, ja sen luettuaan tietää taas vähän enemmän siitä, millaista valtionpäämiesten arki on. Toki jokainen presidentti luo myös omia käytäntöjään ja muuttaa vanhoja, mutta osa käytännöistä kuitenkin säilyy presidentiltä toiselle. Jotkut kadehtivat presidenttien ja ministerien saamia etuja ja palkkoja, mutta Romantschuk huomauttaa, että esimerkiksi autonkuljettajat ovat väliaikainen palvelu, jonka tarkoituksena on mahdollistaa työn hoitaminen. Ja presidenttihän menettää käytännössä yksityisyytensä tultuaan valituksi: presidenttikauden/kausien jälkeen ei voi palata enää tavalliseksi kansalaiseksi, vaan on aina presidentti.

Tällaiset muistelmat tuovat presidenttejä ja muita tärkeitä henkilöitä vähän lähemmäs kansaa. Osa näiden ihmisten ympärillä olevasta mystisyydestä hiukan hälvenee, kun pääsee näkemään tai lukemaan siitä, millaista heidän elämänsä on kaiken sen julkisen toiminnan ulkopuolella.


Pirjo Houni & Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 204
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

lauantai 20. syyskuuta 2014

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa

Kuva kustantajan sivuilta
Jostain Pullisen haastattelusta luin, että hän kirjoittaa mielensisäisistä maisemista. Kohta kaikki alkaa onkin lähinnä päähenkilö Kirsin ajatuksia ja muistoja aikana, jolloin hän yrittää päästä takaisin jaloilleen. Kirsi on vuosia ollut Juhanin toinen nainen. Hän on eronnut omasta miehestään jo kauan sitten, ja odottaa Juhanin tekevän samoin. Juhanin avioliitto jatkuu kuitenkin edelleen, ja lopulta hän kertoo Kirsille, ettei voi enää jatkaa suhdetta. Tarina alkaa Kirsin saapuessa pienen merenrantakaupungin hotelliin sidottu haava kädessään ja pyörällä päästään. Pikkuhiljaa tapahtumia aletaan keriä auki: mitä Kirsille on tapahtunut, mitä hän on tehnyt, miten tähän tilanteeseen ylipäänsä on päädytty ja miten tästä eteenpäin.

Kirjassa on monta eri aikatasoa: on nykyhetki eli Kirsi hotellissa, Kirsin ja Juhanin suhde ja Kirsin lapsuus. Eri ajoissa liikutaan pääosin Kirsin ajatuksissa ja muistoissa, kertojana kaikissa on Kirsi. Teksti on välillä tajunnanvirtamaista, ajatuksesta toiseen lipuvaa ihmettelyä, välillä havaintojen tekemistä ja välillä tapahtumien kuvaamista. Kirsin päänsisäinen kaaos on mielestäni todentuntuinen, vaikka välillä ihmettelin että Kirsi pysyi sentään suhteellisen järjissään kaiken keskellä. 

Nautin kirjassa eniten kuvailevista ja pohdiskelevista osuuksista. Kuvailut olivat aika tarkkoja ja onnistuivat ainakin minussa herättämään selkeitä mielikuvia ja tunnelmia, joissa oli mukava viipyä. Esimerkiksi Kirsin ja Juhanin vierailu autiotalossa kuvattiin niin, että näin talon ja huoneen silmissäni hyvin elävinä.

Tuvassa oli yhä huonekaluja: sivusta vedettävä vuode hiirten syömine patjoineen, kaunis, yksinkertainen kaappi ja valkoinen kiikkustuoli keskellä lattiaa. Katon mali oli hilseillyt ja roikkui liuskoina kuin vedenalainen kasvusto.
Sisällä oli yllättävän viileää, vaikka oli ollut helteistä jo monta päivää. Haisi kostealle.

Pohdiskelevista osuuksista esimerkiksi käy Kirsin ajatus ympyrän kulkemisesta:

Ehkä me kaikki kuljemmekin ympyrää, jossa vanhan on aika ajoin mentävä rikki. Ehkä tämä onkin ihan tavallista, ehkä tämä tapahtuu kaikille, minä vain en ole ymmärtänyt sitä.
Ja vaikka ei siltä heti tuntuisi, polku jatkuu, uutena, ja vahvistuu kerta kerralta, kierros kierrokselta. Sama polku, jossa palaamme aina jonkin ajan kuluttua siihen kohtaan, jossa joudumme jälleen valitsemaan, ja ehkä jollakin niistä kerroista osaamme valita toisin. Mutta emme ennen kuin olemme oppineet jotakin, nähneet, mihin edellinen valinta meidät on vienyt ja mitä se on meille tehnyt. Mistä olemme joutuneet luopumaan, mitä olemme saaneet tilalle.
Emme ennen kuin olemme kärsineet.

Kirja ei ole järin paksu ja ajattelin lukevani sen nopeasti korkeintaan muutamassa päivässä. Kirja olikin lopulta aika raskas luettava, ei tekstin vuoksi vaan aiheensa vuoksi. Kirsin ajatukset kuvastivat hänen kokemaansa ahdistusta ja ehkä samaistuin ajatuksiin vähän liikaakin. Omat päiväkirjatekstini ovat samantyylistä ajatuksenvirtaa kuin Kirsin pohdinnat, ja tyylin tuttuus oli toisaalta hauska huomata ja helppoa lukea mutta samalla raskasta. En ehkä osaa selittää ajatuksiani tässä kovin selkeästi... Tämä oli ehkä ensimmäinen kirja, jossa kiinnitin tekstin tutkiskelemiseen enemmän huomiota kuin itse tarinaan (ainakin koulun ulkopuolella). En oikein tiedä, pidinkö kirjasta vai en, sillä tarina ei ihan iskenyt minuun, mutta jotkut osuudet tekstistä kylläkin.


Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa
Kustantaja: Gummerus 2014
Sivuja: 288 s.
Mistä luettavaksi: Arvostelukappale kustantajalta

torstai 18. syyskuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Kuva kustantajan sivuilta
Tutustuin romanikulttuuriin joitakin vuosia sitten työn kautta, ja huomasin silloin että aiheesta oli aika vaikea löytää "kunnollista" tietoa. Etsin tuolloin yleistietoa nykyajan romanien elämästä Suomessa, mutta löysin lähinnä vanhentuneita, tiettyyn alaan liittyviä tai muuten asian vierestä oleviin kirjoihin. Netistä muistaakseni löysin muutamia hyviä esitteitä aiheesta, jotka oli tehty tarjoamaan yleistajuista tietoa romanikulttuurista valtaväestölle. Vaikka tuosta ajasta on jo kulunut muutama vuosi, olen silti edelleen kiinnostunut romanikulttuurista ja sen eroista ja samankaltaisuuksista suhteessa omaan kulttuuriimme.

Marja Björkin kirja kiinnosti siis kovasti. Mustalaisäidin kehtolaulussa kerrotaan kolmen romanisukupolven elämästä naisten näkökulmasta. Päähenkilönä on Marita, ja hänen elämäänsä seuraamalla tutustutaan myös hänen vanhempiensa ja lastensa elämiin. Maritan vanhemmat Väinö ja Sikri ostavat mökin tavallisesta naapurustosta valtaväestön keskeltä aikana, jolloin useimmat romanit vielä kiertelivät. Väinö ja Sikri halusivat elää sovussa naapuriensa kanssa ja muutenkin väleissä valtaväestön kanssa, ja he olivat myös valmiita joustamaan omista vanhoista tavoistaan ja soveltamaan käytöstään, jotta kohtaamiset onnistuisivat. Silti oman perheen ja romaniyhteisön kanssa tavat olivat perinteiset, puhtaudesta ja kunnioituksesta ei tingitty ja häpeäminen opetettiin lapsille varhain.

Häpeäminen konkretisoituu lukijalle Maritan tullessa vahingossa raskaaksi. Romanivanhemmat eivät voi puhua "navan alapuolisista" asioista lastensa kanssa, koska asiat ovat häpeällisiä. Marita ei sen vuoksi tajua olevansa raskaana ennen kuin menee muun syyn takia lääkäriin. Vaikka lapsenhoito onkin Maritalle tuttua suuren sisaruskatraan vanhimpana, kaikki lapsen syntymään liittyvät asiat ovat hänelle vieraita ja häpeällisiä.

Monien vaiheiden kautta Marita päätyy yksinhuoltajaksi Helsinkiin, käy kursseja toisensa perään mutta ei saa työtä. Useimmiten hän ei pääse edes haastatteluun romaninimensä vuoksi. Harmaita hiuksia aiheuttaa myös hyvinvointivaltion byrokratia kaikkeen elämiseen liittyen. Romanikulttuurista käsin pikkutarkkoja sääntöjä ja vaatimuksia on hyvin vaikea ymmärtää. Ymmärrystä puuttuu kuitenkin myös tiskin toiselta puolelta, tiedon puutteen ja/tai asenteen takia.

Nykyään puhutaan paljon eri kulttuurien yhteiselosta ja myös siitä, miten toiseen kulttuuriin kannattaa tutustua ja myös joustaa omissa tavoissaan ja ajattelussaan. Kirjassa nuorin sukupolvi (Maritan lasten ikäiset) kuitenkin tuntuivat ripustautuvan omiin vanhoihin tapoihinsa entistä tiukemmin ja eristäytyvän omaan yhteisöönsä tarkemmin. Kouluja käyvät ja valtaväestön kanssa "kaveeraavat" romanit haukuttiin ja heitä arvosteltiin omiensa hylkäämisestä. Tuntui, että jos jotain lähentymistä oli joskus ollutkin, uuden sukupolven romanit halusivat kasvattaa etäisyyttä.

Mustalaisäidin kehtolaulu on fiktiivinen romaani, mutta se antaa silti käsityksen siitä, millaista romanien arki on. Romaania lukemalla minä itse ainakin sisäistän paljon helpommin eri kulttuureihin liittyviä asioita kuin tietotekstiä lukemalla. Tarinan kautta pääsee näkemään, että romanitkin ovat tavallisia ihmisiä, joilla on hiukan erilainen tapa elää kuin meillä. Kirja tietysti kertoo tarkemmin vain yhden kuvitteellisen perheen tarinan, mutta parempi on tietää edes vähän kuin ei ollenkaan.


Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Kustantaja: Like 2014
Sivuja: 273
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

lauantai 13. syyskuuta 2014

Essi Kummu: Lasteni tarina

Kuva kustantajan sivuilta
Varasin Lasteni tarinan luettuani siitä ensin muutamasta blogista. Tämä on yksi niistä monista kirjoista, joihin olen innostunut tarttumaan blogien kautta. Lukulistani kasvaa kasvamistaan ja kirjaston kassa kilisee kun haen sieltä vähintään viikoittain varaamiani opuksia.

Kummu kertoo kirjassa kaksostensa vaikeasta elämänalusta sekä omista ja sukunsa traumoista. Kaksosten elämä alkoi keskosina, ja ensimmäiset kuukaudet vietettiin vastasyntyneiden teho-osastolla elämästä taistellen. Lapsiin oli vaikeaa tutustua kaikkien letkujen ja johtojen keskellä, eikä toisaalta ollut varmuutta siitä, saavatko nämä elämät jatkua. Kummu kertoo siitä, miten ei uskaltanut luottaaa lastensa henkiinjäämiseen, ei uskaltanut oikein rakastaakaan niitä kun ei tiennyt kuinka kauan saa heidät pitää.

Lasten rankka alkutaival traumatisoi äidin. Tai ehkä herätti hänessä usean sukupolven traumat. Kuten monille meistä, myös hänelle oli pienestä pitäen opetettu että kestää pitää ja itkeä ei saa. Kielteisten tunteiden, surun, pelon ja vihan käsittelyyn ei ollut työkaluja, koska niitä tunteita ei oikeastaan saanut olla olemassa. Kirjassa Kummu palaa vanhempiensa ja isovanhempiensa elämiin, sotatraumoihin ja jälleenrakennuksen rankkuuteen, siihen, miten sota-aika vaikuttaa meissä edelleen, monen sukupolven takaa.

Kirja oli lyhyydestään huolimatta rankka ja nenäliinapaketti sohvan vierellä tuli tarpeeseen. Tunnistin monesta kohdasta myös itseni ja omaa sukuani, kirja käynnisti siis myös omakohtaista ajattelua traumoista, vaikkei minun olekaan tarvinnut kokea mitään Kummun lasten syntymään verrattavaa. Luulen, että Kummu on omalla sukuselvityksellään osunut aika monen suomalaisen perheen ja suvun traumojen ytimeen, uskon että aika moni lukija löytää kirjan sivuilta jotain itselleen kovin tuttua.

Kirjan kieli on kaunista ja mukaansatempaavaa, kieleen jotenkin uppoaa. Kielen avulla saadaan myös kuvattua kovin elävästi hätää ja pelkoa, ahdistusta ja masennusta sekä sitä valtavaa avuttomuutta kaiken tapahtuvan edessä. Vaikka kirja olikin rankka, pidin siitä paljon.

Essi Kummu: Lasteni tarina
Kustantaja: Tammi 2014
Sivuja: 194
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

torstai 11. syyskuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Tämä kirja herätti ensimmäisen kerran huomioni kirjakaupassa, jossa hipelöin sitä ja laitoin nimen muistiin. Sen jälkeen luin siitä muutaman blogiarvion ja kiinnostuin entisestään. Joku muukin oli kiinnostunut, asetuin kiltisti kirjaston varauslistan hännille ja jäin odottamaan. Lopulta sentään sain kirjan käsiini, ja se kulki mukana laukussa jonkun aikaa ennen kuin ehdin aloittamaan.

Kirja kertoo A. J. Fikrystä, leskeksi jääneestä kirjakauppiaasta Alicen saarella. Saari on vähän hankalien kulkuyhteyksien päässä, mutta kesäisin riittää turisteja. Vaimonsa kuoltua A. J. on jatkanut kaupan pitämistä, vaikka alunperin kauppa olikin vaimon ajatus ja hän myös kaupan henki. Kustantamosta varoitetaan uutta myyntiedustajaa, että Alicen kirjakauppias on vähän erikoinen, eikä sinne kovin paljoa kirjoja tilata. A. J. on hyvää vauhtia matkalla rappiolle, ja kaiken lisäksi hänen arvokas Edgar Allan Poen kirjansa varastetaan. Muutama päivä tapauksen jälkeen A. J. löytää kaupastaan odottamattoman uuden tuttavuuden. Ja alkaa ehkä sen myötä tutustua taas muihinkin ympärillään oleviin ihmisiin.

Pidin tästä kirjasta ja sen tasaisesti etenevästä, vähän ennalta-arvattavasta juonesta. Kirjakauppa tapahtumapaikkana on tietysti vertaansa vailla. Kirjaa lukiessa tuli tunne, että Amerikassa kirjakaupat hoitavat samankaltaista roolia kuin kirjastot meillä. Tai tietysti kirjakaupat ja kirjastot ovat tavallaan samalla alalla täällä Suomessakin, mutta jotenkin kaupan toiminnan kuvauksesta tuli mieleen kirjasto. Ehkä syynä oli se, että kirjakauppa oli pieni, yksityisyrittäjän ylläpitämä, ja se toimii pienessä kylässä, jossa kaikki ovat tuttuja keskenään. Kaupan tunnelmaa on vaikea kuvitella johonkin meidän ketjukirjakaupoistamme.

Tämä on kirjoja lukevien ihmisten kirja. Kirja on täynnä viittauksia erilaisiin kirjoihin, ja niistä käydään myös keskustelua. Ennen kaikkea jaetaan lukemisen riemua ja sukelletaan yhdessä uusiin maailmoihin. Kirjan sivuilta löytää helposti itsensä, ja ainahan on ihanaa löytää samanmielistä porukkaa, myös kirjoista.


Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (The Storied Life of A. J. Fikry, suom. Tero Valkonen)
Kustantaja: Gummerus 2014
Sivuja: 240
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

tiistai 9. syyskuuta 2014

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Tämä oli minulla matkalukemisena Tukholmanreissulla, koska paluumatkalla käytiin Ateneumissa katsomassa Toven 100-vuotisjuhlanäyttely. Olin kuullut, että näyttelystä saa enemmän irti kun on lukenut ensin kirjan. Lukemisen paikka ja aika ei ollut ehkä kaikkein otollisin, luin laivassa ja melkoisella vauhdilla, sillä halusin saada kirjan kokonaan luettua ennen näyttelyä. Onnistuin siinä kyllä, mutta samalla kirja tuntui vähän pakkopullalta, olisi ehkä ollut hyvä antaa sen lukemiselle vähän enemmän aikaa. Kirja sisältää kuitenkin pitkän ajanjakson ja paljon asiaa, joten pohdiskelulle olisi ollut hyvä suoda vähän enemmän tilaa.

Elämäkerta ei kuitenkaan ollut mitenkään kuiva tai tylsää luettavaa, kiireestä oma ähkyni vain johtui. Luulen, että jos teksti olisi ollut oppikirjamaista ja vilissyt taidetermistöä, olisin jättänyt sen suosiolla kesken. Teksi on kuitenkin aika helppoa, ja taidetta käsitellään siten että maallikkokin pysyy kärryillä ja ilman sanakirjaa. Oma käsitykseni Tovesta ei kauheasti muuttunut, enemmänkin hänen erilaiset työnsä järjestyivät päässäni aikajärjestykseen. Tiesin jo entuudestaan, että Tove oli taidemaalari, ja ettei hän halunnut tulla muistetuksi muumeistaan vaan maalauksistaan.

Olen hirvittävän huono hahmottamaan aikaa, ja historialliset tapahtumat menevät iloisesti sekaisin päässäni. Kirjassa mentiin välillä ajallisesti edestakaisin, ja se aiheutti pientä hämmennystä. Kronologinen järjestys ei välttämättä olisi toiminut kovin hyvin ja se olisi sekoittanut asiakokonaisuudet toisiinsa, mutta jotenkin sen hahmottaminen, mitä tapahtui milloinkin, oli minulle vaikeaa. Näyttelyssä taulut ja muumit olivat esillä vuosikymmenittäin, ja niihin liittyvät tekstit selkeyttivät kirjan sisältöäkin, ainakin itselleni. Näyttely ja kirja siis täydensivät toisiaan molemmin päin.

Pidin siitä, miten Toven elämää tarkasteltiin kirjassa kokonaisuutena. Mukana oli sekä työtä että yksityiselämää, vaikka ilmeisesti Toven työ ulottuikin melkein joka kolkkaan hänen elämässään. Ja tietysti yksityiselämän tapahtumat vaikuttivat myös työhön. Kirjassa oli hyvin havainnollistettu sitä, miten esimerkiksi rypyt rakkaudessa näkyivät Toven töissä, niin kuvataiteessa kuin kirjoituksissakin. Muumikirjojakin lukee varmaan vähän erilaisella silmällä, kun tietää enemmän hahmojen ja tapahtumien taustoista. En muista, koska olisin viimeksi muumeja lukenut, mutta näyttelyssä tuli hinku kaivaa kirjat taas esille. Katsotaan missä välissä ehdin. Samoin haluaisin tutustua sanomalehdissä ilmestyneisiin muumi-sarjakuviin. Ne ovat jostain syystä aina jääneet itseltäni vähemmälle huomiolle.


Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta
Kustantaja: Tammi 2013
Sivuja: 304
Mistä luettavaksi: Lainaksi siskolta