24. huhtikuuta 2016

Ville Virtanen: Hevosen taju

Kansikuva kustantajan sivuilta
Tämä kirja on herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita aina sen ilmestymisestä vuonna 2013 asti. Olen halunnut lukea sen ja olen pitänyt kirjaa kädessäni moneen otteeseen sekä kirjakaupoissa että kirjastoissa. Kannen kuva on kuitenkin ollut suurin syy siihen, että en ole tähän tarttunut, hevosen ilme on viestii minulle halusta paeta. Kansikuva on jakanut mielipiteitä ja sitä on kommentoitu blogeissakin ahkerasti.

Kun jälleen kerran näin tämän kirjan kirjaston esittelyhyllyssä, päätin lopulta lukea sen. Ajattelin että se lopettaisi vainoamiseni jos tutustuisin siihen paremmin. Kirjan luettuani olen kuitenkin edelleen hämmentynyt, sisältö ei oikeastaan vastaa takakannen kuvausta kovin hyvin ja lisäksi tyylilaji vaihtuu kesken kirjan. Myös kieleen tottuminen ottaa aikansa, lauserakenteet ovat erikoisia ja usein aika pitkiäkin. Runolliseen, kuvailevaan kieleen piti keskittyä eri tavalla kuin viimeksi lukemieni tietokirjojen tekstiin.

Kirjaa on moitittu kielivirheiden suuresta määrästä, ja pilkkuvirheet ovat saaneet myös paljon huomiota. Hämmästyin näistä mielipiteistä, sillä yleensä kieli- ja kirjoitusvirheet häiritsevät lukemistani huomattavasti, mutta tätä lukiessani en ollut kiinnittänyt niihin sen kummemmin huomiota. Joitakin yksittäisiä lyönti- ja kirjoitusvirheitä bongasin, mutta luulen että erikoinen kieli vaati normaalia suuremman osan huomiostani ja suurin osa virheistä on karannut ohitseni. Yksi kirjoitusmuoto kuitenkin häiritsi alusta loppuun saakka: hopeanvärisen hevosen rotu on kirjoitettu aina muodossa akhaltek, vaikka sen suomenkielinen nimi on ahaltek.

Kuten takakannessa kerrotaan, kirjan päähenkilöinä ovat Elias ja Flo, jotka myyvät työkseen hevosia. Heidän myymänsä hevoset alkavat olla haluttuja, sillä Flo valitsee hevoset tarkalla silmällä ja Eliaksen käsittelyssä niistä tulee kaikkensa antavia ja helppoja käsitellä. Eliaksella on poikkeuksellinen kyky käsitellä hevosia, osan taidosta hän on oppinut otto-isältään Rauno-sedältä lapsuudessaan ja nuoruudessaan ja osa on hänellä verissä.

Helppoa ei huippuunsa viritettyjen kilparatsujen kauppa kuitenkaan ole, vaikka pikkurahasta ei ole enää hetkeen ollut puutetta. Sekä Flo että Elias ovat henkisesti kovilla, eikä kummankaan lapsuus ja nuoruus ole ollut sieltä ruusuisimmasta päästä. Kun tallin pihalla yht'äkkiä on hevoskuljetusauto ja sen sisällä hopeanvärinen ahaltek-hevonen, on Elias myyty. Tamma on Flon mielestä arvoton, mutta Eilas menettää sille sydämensä.

Kirja alkaa ahaltek-tamman saapumisesta ja sen jälkeen siirrytään Eliaksen ja Flon lapsuuteen ja nuoruuteen. Takaisin nykyhetkeen päästään noin kirjan puolivälissä, ja pikkuhiljaa tyylilaji muuttuu täysin. Lukijaa riepotellaan toinen toistaan oudommissa tilanteissa ja tapahtumapaikoissa, eikä missään tunnu enää olevan mitään järkeä. Loppuun on kuitenkin päästävä, ja samalla vain toivoo että pyöritys loppuisi ja palattaisiin jälleen jotenkin järkevään todellisuuteen.

Kirjan jälkipuolisko kuitenkin selitti kansikuvaakin, tai ainakaan en koe sitä enää niin luotaantyöntävänä kuin aiemmin. Eliaksen kokemat asiat kirjan loppupuolella kääntävät ihmisen ja hevosen suhteen nurinniskoin. Jollain tavalla kansikuva kuvaa myös omia tuntojani lukijana, kirjan loppupuolella oli itselläkin vähän pakokauhuinen tunnelma, mutta sinnikkäästi luin loppuun.

Jos etsit aikuisten hevoskirjaa, tämä ei välttämättä vastaa odotuksiin kovin hyvin. Minä ainakin olisi lukenut mieluummin kauppatallin arjesta kuin lähtenyt puolivälissä kirjaa ihan toisenlaisiin maisemiin. Lukisin kuitenkin mielelläni niitä aikuisten hevoskirjoja, joten vinkkejä otetaan vastaan jos satut tietämään hyviä sellaisia.

22. huhtikuuta 2016

Elina Järvi, Tiina Hotti ja Olga Poppius: Error. Mielen häiriöitä

Kansikuva kustantajan sivuilta
Mielenterveyden häiriöt koskettavat yhä useampaa suomalaista. Vaikka mielenterveyden häiriöt ovat eri tavalla esillä ja niistä puhutaan jossain määrin hyväksyvämpään sävyyn kuin ennen, ei sairauden leima välttämättä ole haalistunut. Useimmilla meistä on tiukassa istuvat mielikuvamme esimerkiksi masennusta, skitsofreniaa tai anoreksiaa sairastavasta ihmisestä. Mielen sairastuminen lyö yhä edelleen ihmisen otsaan leiman, jonka takaa ihmistä itseään on vaikea nähdä.

Tässä kirjassa esiin nousevat ihmiset diagnoosiensa takana. Viisitoista arvokasta ihmistä kertoo oman elämäntarinansa ja avaa lukijoille sitä, millaista on elää järkkyneen mielen kanssa. Osa tarinansa jakaneista on julkisuuden henkilöitä, ja kirjassa he päästävät lukijat näkemään sitä puolta elämästään, jota ei välttämättä muuten nosteta ensimmäisenä esille.

Kirjassa tarinansa kertovilla ihmisillä on erilaisia diagnooseja. On masennusta, syömishäiriötä, epävakaata persoonallisuutta, skitsofreniaa, kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja paljon muuta. Diagnoosien lisäksi on kuitenkin aina ihminen ja hänen elämänsä, menneisyys, nykyhetki ja tuleva. Moni liittää aiemmat elämäntapahtumat mielenterveyden häiriön puhkeamiseen. Esimerkiksi lapsuudessa koetut traumat ovat voineet olla osaltaan laukaisemassa sairauden puhkeamista.

Myös mielenterveyden hoitaminen on kirjassa esillä. Kirjassa tarinansa kertovilla on ollut ja on paljon kontakteja erilaisiin hoitopaikkoihin ja hoitohenkilöstöön. Kuten kaikessa muussakin, joskus kemiat ihmisten välillä toimivat ja joskus eivät. Mielenterveyden häiriöiden kanssa kamppailuun tuntuu silti kirjan tarinoiden perusteella olevan liian vaikea saada apua. Monet kritisoivat lääkehoitoa ja kokevat että sitä tuputetaan, mutta useimmat toteavat kuitenkin että lääkehoito on yksi tärkeä hoitomuoto muiden joukossa. Turhan usein lääkitys tuntuu kuitenkin olevan se ainoa tarjolla oleva apu, terapiaan voi olla vaikea päästä vaikka sitä itse haluaisikin.

Mielenterveyden häiriö voi invalidisoida ja eristää ihmisen yhteiskunnasta. Siksi on surullista, että toimeentulosta pitää taistella esimerkiksi Kelan kanssa. Lomakkeiden täytön vaikeus ja päätösten epäoikeudenmukaisuus nousivat esille monessa tarinassa. Joillakin oli mennyt vuosia toimeentulosta taistelemiseen, eikä vuoden mittainen kuntoutustuki ole pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu. Työnantajien suhtautuminen mielenterveyskuntoutujiin vaihtelee, ja vaikka osa-aikainen työ olisikin monelle mahdollista ja toipumisen kannalta hyväksi, voi työnantajan asenne ja joustamattomuus nousta helposti esteeksi.

Kirja on kiinnostavaa ja silmiäavaavaa luettavaa. Jokaisen viidentoista ihmisen oma ääni ja elämäntarina pääsevät esille, ja samalla lukija joutuu kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan erilaisia sairauksia kohtaan. Kirjaa ei tarvitse lukea kannesta kanteen, vaan tarinoita voi lukea siinä järjestyksessä kuin itse haluaa. Jokaisesta tarinansa jakaneesta on kaksi taidolla kuvattua valokuvaa tekstin lomassa. Kuvista välittyy ilo, ja ne toimivat hyvin tekstin tasapainottajina: ne muistuttavat lukijaa, että mielenterveyden häiriö ei ole jokapäiväistä mustuutta, vaan väliin mahtuu myös aurinkoisia hetkiä. Toisaalta ne konkretisoivat osaltaan sitä, että kuka vain voi sairastua, eikä mielen sairaus välttämättä näy ollenkaan ulospäin. Siksi on tärkeää muistaa kysyä kuulumisia myös niiltä, jotka näyttävät ulkoisesti pärjäävän elämässään loistavasti. Pään sisällä tunnelmat voivat kuitenkin olla ihan toisenlaiset.

Jokaisesta kirjan julkaisuvuonna 2016 myydystä kirjasta lahjoitetaan 0,50€ Mielenterveyden keskusliitolle.

19. huhtikuuta 2016

Tatu Hirvonen: Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta

Kansikuva kustantajan sivuilta
Vanhempien ja ammattikasvattajien suusta kuulee usein sanat varo/älä/ei saa/voi sattua/ole varovainen ja muita samanlaisia kieltoja ja huudahduksia. Tarkoitus tietysti on hyvä, estää lasta loukkaamasta itseään ja ehkäistä vakavampia onnettomuuksia. Samalla kuitenkin estetään lasta kehittämästä itseään ja fyysisiä ja psyykkisiä taitojaan.

Vaikka elämme tilastollisesti katsoen turvallisemmassa maailmassa kuin koskaan ennen, on ihmisillä kuitenkin  entistä turvattomampi olo. Esimerkiksi media hyödyntää huonoja uutisia isoilla lööpeillä ja internetin myötä maailma on myös pienentynyt. Vaikka maailmassa ei oikeasti tapahtuisi sen enempää pahuutta kuin ennenkään, saamme siitä kuitenkin enemmän tietoa kuin koskaan ennen. Kaiken sen tiedon keskellä ei kai ole ihme että vähän pelottaa.

Turvallisuudesta myös puhutaan jatkuvasti ja kaikissa yhteyksissä. On turvallisuusvastaavaa, turvallisuussuunnitelmaa, turvataitoja, turvapalveluita, lista tuntuu olevan loputon. Ihmisten pelon tunne ja turvallisuushakuisuus on kuitenkin myös hyvää bisnestä ja toisaalta turvallisuus on jatkuvasti esillä myös yhteiskunnan tasolla.

Kaikkia riskejä ei kuitenkaan ole mahdollista poistaa. Esimerkiksi lasten vakavat tapaturmat ovat olleet Suomessa laskusuunnassa pitkään, ja nykyään niitä tapahtuu huomattavasti vähemmän kuin menneinä vuosikymmeninä. Kun tapaturmien määrä on laskenut tarpeeksi alhaiselle tasolle, se ei enää pienene. Vaikka sulkisimme lapset pehmustettuihin huoneisiin kypärillä ja muilla suojavarusteilla varustettuina, tapaturmien määrä ei todennäköisesti koskaan laske nollaan. Ehkä on siis aika hyväksyä riskin olemassaolo ja elää elämää sen kanssa mutta sen rajoittamatta.

Hirvonen ruotii kirjassaan sekä tutkimustietoa aiheesta että esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen opetussuunnitelmia sekä yhteiskunnan ja laitosten turvallisuuskäytäntöjä. Turvallisuuspuheen pumpuliin on helppo upota, mutta Hirvonen kiskaisee lukijan sieltä äkkiä ylös.

Sen sijaan että nykylapset kasvatettaisiin varomaan kaikkea ja kaikkia, heidät kannattaisi Hirvosen mukaan kasvattaa tunnistamaan ja käsittelemään riskejä. Lapsetkin ovat lopulta ihan järkeviä olentoja, kunhan heille antaa siihen mahdollisuuden. Pienikään lapsi ei syöksy suin päin vaaraan, vaikka se saattaa sivustakatsojista siltä tuntuakin. Lapset, jotka ovat tottuneet toimimaan erilaisissa ympäristöissä tuntevat oman kehonsa rajat ja osaavat arvioida mihin pystyvät ja mitä voi kokeilla. Esimerkiksi lapsi, joka on pienestä asti harjoitellut puussa kiipeämistä, on todennäköisesti siinä hyvin taitava, ja osaa arvioida mihin taidot riittävät. Lapset myös pitävät itsensä haastamisesta, ja haastamalla itseään taidot kehittyvät edelleen, jos se sallitaan.

Kirjassa ei kuitenkaan unohdeta sitä, että joskus tekevälle sattuu. Tapaturman sattuessa aikuisen pitää olla hermostumatta ja rauhoitella lasta. Haavat ja ruhjeet paikataan, ja jos sattuu isommin, hoidetaan vammat lääkärissä. Lasta ei kuitenkaan saisi pelästyttää aikuisen huolella, eikä torumista ja mahdollista rangaistusta saisi ajoittaa tapaturman hoitoon. Torumisen ja rangaistuksen tarpeellisuutta tapaturmatilanteessa kannattaa muutenkin pohtia tarkkaan, sillä usein paras oppi on jo saatu. Vanhemman säikähdys ja toruminen voivat sen sijaan saada lapsen välttelemään liikkumista ja rajumpia leikkejä uusien tapaturmien pelossa. Siis laastaria haavaan ja uudelleen kiipeämään!

Itse ajattelin kirjan nimen perusteella, että sisältö keskittyisi kotikasvatukseen. Enemmän tekstissä kuitenkin pohditaan riskinottoa ja turvallisuutta koulujen ja päiväkotien näkökulmasta. Olitpa sitten opettaja, päiväkodin työntekijä, vanhempi tai muu lasten kanssa toimija, saat kirjasta varmasti ajattelemisen aihetta. Kirjan tärkein sanoma on mielestäni se, että lapsiin kannattaa luottaa ja heidät kannattaa päästää pihalle ja metsiin tekemään omia juttujaan. Tietoista riskikasvatustakin kannattaa tehdä, mutta niin ettei pelästytä lasta listaamalla kaikkea mitä voi sattua, vaan opettelemalla yhdessä eri ympäristöissä kulkemista ja eri tilanteissa toimimista. Vapaasta kasvatuksesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan kontrollin hellittämisestä niin, että aikuinen on kuitenkin saatavilla.

17. huhtikuuta 2016

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista. Modin pako Syyriasta

Kansikuva kustantajan sivuilta
Yksi miljoonista on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen kirja. Kuulemme, näemme ja luemme uutisista ja muualta mediasta siitä, miten Eurooppa on vaikeuksissa pakolaisvirtojen kanssa, miten vihamielisyys ja pelko tulijoita kohtaan kasvaa, miten maat yksi toisensa jälkeen sulkevat rajojaan pakolaisilta. Puhutaan pakolaisista, turvapaikanhakijoista, nuorista rikkaista miehistä, jotka hakevat vain parempaa elintasoa pakolaisstatuksen varjolla. Ihmetellään miksi tulijat ovat suhteellisen hyväkuntoisia nuoria miehiä, eivätkä nääntyneitä lapsia ja naisia. Paheksutaan sitä, miten turvapaikanhakijoilla on älypuhelimet ja joillakin vielä omaa rahaakin.

Yksi miljoonista kertoo kirjaimellisesti yhden miehen pakotarinan. Hän on osa tuota joukkoa, jonka vyörymistä yli Euroopan me täällä jo asuvat seuraamme epäluuloisesti. Hän on yksi niistä miljoonista ihmisistä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja kotimaansa vainon ja väkivallan takia, välttääkseen kidutuksen ja kuoleman. Hän pakenee sellaisesta yhteiskunnasta ja sellaisia asioita, joita me turvallisessa Suomessa kasvaneet emme osaa edes kuvitella mahdolliseksi. Täällä päin maailmaa sellaiset olosuhteet ovat viihdettä elokuvien, pelien ja kirjojen muodossa, meille ne eivät ole todellisuutta.

Modi on yksi niistä nuorista, älypuhelimen omistavista nuorista miehistä, jotka herättävät paheksuntaa pakolaisia vastaanottavissa maissa. Hän on koulutukseltaan lääkäri, jonka kirurginharjoittelu jää kesken, kun Syyrian levottomuudet alkavat. Hänen perheensä on varakas, mutta rahalla ei saa turvallisuutta Syyriassa, varsinkaan kun perheen omistamat asunnot pommitetaan yksi toisensa jälkeen maan tasalle.

Modi ei kannata avoimesti oppositiota, mutta tekee hiljaista työtä opposition riveissä haavoittuneiden hyväksi. Lääkärinä hän suojelee elämää, ja sen hän pystyy tekemään parhaiten pitäen matalaa profiilia omista ajatuksistaan maansa hallitusta kohtaan. Kunnes hänet eräänä päivänä viedään työpaikaltaan kuulusteltavaksi ja sen jälkeen kidutettavaksi. Kiinniottoon ja vangitsemiseen riittävät vääränlaiset facebookissa jaetut ja tykätyt julkaisut.

Modin perhe saa lahjuksilla ja suhteillaan hänet lopulta vapaaksi, mutta turvassa hän ei silti ole. Pitkän miettimisen ja harkinnan jälkeen alkaa matka pois Syyriasta. Päästyään Turkkiin Modi tajuaa ettei voi koskaan palata takaisin kotimaahansa, sillä hän on merkitty mies kaikille Syyriasta taisteleville ryhmille. Turkkiin päästyään Modi on kuitenkin toiveikas: lääkäreitä tarvitaan aina, on vain ajan kysymys koska hän pääsee töihin ja saa järjestettyä asiansa niin että hänen perheensä voi seurata häntä turvaan. Samankaltaisia ajatuksia elättävät kuitenkin kaikki muutkin pakolaiset, joten työn saanti on hankalaa. Sen lisäksi Modin yllättää turkkilaisten suhtautuminen syyrialaisiin: heistä on tullut epätoivottuja ihmisiä, jotka vievät turkkilaisten työpaikat ja joiden läsnäolo jopa pelottaa. Kuulostaako tutulta?

Monenlaisten vaiheiden kautta Modi kuitenkin pääsee lopulta Turkista eteenpäin, kohti Eurooppaa. Matka ei ole helppo, ja siihen uppoaa paljon rahaa. Vihamielisen suhtautumisen lisäksi on onneksi myös ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä, mutta pakolaisten kohtelu järkyttää Modia silti.

Modin tarina on järkyttävä ja silmiä avaava. On ihme, että Modi ylipäänsä on hengissä kaiken kokemansa jälkeen. Kaikesta kokemastaan huolimatta hänellä on positiivinen asenne ja usko tulevaisuuteen, vaikka uuden elämän aloittaminen tyhjästä uudessa maassa ja täysin erilaisessa kulttuurissa ei ole helppoa. Tämä kirja ja tämä tarina olisi tärkeää luettavaa ihan jokaiselle suomalaiselle ja eurooppalaiselle. Modin tarina muuttaa vyöryvät pakolaismassat yksilöiksi, ihmisiksi joista jokaisella on oma tarinansa ja historiansa. Toivon että tämän kirjan myötä me epäluuloiset suomalaisetkin uskaltaisimme olla uteliaita tulijoiden elämää kohtaan ja haluaisimme kuulla heidän tarinansa. Auttaa heitä sopeutumaan tähän maahan ja kulttuuriin, joka on ihan erilainen kuin se, josta he ovat lähteneet. Tutustumalla heidän tarinoihinsa ja kulttuuriinsa saattaa vaikka vahingossa oppia jotain uutta.

12. huhtikuuta 2016

Kati Tiirikainen: Ujon urakirja. Keinoja työelämän sosiaalisiin tilanteisiin

Kansikuva kustantajan sivuilta
Koska olen itse ihmisenä introvertti ja mielestäni ujo, ja koska jännitän silloin tällöin työelämän sosiaalisia tilanteita, tuli tämä uutuuskirja vähän kuin tilauksesta. Kiinnostuin Ujon urakirjasta jo kun selasin kevään katalogeja, ja hetken odottelun jälkeen sain sen kirjastosta luettavaksi. Kirjan aihe on minusta tärkeä, sillä mielikuvat nykypäivän työelämästä tuntuvat korostavan sosiaalisuutta ja jatkuvaa verkostoitumista, avokonttoreiden ihanuudesta puhumattakaan. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole luonnollisessa ympäristössään jatkuvassa sosiaalisuudessa, ja se on aina välillä hyvä nostaa esille.

Kovin ihmeellisiä odotuksia minulla ei kirjaa kohtaan ollut, lähinnä olin utelias selvittämään löytäisinkö kirjan sivuilta myös itseeni sopivia tilanteita. Vähän kuin vertaistukena. Kirjan nimessä oleva ujous tuo mieleeni tiettyjä mielikuvia kainostelevista lettipäisistä tytöistä, jotka eivät saa sanaa suustaan tärkeän aikuisen puhutellessa. Ehkä ujouskuvani on saanut vaikutteita niin suomifilmeistä kuin omasta lapsuudestanikin. Ujous ei kuitenkaan ole se sana, jonka itse liitän työelämässä koettuun (ja kokemaani) sosiaaliseen epämukavuuteen ja pienoiseen ahdistuneisuuteen. Jollain tavalla ajattelen ujouden olevan vain lapsille sallittu ominaisuus, aikuisten sen sijaan pitää "kärsiä" vaikeamman kuuloisista ominaisuuksista. Vaikka toisaalta, ujous ihmisen ominaisuutena voi olla hyvinkin pysyvä, temperamenttiin liittyvä piirre, joten miksi sen nimen pitäisi muuttua kun ihminen aikuistuu?

Kirja esittelee monia arkipäiväisiä työelämään liittyviä tilanteita työnhausta ja työhaastattelusta lähtien. Tuttuja ja tavallisia tilanteita käsitellään tällä kertaa erityisen ujon ihmisen näkökulmasta. Työhaastattelu ja uuteen työhön meneminen luonnollisesti jännittävät vaikka ihminen ei olisikaan erityisen ujo, mutta kaikilla ujous ei välttämättä helpota vaikka työ ja työkaverit tulisivat tutuiksi. Moni vähemmän ujo tuskin tulee ajatelleeksi, että tavallinen kahvihetki taukohuoneessa voi joillekin olla työpäivän eniten voimia vievä koitos.

Vaikka kirjassa kuvatut tilanteet ovat itsellenkikin jossain määrin tuttuja, jäin silti miettimään miten raskasta täytyy olla käydä päivästä toiseen paikassa, joka vie niin paljon voimia. Työ on tärkeä osa ihmisen elämää, mutta kirjassa esiin tuotu ujous vaikutti niin voimakkaalta, että se haittaa arkipäivän elämistä. Itse ajattelen, että jos ujous tai sosiaalinen epämukavuus on niin voimakasta, se ei välttämättä enää ole vain ominaisuus vaan jotain vakavampaa. Yhtenä kirjan tarkoituksena oli se, ettei ujous ja introverttius ole sairauksia tai sellaisia ominaisuuksia joita pitäisi jollain lailla parantaa tai poistaa, mutta itse koin monissa kohdissa että niin suurta ahdistusta ja pelkoa aiheuttava ominaisuus tai piirre ei tunnu enää normaalilta. Vaikka toisaalta, se mikä meille on normaalia ei ole sitä toisessa ajassa ja kulttuurissa, ja kirjassa tuodaan myös tämä näkökulma esille.

Monet kirjan tarjoamat vinkit ovat varmasti ujoille ihmisille entuudestaan tuttuja. Esimerkiksi ajatus pienin askelin ja konkreettisin tavoittein etenemisestä on paljon käytetty neuvo. Konkreettisten vinkkien sijaan kirjan parasta antia oli mielestäni ajatus siitä, että on ihan ok olla ujo, ja on ihan ok että se näkyy. Kirjassa painotettiin myös sitä, että ujoilla (ja introverteilla) ihmisillä on paljon sellaisia ominaisuuksia, joita nykyajan työelämässä tarvitaan. Hiljaisemmilla ihmisillä on ilmeisesti usein hyvä havainnointikyky ja kyky pohdiskelevaan ajatteluun, keskittymiskyvystä puhumattakaan. Näitäkin ominaisuuksia työelämä tarvitsee, eikä kaikissa työtehtävissä suinkaan tarvitse olla jatkuvasti esillä ja verkostoitumassa, vaikka sosiaalisuus ja esiintymistaito tuntuvatkin olevan työpaikkailmoitusten vakiomateriaalia, työtehtävästä riippumatta.

Kirja oli mielenkiintoinen ja lempeä. Se tuntuu olevan suunnattu erityisen ujoille, mutta muillekin se antaa ajattelemisen aihetta ja erilaisen näkökulman. Kirja voisi olla hyvää luettavaa esimerkiksi ekstrovertille esimiehelle, jonka voi olla vaikeaa nähdä alaistensa ujoutta ja hankala ymmärtää sitä. Kirjaa varten on haastateltu ujoja ihmisiä, ja esimerkiksi Leena Harkimo ja Martti Suosalo kertovat omasta ujoudestaan. Tekstin sisämarginaaleihin on tuotu pääkohtia ja kirjassa on paljon harjoituksia ja tietolaatikoita, joiden avulla nopeampi selailulukeminenkin on mahdollista. Kirjan lopussa on lisäksi katsastuskortti, jonka avulla voi seurata omaa ujouttaan vastaamalla kysymyksiin esimerkiksi muutaman kuukauden väliajoin. Katsastuskortti vaikuttaa yksinkertaiselta mutta järkevältä seurantatyökalulta etenkin silloin, kun tavoitteena on vähentää sosiaalisen epämukavuuden kokemusta työelämässä.

10. huhtikuuta 2016

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kansikuva kustantajan sivuilta
Kaukaiset hetket on ollut näkyvästi esillä sekä blogeissa että kaupoissa. Vaikka olenkin lukenut muutaman arvion kirjasta, ei tarina tuntunut minusta niin houkuttelevalta että olisin varta vasten hankkinut sen luettavaksi. Muutama viikko sitten se kuitenkin tarttui mukaani kirjaston esittelyhyllystä. Muistelin pitäneeni edellisestä lukemastani Mortonin kirjasta, joten päätin antaa tälle mahdollisuuden.

Ja hyvä oli että annoin, sillä sen reilut 700 sivua hupenivat muutamassa päivässä. Muistelen että samoin taisi käydä myös Hylätylle puutarhalle aikoinaan. Pidän Mortonin tyylistä ja tavasta kirjoittaa, jossa minusta näkyy se että hän on opiskellut draamaa aikoinaan. Vaikka lukemani tarinat yleensä heräävätkin silmieni edessä eloon, Mortonin kohdalla mielikuvat tuntuvat elävämmiltä ja tarkemmilta kuin tavallisesti.

Kirjan alku muistutti minua Sarah Watersin kirjasta Vieras kartanossa, joka oli ahdistava lukukokemus ja jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni. Molemmissa kirjoissa on vanha rapistunut sukurakennus, joka on aikoinaan ollut kaunis ja täynnä elämää, mutta jonka suojissa sukunsa viimeiset sinnittelevät aikaa ja rappiota vastaan. Molemmissa talon ja suvun asioita tulee penkomaan vieras ihminen, jolla on kuitenkin jotain aiempia siteitä paikkaan. Mielisairautta ja salaisuuksia löytyy molemmista, ja kumpikin talo tuntuu elävän omaa elämäänsä ja huokuvan rapistumisestaan huolimatta menneiden sukupolvien ja aikojen loistoa. Pelkäsin että Kaukaiset hetket olisi yhtä ahdistava kuin Vieras kartanossa, mutta alun jälkeen tunnelma muuttui, ja pystyin lukemaan tätä ihan hyvin myös myöhään illalla yksin kotona toisin kuin silloin kun luin Vieras kartanossa -kirjaa.

Kirja alkaa kirjeestä, joka saapuu Meredith Burchillille viisikymmentä vuotta myöhässä. Meredithin tytär Edith on käymässä kotona kun kirje saapuu, ja äidin voimakas reaktio vanhaan kirjeeseen hämmentää, sillä äidillä ei juuri ole tapana näyttää tunteitaan. Vaikka äiti ei paljasta mitä kirje sisälsi, hän kertoo kuitenkin evakkoajastaan maaseudulla toisen maailmansodan aikana. Tuolloin hän vietti puolitoista vuotta Milderhurstin linnassa hiukan erikoisessa perheessä. Edie eksyy sattumalta Milderhurstiin työmatkallaan ja päätyy vierailemaan linnassa. Hän tapaa sen asukkaat, Blythen siskokset Percyn, Saffyn ja Juniperin, ja pääsee kierrokselle vanhoihin huoneisiin ja käytäviin.

Linnan ja Blythen suvun vaiheet alkavat kiinnostaa Edietä yhä enemmän vierailun jälkeen. Hänen äitinsä haluaa jostain syystä unohtaa evakkoaikansa ja kaiken Milderhurstiin liittyvän, mikä saa Edien entistä uteliaammaksi. Linnaan ja Blythen sisaruksiin tuntuu liittyvän hyvin monimutkaisia salaisuuksia, joista oikein kukaan ei näytä haluavan puhua.

Kirja tarjoaa lukijalle tukuittain vihjeitä pitkin matkaa, sillä näkökulmat vaihtelevat tiuhaan ja aikataso vuorottelee sota-ajan ja vuoden 1992 välillä. Pääkertojana on Edie, mutta tapahtumia seurataan myös mm. Meredithin, Percyn ja Juniperin näkökulmista. Eri näkökulmat keikauttavat tarinaa moneen kertaan, sillä jokainen tulkitsee tapahtumia omasta näkökulmastaan, eikä lukija välttämättä tiedä mitä ihan oikeasti tapahtui. Totuus kääriytyy auki pikkuhiljaa, ja minä ainakin huomasin moneen otteeseen astuneeni suoraan kirjailijan virittämiin ansoihin. Kirjassa on myös paljon pieniä yksityiskohtia, jotka saavat selityksensä yksi kerrallaan 

Kirjan tarina on koukuttava ja surullinen, myötätuntoa tuntee vuorotellen vähän jokaista henkilöä kohtaan. Myös linna tuntuu elävältä olennolta, muinaisjäänteeltä jonka kiviseinät ovat kuulleet ja nähneet yhtä ja toista vuosien varrella.

Tämä oli minulle ja tähän hetkeen juuri sopiva lukuromaani, jonka tarinaan oli hyvä upota tuntikausiksi. Mortonin suomennetuista kirjoista lukematta on vielä esikoisteos Paluu Rivertoniin, joka odottaa vuoroaan kirjahyllyssäni. Ehkä tartun siihen kun seuraavan kerran tarvitsen pientä pakoa arjesta.

4. huhtikuuta 2016

Jo Marchant: Hoida mielelläsi

Kuva kustantajan sivuilta
En muista mistä bongasin tämän kirjan, mutta olin kuitenkin varannut sen kirjastosta. Kun taannoin katselin varattujen kirjojen listaa kirjaston nettipalvelussa, ihmettelin että minkä ihmeen self help -kirjan olen varannut. En muistanut yhtään miksi olin tämän varannut ja kirjan nimi "Hoida mielelläsi - kuinka mieli todella vaikuttaa kehoon" kuulosti vähintäänkin epäilyttävältä. Pikainen googletus kuitenkin paljasti ettei kyse ollutkaan mistään parannuskirjasta vaan tietokirja siitä, miten ihmisen mieli vaikuttaa fyysiseen terveyteen. Kun lopulta sain tämän käsiini ja luettua, olen sitä mieltä että se on paras lukemani tietokirja aikoihin. Edelleen nikottelen kuitenkin tuolle nimelle, minusta käännös on vähintäänkin epäonnistunut eikä todennäköisesti houkuttele nimellään sitä lukijakuntaa, jota aiheen käsittely tieteelliseltä kantilta kiinnoistaisi. Kirjan alkuperäinen nimi on "The Cure - A journey into the science of mind over body" ja se kuvaa minusta sisältöä paljon paremmin.

Nimikiukuttelusta kirjan sisältöön: kirja esittelee mielenkiintoisesti ja helppolukuisesti tieteellistä tutkimustietoa, jonka perusteella voidaan sanoa että ihmisen mieli vaikuttaa fysiologiaan. Kirjassa keskitytään lähinnä siihen, miten mielen (psykologian) avulla voidaan helpottaa erilaisia oireita, vähentää lääkkeiden käyttöä ja lievittää kipua. Myös vaihtoehtohoitojen tehoa ja vaikutustapoja sivutaan. Kirja ei ole mainospuheenvuoro vaihtoehtolääketieteen puolesta vaan kirjoittaja muistuttaa monta kertaa, ettei mielen vaikutus voi korvata "tavallista" lääketieteellistä hoitoa vaikka se voikin toimia perinteisten sairaala- ja lääkehoitojen tukena ja apuna. Kirjoittajalla on tohtorintutkinto lääketieteellisessä mikrobiologiassa, ja hänen suhtautumisensa vaihtoehtolääketieteeseen tuntuu olevan lähinnä uteliaan skeptinen.

Mielen vaikutus kehoon on varmasti jokaiselle tuttua. Melkein jokainen on esimerkiksi jossain määrin luulotautinen, ja pienet tuntemukset jossain päin kehoa saattavat saada hurjat mittasuhteet kun kehon viestejä alkaa kuulostella erityisherkin tuntosarvin. Lumevaikutus on varmasti monelle myös tuttua, ainakin lapsuudesta jolloin kolhuun puhaltaminen tai taikalaastari paransivat kivun hetkessä. Todennäköisesti tiedämme myös että esimerkiksi homeopatiassa käytettävissä valmisteissa on niin pienet määrät vaikuttavia aineita, että niiden teho tuskin perustuu kemialliseen vaikutukseen. Silti varmaan kaikki tuntevat ihmisiä, jotka kertovat homeopatian auttaneen. Kirjassa perehdytään näihin ilmiöihin tieteellisen tutkimuksen kautta ja etsitään selityksiä sille, miten vaihtoehtohoidot ja ihmismieli vaikuttavat fysiologiaan. Vaikka tehdyissä tutkimuksissa on selvitetty esimerkiksi aivojen toimintaa tai kehon kemiallisia reaktioita, asiat on selitetty maallikkolukijan näkökulmasta hyvin. Missään kohtaa ei mielenkiinto lopahtanut siksi etten olisi ymmärtänyt jotakin käsiteltyä asiaa.

Erityisen mielenkiintoista oli lukea lääkkeiden lumevaikutuksesta. Tutkimusten mukaan vähän jokaiseen lääkkeeseen liittyy lumevaikutus joka voi vahvistaa sen ominaisuuksia. Esimerkiksi niinkin tavallinen asia kuin särkylääkkeen tehoaminen päänsärkyyn on yleensä osittain lumevaikutuksen ansiota. Tietysti vaikuttavalla aineella on oma osansa, mutta lisäpotkua tuo esimerkiksi rituaali, jolla lääke otetaan ja lääkkeen odotetut vaikutukset. Maailmalla on olemassa myös yrityksiä, jotka myyvät lumelääkkeitä. Siis pillereitä, joissa ei ole vaikuttavaa ainetta. Ne on kuitenkin pakattu vakuuttavan näköisiin purkkeihin ja ne näyttävät oikeilta tableteilta ja kapseleilta, vaikka vaikuttava aine puuttuu. Lumelääkkeistä kertoo jotain se, miten hyvin nämä yritykset pärjäävät, vaikka liikeidea kuulostaakin pähkähullulta. Lumelääkkeet eivät tietenkään tehoa kaikkeen ja oikeita lääkkeitä tarvitaan edelleen, joten niin hienolta kuin ajatus kuulostaakin, ei kannata siirtyä ihan täysin lumelääkkeiden käyttäjäksi.

Kirjassa tarkasteltiin paljon myös kivun lievittämistä muilla kuin perinteisen lääketieteen keinoin. Vaikka esimerkiksi leikkauspotilaat saavat vahvoja kipulääkkeitä, kaikkia kipuja ei silti pystytä poistamaan lääkkeellisesti. Hoitohenkilökunta voi omalla käytöksellään ja suhtautumistavallaan auttaa kivunhallinnassa, mutta myös ihmisen mieli voi auttaa. Niinkin yksinkertainen asia kuin huomion suuntaaminen pois kivusta voi jo auttaa. Esimerkiksi verinäytettä antaessa on huomattu eroa siinä, kerrotaanko potilaalle että kohta pistää vähän vai todetaanko vain että nyt otetaan näyte ja puhutaan sen jälkeen vaikka muista asioista. Kun potilas tietää odottaa pistosta, hänen huomionsa suuntautuu toimenpiteeseen ja se todennäköisesti sattuu enemmän kuin jos kivusta ei olisi erikseen mainittu.

Kirjassa käsiteltiin myös monia muita mielenkiintoisia keinoja, joilla ihmismieltä voidaan hyödyntää elämänlaadun parantamisessa. Suosittelen kirjaa kaikille, joita asia kiinnostaa, sillä kirja tarjoaa paljon vastauksia erilaisiin miksi-kysymyksiin. Tieteellisyyttä ei tarvitse pelätä, teksti ei ole kuivaa vaan kertovaa ja lukija ikään kuin johdatetaan eri asiantuntijoiden luo ottamaan selvää erikoisista ilmiöistä. Moni lukija luultavasti löytää kirjan sivuilta vastauksia itseäänkin koskeviin ilmiöihin tai löytää omalle käytökselleen selityksiä. Ja ehkä jopa uusia tapoja elää hetkessä, vähentää stressiä ja hallita kipuja.

2. huhtikuuta 2016

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Kuva kustantajan sivuilta
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aikaa monenlaisten kiireiden vuoksi. Siksi koin pienen piston kun katsoin uusimman suomennetun Flavia-dekkarin etulievettä. Ensimmäistä kertaa blogini historiassa minua on siteerattu kirjan etuliepeessä! Olen kovasti otettu moisesta kunniasta ja herättelen sen myötä blogia talvihorroksesta.

Kemistinalku-harrastelijasalapoliisi Flavian elämässä vietetään joulun aikaa. Buckshawn kartano kuhisee elämää, sillä Flavian isä on rahavaikeuksissaan antanyt filmiryhmän tulla kuvaamaan elokuvaa kartanoon. Talo vilisee kuuluisia näyttelijöitä ja avustavia henkilöitä, ja tietysti myös kyläläiset ovat kiinnostuneita kartanon erikoisista vieraista. Flavia itse aikoo selvittää joulupukin salaisuuden ja virittelee tälle ansoja kartanon katolle hyisestä ilmasta huolimatta.

Kaikki ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan, ja elokuvan päänäyttelijätär löydetään yllättäen kuolleena kyläläisille pidetyn esityksen jälkeisenä yönä. Koska lumi on saartanut kartanon, on puolet Bishop's Laceyn kyläläisistä pakkomajoittunut esityksen jälkeen talon eteishalliin. Epäiltyjä siis riittää. Poliisin tutkimusten lisäksi Flavia tekee tuttuun tapaan omia teräviä havaintojaan murhasta ja murhaajasta.

Tämä kirja taitaa olla paras lukemani Flavia-kirja. Juoni tuntui tiiviimmältä kuin muissa kirjoissa ja sen lisäksi tarinaan on ujutettu paljon vihjeitä de Lucen perheen menneisyydestä jotka lisäävät kiinnostusta sarjaa kohtaan. Edellisistä kirjoista tuttuja henkilöitä on myös mukana paljon, ja vaikka edellisen kirjan lukemisesta on jo vähän aikaa, tuntuu silti kuin tapaisi omia tuttujaan kun nämä marssivat yksi kerrallaan kirjan sivuille. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kokonaisuudessaan Buckshawn kartanoon, mikä tiivistää juonta omalta osaltaan. Talvesta ja tapahtumapaikasta huolimatta Flavian uskollinen polkupyörä Gladys pääsee myös hetkeksi valokeilaan.

Flavian seikkailuja lukee kuin satua, jossa on paljon kerrostumia. Kirjailija osaa taitavasti tuoda esille sellaisiakin asioita, joita Flavia ei vielä ihan ymmärrä, mutta jotka kuitenkin avautuvat aikuiselle lukijalle. Kertojana Flavia on mainio, varsinkin kun hän tekee tarkkoja havaintojaan kuitenkin lapsen näkökulmasta ja vetää niistä omanlaisiaan johtopäätöksiä. Pikkuvanhuudestaan ja älykkyydestään huolimatta hän on kuitenkin lapsi, ja minusta se näkyy mukavasti kirjan sivuillakin. Välillä tosin tuntuu, että Flavia on perheensä kypsin ja aikuisin jäsen.

Vaikka tässäkin murhatapauksessa on paljon yllätyksiä ja erikoisia käänteitä, pidin silti tällä kertaa enemmän kaikesta muusta. Tällä kertaa murha oli minulle sivujuoni kaiken muun viedessä päähuomion. Nautin erityisesti henkilöiden välisen vuorovaikutuksen kuvauksista ja kirjan yleisestä tunnelmasta. Ehkä henkilöt pääsivät tällä kertaa paremmin esille kun paikka pysyi koko ajan samana.

Kirjoja lukiessani pidän erityisen paljon siitä, että opin niiden kautta huomaamattani erilaisia asioita. Flavian kanssa pääsee aina kurkistamaan paitsi kemian saloihin, myös 1950-luvun Englantiin ja sen ajan ihmisten elämään. Tässä kirjassa mielenkiintoisinta kemian antia oli kuvaus ilotulitteiden tekemisestä - niiden sisällölle ennen räjähdystä en ole ennen juuri uhrannut ajatuksia. Hienointa on minusta kuitenkin havahtua kerta toisensa jälkeen siihen, miten niin etäiseksi ajattelemani tieteenala on kuitenkin läsnä ihan koko ajan ja joka hetkessä. Siitä Flavia muistaa aina muistuttaa.