22. marraskuuta 2013

Ville Haapasalo: "Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Tämä kirja liittyy taas Venäjä-innostukseeni, ja onhan Haapasalo tietysti mielenkiintoinen persoonanakin. Jonotin tätä kirjastosta aika monta viikkoa, joku muukin oli ilmeisesti huomannut että kirja on kiinnostava. Teksti etenee haastattelumuodossa, ja haastattelut on tehty ilmeisesti kahden päivän aikana, jolloin Kauko Röyhkä oli Moskovassa tapaamassa Villeä. Kirja on melko nopealukuinen, ja lisäksi siinä on Juha Metson hieno valokuvakuvitus.

Kirjan nimi kuvaa teosta hyvin, suurin osa Villen kertomista tapahtumista on tosiaan sellaisia, joita ei ole välttämättä ihan helppo uskoa todeksi. Paljon on mies ehtinyt ja tehnyt. En oikein osaa nostaa mitään esimerkkejä, tuntuisivat kömpelöltä toistolta. Tarinat ovat parhaita kirjasta luettuina ja kokonaisuuteen liitettyinä. Kirjassa käsitellään lähinnä Villen alkuvuosia Venäjällä (tai Neuvostoliitossa), vuodesta -91 lähtien. Monessa kohdassa tulee sellainen olo, että enpä kyllä halua lähteä Venäjälle ryöstettäväksi, mutta sitten taas todetaan, että maa on muuttunut niistä vuosista eikä sellaista enää esiinny.

Haapasalo on Venäjällä supersuosittu elokuvanäyttelijä, mutta Suomeen asti suosio ei ole kiirinyt. Toisaalta kirjan saama huomio kuitenkin osoittaa, että suomalaisetkin tietävät kuka hän on. Haapasalon tekemät 30 päivää -tv-sarjat ovat ehkä tuoneet hänet suomalaistenkin tietoisuuteen, vaikka Suomessa hän saakin käydä kaupassa ilman että kukaan repii takkia päältä. Haapasalo on esimerkiksi mainittujen tv-sarjojen kautta tehnyt Venäjää tutummaksi suomalaisille, siis nykypäivän Venäjää ja sen arkipäivää, ei sitä Venäjää, mikä meidän monen mielissä edelleen kummittelee.

Suosittelen tutustumaan kirjaan, ihan vain siksi että voi lukea niitä uskomattomia tarinoita, mutta myös siksi, että voi vahingossa saada tietoa naapurimaan kulttuurista.

213 s.

20. marraskuuta 2013

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys


Tämä kirja on ollut lukulistallani pitkään. Olen toisaalta halunnut lukea sen, mutta siitä kirjoitetut blogitekstit ja arviot ovat antaneet minulle sen kuvan, että kirja on hyvin erikoinen. Ja erikoisiin kirjoihin minun on vaikea tarttua. Pelkäsin jotenkin, että tämä kehuttu kirja ei minun mielestäni olisikaan hyvä, tai etten saisi luettua kirjaa koskaan edes loppuun. Nyt "jouduin" tarttumaan kirjaan koulutyön vuoksi, ja kaikesta erikoisuudesta huolimatta pidin kirjasta paljon. Ehkä se ei pääse ihan lempikirjojeni listan kärkipäähän, mutta se laittoi ajatukset liikkeelle ja tutustutti johonkin itselle vieraaseen. Eikö se ole kirjojen ja lukemisen tehtäväkin?

Kirjassa on kaksi keskeistä henkilöä, Sasha ja Bennie. Eri luvuissa kuvataan hetkiä eri ihmisten elämistä eri vuosina, ja kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulta 2020-luvulle asti. Sellainen kiva noin 60 vuoden aikahaarukka, jossa liikutaan sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen. Luvun alussa on aina hetken pieni epätietoisuus siitä, missä ollaan, kenen elämää seurataan ja mikä aika on kyseessä. Onneksi kauan ei tarvitse olla epätietoisuudessa, kun luvun päähenkilö yleensä selviää. Kaikilla on lisäksi hiukan erilainen kerrontatyyli siitä riippuen, onko kertojana henkilö itse vai kaikkitietävä kertoja. Kirjassa vilisee henkilöitä, mutta kaikkien elämät linkittyvät tavalla tai toisella Sashan ja/tai Bennien elämiin. Yhteydet eivät välttämättä ole heti kovin selviä, mutta loppua kohden ne kirkastuvat.

Kirjan yksi luku oli toteutettu Power Point -esityksenä, minkä suhteen olin erityisen skeptinen. Luvun luettuani olin erittäin hämmästynyt siitä, miten hyvin ja elävästi tälläkin tavalla voidaan kertoa tarinaa. Ensimmäisten diojen kohdalla lukeminen vaati pientä totuttelua, mutta vauhtiin päästyäni lukeminen sujui nopeasti ja kokonaiskuva muodostui lopulta aika helposti. Mietin tosin, millaista luvun kirjoittaminen on ollut, siinä on joutunut aika paljon miettimään toteutuksia niin että diat ovat luettavia muillekin kuin vain tekijälle ilman suullista esitystä.

Kaiken kaikkiaan tämä oli kokeilemisen arvoinen lukukokemus ja yllätti minut positiivisesti. Ehkä kynnys tarttua erikoiseksi kuvattuun kirjaan taas hiukan (toivottavasti) pienenee, enkä odota seuraavan kirjan kohdalla vuotta. Ja mitä silläkään sitten on väliä, jos kirjasta ei pidä? Voihan sen aina jättää kesken ja tarttua seuraavaan.

412 s.

13. marraskuuta 2013

Enni Mustonen: Paimentyttö

Paimentyttö kertoo Idasta, joka kohtaa lapsena enemmän vastoinkäymisiä kuin toiset koko elämänsä aikana. Ensin kuolee isä, ja hän joutuu muuttamaan äitinsä kanssa kiukkuisen isoisän mökkiin toiselle puolelle Suomea. Sitten kuolevat isovanhemmatkin, ja äiti sairastuu. Äidinkin kuoltua 13-vuotias Ida jää orvoksi, ja hakeutuu ystävällisen torpan piian avustuksella läheiseen kartanoon navettapiiaksi. Onneksi hänellä on jo kokemusta lehmistä, sillä kartanon tiukka karjakko pitää ankaraa kuria ja vaatii kaikilta kovaa työntekoa.

Ida pääsee kuitenkin karjakko-Matildan suosioon ja pääsee asumaan tämän luokse muiden navettapiikojen jäädessä yhteiseen asuntoon, piikamurjuun. Matildan luona Ida oppii pikkuhiljaa myös sisäpiian tehtäviä, ja Matilda opettaa hänellä ruotsin kielen kirjoittamista ja lukemista, kun huomaa ettei Idan kielitaito ole kummoinen. Epäonni ei kuitenkaan ole vielä jättänyt Idaa, vaan Matildan sairastuttua ja kuoltua Ida joutuu takaisin muiden piikojen joukkoon ja uuden karjakon takia joutuu vakavaan onnettomuuteen. Hänet viedään toipumaan Björkkuddenin huvilaan, jossa valtioneuvos Topelius tyttärensä kanssa asuu. Tervehdyttyään hän jää taloon piikomaan, vaikka onkin vielä liian nuori saamaan varsinaista pestiä. Björkkuddenissa hänellä on kuitenkin vihdoin sellainen olo, että hänestä välitetään ja huolehditaan

Mustosen kirjat ajatellaan kirjastoissa usein hömppäromaaneiksi, joita tarjotaan kevyttä lukemista kaipaaville naisille. Itse pidän Mustosen historialliseen Suomeen sijoittuvista romaaneista siksi, että niiden kautta historia tulee eläväksi. Romaaneja varten on selkeästi tehty paljon taustatyötä, ja henkilöt tapaavat usein todellisia historiallisia henkilöitä. Tässäkin romaanissa päästään seuraamaan Topeliuksen vanhuudenpäivien arkea, ja samalla kuuluisuuden kääntöpuolta. Ida on henkilönä ehkä hiukan liian kiltti ja hyväntahtoinen, ja aika naiivi. Kontrasti hänen ja muiden, "tavallisempien" palkollisten välillä on aavistuksen liian suuri, jotta Ida tuntuisi todelliselta. Tarina on kuitenkin hyvä ja etenee sujuvasti kauniissa maalaismiljöössä.

363 s.

8. marraskuuta 2013

Kaori Ekuni: Blink blink


Blink blink kertoo japanilaisesta järjestetystä avioliitosta, joka ei ole ihan tavanomainen. Mies on homo ja naisella on mielenterveysongelmia, mutta he ovat silti onnellisia omaan järjestelyynsä. Parin vanhemmat eivät kuitenkaan tiedä kälynsä ja vävynsä erikoisuuksista, mikä aiheuttaa välillä pientä kitkaa. Parin ystävätkin epäilevät suhteen toimivuutta, mutta Mutsuki ja Shoko pitävät elämästään avioparina.


En muista lukeneeni japanilaisen kirjoittamaa kirjaa ennen, ehkä lastenkirjoja lukuunottamatta. Tämä kirja oli kohtalaisen lyhyt ja nopealukuinen, ja lukukokemuksena ihan mielenkiintoinen. Ei kuitenkaan pääse lempikirjojeni joukkoon. Koska en juurikaan tiedä japanilaisesta kulttuurista, en varmaan saanut kirjasta niin paljon irti kuin kulttuuria tuntevat. Omissa mielikuvissani henkilöt näyttivät japanilaisilta ja ympäristökin vähän, mutta käyttäytyminen oli kuitenkin länsimaalaista, mikä on vähän ristiriitaista... Kirjassa mainittiin vanhoja japanilaisia perinteitä ja joitakin tapoja, kuten kumartamien, kenkien pois ottaminen sisätiloissa, teen juominen ja lattialla istuminen. Näitä ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljon.

Mietin samalla japanin kielen kääntymistä suomen kielelle. Tekstissä oli ajoittain pientä jäykkyyttä ja kummallisia ilmauksia, joka sai pohtimaan asiaa. Toisaalta tämä kirja on ilmeisesti käännetty suomeksi englannista, joten useapi käännösvaihe tietysti tuo oman osansa suomenkieliseen versioon.

Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus, suosittelen niille, jotka haluavat tutustua muihin kulttuureihin ja jotka ovat Japanista kiinnostuneita.

183 s.

6. marraskuuta 2013

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Valo valtameren yllä on Stedmanin esikoinen, ja kirja on ilmestynyt Lupaus-sarjassa, jossa julkaistaan ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Kirja lunastaa mielestäni hyvin paikkansa tuossa sarjassa.

Kirjassa kuvataan elämää majakkasaarella kaukana Australian mantereesta. Majakanvartijana toimii Tom Sherbourne, ja saaren nimi on Janus Rock. Janus on viimeinen majakka, jonka laivat näkevät kun ne lähtevät ylittämään valtamerta Länsi-Australiasta. Elämä majakalla kulkee kolmen kuukauden sykleissä, sillä huoltoalus käy saarella vain neljä kertaa vuodessa jos kaikki sujuu hyvin. Vakituinen majakanvartija saa kolmen vuoden välein kuukauden loman, joten kovin sosiaalista ei elämä Janus Rockilla ole 1920-luvulla. Aluksi Tom asuttaa saarta yksin, ja parantelee henkisiä haavojaan ensimmäisen maailmansodan jäljiltä. Pian saarelle kuitenkin astuu myös toinen asukas, Isabel Sherbourne, Tomin vastavihitty vaimo.

Isabel haluaa ison perheen, ja toistuvat keskenmenot tuntuvat kerta kerran jälkeen epäreilummilta. Isabelin hyväntuulisuus ja leikkisyys katoavat pikku hiljaa pienten ristien ilmestyessä saaren kallioiseen maaperään. Kunnes eräänä päivänä meri kuljettaa Janus Rockille haaksirikkoutuneen soutuveneen, joka tulee muuttamaan perheen elämän pysyvästi. Siitä päivästä alkaen Tom ja Isabel elävät valheessa, jonka paljastumista he joutuvat pelkäämään, ja joka tulee aiheuttamaan suurempaa kipua kuin he olisivat voineet kuvitella.

Valo valtameren yllä on kirjoitettu kauniisti. Vaikka se käsittelee myös vaikeita aiheita, siinä kuitenkin pysähdytään nauttimaan hetkistä. Stedman kuvailee Länsi-Australian luontoa ja pientä Point Partageusen kaupunkia kauniisti ja havainnollisesti. Lukija pääsee kurkistamaan myös majakanvartijoiden arkiseen työhön ja siihen, miten majakan valo saatiin tuolloin aikaan. Januksen linssijärjestelmää kuvataan yksityiskohtaisesti, ja Tomin rakkaus majakkaa kohtaan välittyy lukijalle käsinkosketeltavana.

Tarina etenee vaihtelevalla vauhdilla: majakkasaaren kolmevuotiskaudet hujahtavat nopeasti, mutta lomilla Partageusessa on paljon nähtävää ja paljon ihmisiä tavattavana. Kirjan puoliväliin saakka kerronta oli sujuvaa ja eteni sopivassa tahdissa, mutta loppupuolella oli pientä paikallaan polkemista. Tarina on kaunis, siinä on iloa ja surua, saamista ja luopumista, kohtaamisia ja eroja sekä kaunista, kuvailevaa kieltä. Suosittelen kaikille, joita majakanvartijan elämä 1900-luvun alussa kiinnostaa, tai jotka haluavat tehdä nojatuolimatkan maailman toiselle puolelle Australiaan. Tai niille, jotka vain haluavat nauttia hyvästä ja koskettavasta tarinasta.

422 s.

22. lokakuuta 2013

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa


Kirjastossa töissä ja harjoittelussa olleena tiedän, että asiakkailta voi tulla joskus melko erikoisia kysymyksiä. Vakiokysymyksiä ovat vaikka joskus muinoin luettu kirja, jossa oli tietty kuva kannessa, mutta nimestä ei hajuakaan, tai koulun äikäntunnille luettava klassikko, joista asiakas pyytää ohuinta mahdollista. Kirjakaupassa vastaan tulee varmasti vielä erikoisempia kysymyksiä, kauppojen asiakkailla voi nykypäivänä olla melkein minkälaisia odotuksia ja vaatimuksia hyvänsä.


Jen Campbell on kerännyt kirjaksi joitakin itse kohtaamiaan erikoisia kysymyksiä, ja kirjassa on mukana myös kummallisia kysymyksiä eri puolilta maailmaa. Kaikki englantilaisten asiakkaiden esittämät kummallisuudet eivät tunnu suomalaisen korvaan kovin kummallisilta tai hauskoilta, mutta mukana on myös helmiä. Suomalainen kustantaja Nemo pyytää kirjan takaliepeessä kertomaan omia kokemuksia kirjakaupoissa kuulluista kummallisista kysymyksistä kirjan suomalaista versiota varten. Saa nähdä, toteutuuko kirjan suomalainen vastine.

Kirja on hauska välipala etenkin alalla työskenteleville, mutta varmasti myös muille. Nopealukuisessa kirjassa on myös pieniä tekstiin sopivia kuvia mielikuvia piristämässä.

Sivuja 114.

Jodi Picoult: Koruton totuus

Koruton totuus sijoittuu amish-yhteisöön, jossa on tapahtunut murha. Erään talon navetasta löytyy vastasyntyneen ruumis, ja saman talon 18-vuotiaan tyttären todetaan juuri synnyttäneen. Ongelmana on kuitenkin se, ettei tyttö myönnä olleensa raskaana tai synnyttäneensä vauvaa, sen tappamisesta puhumattakaan. Murha itsessään on amish-yhteisössä ennenkuulumatonta, eikä siitä johtuva oikeudenkäyntikään tule olemaan yksinkertainen. Puolustusasianajajaksi nuori Katie saa maaseudun rauhaan lepäämään tulleen Ellie Hathawayn, jolla on omassa elämässäänkin selvitettäviä asioita. Kahden kulttuurin yhteentörmäyksiltä ei kirjassa vältytä, mutta tutustumista ja lähentymistä kuitenkin tapahtuu puolin ja toisin. 

Kirjan 500 sivua lupailivat ehkä vähän pitkäveteistäkin tarinaa, mutta tarina kuitenkin tempaisi mukaansa ennen lopun tiivistunnelmaista oikeudenkäyntiäkin. Toinen kulttuuri on aina mielenkiintoinen, ja kirjan kautta siihen pääsee kurkistamaan turvallisesti. Kirja onnistuukin mielestäni luomaan amisheista rauhallisen positiivisen kuvan, lukijan mahdollisista ennakkoluuloista huolimatta. Suosittelen kirjaa niille, ketkä haluavat lukea vähän toiselaisen murhamysteerin, ja jotka haluavat tutustua omaan kulttuuriimme verrattuna hyvin toisenlaiseen kulttuuriin.

Sivuja 511.

18. lokakuuta 2013

Jane Green: Vuosi maalla


Jane Greenin kirjat eivät minusta ole kovin hyviä, mutta silti minulla on niitä kirjahyllyssäni, ja silti ostin tämänkin, kun halvalla sain. Olen lukenut aiemmin ainakin Anoppiahdistuksen, ja muutama muu odottaa hyllyssä vielä lukemista. Näillä kirjoilla on tapana päätyä yöpöydälle lojumaan kun niistä on luettu noin 50 sivua, ja loppuun lukemista saa odottaa. Toisaalta, sitten kun kirjaan taas tarttuu, sen lukeekin loppuun nopeasti.


Vuosi maalla alkoi samalla tavalla, kirja olisi jäänyt pöydälle lojumaan jos olisi ollut kiire ja paljon muuta tekemistä. Nyt ei ollut, joten luin sinnikkäästi eteenpäin alun vaivaannuttavasta selittelevästä tyylistä huolimatta. Tarina pääsi sitten ihan hyvään vauhtiin ja loppuun luinkin sen puolen välin jälkeen yhdeltä istumalta. Kirjassa on selkeä ydinjoukko, jota seurataan tiiviisti etenkin loppupuolella. Kirjan alussa esitellään kuitenkin valtava määrä henkilöitä, joista suurinta osaa ei mainita sen koommin. Vähän mietin, että oliko heitä tarpeen mainita ja jopa esitellä ollenkaan, kun kuitenkin tippuivat pois pelista pitkin matkaa. Joitakin ristiriitaisuuksia hyppäsi myös silmille, tuntui ettei kaikkia ydinjoukon henkilöitäkään ollut mietitty tarpeeksi tarkkaan. Kieli oli varsinkin alussa rasittavaa lukea, sillä ensimmäisillä viidelläkymmenellä sivulla selitettiin asioita minusta ihan liikaa. Olisin mieluusti itse keksinyt ja hahmottanut niistä suurimman osan. Tarinan päästessä kunnolla vauhtiin selittelystäkin suurelta osin kyllä luovuttiin. Käännöstyö oli mielestäni myös vähän huolimatonta, alkuperäkieli paistoi joissakin kohdissa räikeästi läpi, ja muutenkin kieli tuntui vähän epäluonnolliselta.

Tarina kuitenkin oli koskettava. Kirjan tapahtumat pyörivät sisarusten Steffin ja Callien, heidän vanhempiensa, perheidensä ja ystäviensä ympärillä. Steffi etsii vielä omaa tapaansa olla ja elää, Callie taas on vakiintunut kahden lapsen äiti. Siskosten vanhemmat ovat eronneet kun nämä olivat lapsia, eivätkä vieläkään ole puheväleissä. Lisäksi on Lila, virallisesti Callien paras ystävä mutta oikeasti lähes perheeseen kuuluva. Näiden lisäksi on sitten vaihtuvia miehiä, naapureita, ystäviä ja paljon muita henkilöitä. Kirjan tapahtumat pääsevät varsinaisesti alkuun kun Steffi muuttaa New Yorkista maalle koiraa ja taloa vahtimaan, ja Callie alkaa saada kummallisia oireita. Perhettä koetellaan, mutta vastoinkäymiset myös lähentävät.

Kirja oli ihan hyvä välipalalukeminen, sellaista hakeville voin suositella.

379 s.

11. lokakuuta 2013

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies


Sinisten ympyröiden mies on ensimmäinen komisario Adamsbergistä kertova dekkari. Tutustuin kyseiseen herraan ensimmäisen kerran joitakin vuosia sitten kun luin kirjan Painu tiehesi ja pysy poissa. Kirjahyllyssä odottaa pieni rivi muita Adamsberg-kirjoja vuoroaan odottamassa.


Pariisin kaduille ilmestyy sinisiä liidulla piirrettyjä ympyröitä, joiden keskeltä löytyy sattumanvaraisia esineitä. Varsinaista rikosta ei ole tapahtunut, mutta komisario Adamsberg aavistelee niissä silti olevan jotain pahaa. Erikoislaatuinen komisario on uudessa työyhteisössä, jossa häneen joudutaan totuttelemaan. Miehen maine rikosten ratkaisijana on kaikkien tiedossa, mutta omissa maailmoissaan oleva, hajamielinen ja ulkonäöltään huolittelematon persoona koettelee aika ajoin kaikkien hermoja.

Sinisten ympyröiden mieheen liittyy myös erikoinen syvänmerentutkija Mathilde, jonka harrastuksena on seurata ja tarkkailla ihmisiä, sokea ja kiukkuinen mies Charles sekä vanha Clémence, joka etsii epätoivoisesti deittipalstalta itselleen aviomiestä. Erikoinen kolmikko pyörii mukana kun ympyröitä tutkitaan, jokainen vuorollaan epäiltynä ja tiedonantajana.

Tätä kirjaa on jotenkin hankala kuvailla, vaikka pidin siitä kovasti. Adamsbergin erilaisuus poliisina nousee selkeästi esille kun hän on uudessa työyhteisössä, jossa hänen tapoihinsa vasta totutellaan. Edellisessä lukemassani Adamsberg-kirjassa hänellä oli jo itsestäänselvelmpi asema, eikä hänen outoutensa kuvailuun käytetty ihan niin paljon aikaa. Vaikka Adamsbergiä kuvaillaan kirjassa paljon, hän jää silti jotenkin etäiseksi ja arvoitukselliseksi. Ehkäpä se johtuu hänen kummallisesta persoonastaan. Tarina on mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, vaikka alku lähteekin liikkeelle hieman hitaasti. Loppupuolella murhaajan henkilöllisyyden melkein selvitessä jännitys alkaa kuitenkin tihentyä ja lukijana odottaa malttamattomana arvoituksen ratkeamista.

Sivuja 301.

Anthony Capella: Napolilainen naimakauppa


Toisen maailmansodan Italiaan sijoittuvassa kirjassa brittiläinen James Gould saapuu Napoliin toimiakseen avioliittoupseerin virassa. Hänen tehtävänään on tutkia naimisiin haluavien italialaistyttöjen taustat, sillä huolestuttavan moni brittisotilas haluaa naimisiin paikallisen naisen kanssa. Kirjan toinen päähenkilö, Livia Pertini on kotoisin pienestä kylästä Vesuviuksen rinteeltä, jossa hän huolehtii perheensä osterian ruuanlaitosta. Livia on seudulla kuuluisa ruoanlaittotaidoistaan.


Jamesin ja Livian tiet kohtaavat ja kietoutuvat toisiinsa sota-ajan Napolissa. Virkaintoinen James aiheuttaa Napolin asukkaille harmaita hiuksia tehokkaalla toiminnallaan, ja tilanteeseen kyllästyneenä paikalliset päättävät laittaa Livian kokkaamaan Jamesille ja muille toimiston sotilaille. Hyvinsyönyt sotilashan tekee tietysti parempia päätöksiä kuin huonosti syönyt. Jännitystä elämään tuo sodan lisäksi myös heräilevä tulivuori Vesuvius.

Kirjan kerronta on sujuvaa ja kuvailevaa, tarinan tapahtumat näkyivät omassa päässäni elokuvana kirjaa lukiessani. Suuressa osassa on tietysti ruoka, jota kuvaillaan runsaasti. Nälkäisenä tätä kirjaa ei kannata ruveta lukemaan... Kirja perustuu löyhästi tosielämään, sillä Napolissa on sodan aikana ollut avioliittoupseeri ja Vesuvius on purkautunut tuolloin oikeastikin. Kirjan tahti kiihtyy loppua kohden, alussa meno on rauhallisempaa ja tapahtumat ajoittuvat pidemmälle aikavälille kuin lopussa. Hyvän ruoan ja rakkaustarinoiden lisäksi sekaan mahtuu myös jännitystä, joka pitää lukijaa otteessaan.

Sivuja 396.

26. elokuuta 2013

Gregoire Delacourt: Onnen koukkuja

Pitkästä aikaa kirjoitan pienen pätkän luetusta kirjasta. Kesän aikana on tullut luettua paljon, mutta en ole saanut rutistettua lukukokemuksista mitään ylös. Yritin välillä, mutta ruutu pysyi itsepintaisesti tyhjänä. Olen sentään laskenut sivut ja merkannut luetut kirjat Haasteet 2013 -sivulle.

Olin kesän harjoittelussa kirjastossa, ja yllättäen kirjahylly notkuu edelleen lainassa olevia kirjoja, jotka odottavat lukijaansa. Osan kanssa jo luovutin ajanpuutteen takia ja rahtasin ne takaisin kirjastoon luvaten että vielä joskus... Eilen illalla kaipasin jotain nopeaa luettavaa, joten 164-sivuinen Onnen koukkuja tarttui käteeni. Kirja kertoo käsityöliikettä pitävästä Jocelynestä, joka elää melko vaatimatonta elämää pienessä ranskalaisessa kaupungissa. Kerran hän ystävien yllytyksestä jättää lottorivin, joka osoittautuukin 18 miljoonan euron voittoriviksi. Moni varmaan on ajatellut, että mitä sitten jos joskus voittaisin, mihin kaikkeen sen jälkeen olisi varaa. Jocelyn joutuu miettimään tätä ihan tosissaan, eikä lunasta shekkiään heti, vaan kätkee sen odottamaan päätöstään.

Vaikka Jon elämä näyttää ulkopuolisista ehkä melko harmaalta ja tylsältäkin, Jo itse kokee olevansa onnellinen juuri siinä omassa elämässään. Hän tekee listoja asioista joita hän tarvitsisi ja haluaisi, punnitsee onnellisen tavallisen elämän ja tuntemattoman rikkaan elämän välillä. Kriisihän siitä tietysti perheessä syntyy, ja Jon onnellisuus kokee kovia kolauksia ennen tarinan loppua.

Onneksi kirja oli ohut, sillä tämä oli minulle niitä kirjoja, joita ei vain voi laskea kädestään. Ja sellainen kirja, varsinkin paksu, on huonoa iltalukemista kun aamulla on aikainen herätys. Kirja oli sopivan nopea välipala, muttei kuitenkaan päästänyt lukijaa kovin helpolla. Delacourt onnistuu lyhyessäkin kirjassa paljastamaan tarinasta ja sen henkilöistä aina pikkuhiljaa lisää, niin että kaikki minkä jo luuli tietävänsä, muuttaakin vähän sävyään. Suosittelen.

Osallistun tällä 30Koetus -haasteeseen (jossa olen aika paljon jäljessä aikataulusta), 164 s.

4. heinäkuuta 2013

Laura Lähteenmäki: Kaaso

Tämä kirja tarttui mukaani kirjaston palautushyllystä. Kirjailija ei ole itselleni entuudestaan tuttu, mutta takakansiteksti kuulosti mielenkiintoiselta: kolmikymppinen Ilona, luonteeltaan hiukan liian kiltti, suostuu olemaan kaasona kolmelle morsiamelle kesän aikana. Oma elämä ei ole kovin vakiintunutta, työt ovat määräaikaisia, tilin saldo kroonisesti miinuksella ja oman elämän suunta hukassa. Siitä huolimatta kesän morsiamille on järjestettävä kunnolliset häät. Ja otettava vastaan uusia käännöstöitä liian tiukoilla deadlineilla.

Lukijalle paljastuu pikkuhiljaa myös Ilonan menneisyydestä asioita, jotka selittävät Ilonan käytöstä ja tunteita. Ilonan itse ei kuitenkaan näytä yhteyksiä tajuavan. Sen sijaan hän kuuntelee morsianten huolia ja vaatimuksia, venyy töissä ja tuntee jatkuvaa syyllisyyttä omasta riittämättömyydestään. Vaikka monia hahmoja on kirjassa liioiteltu, ovat ne silti hyvin tunnistettavissa myös tosielämästä. Jokainen morsian on tietysti erilainen, mutta omalla tavallaan vaativa, ja jokaisten häiden järjestely vie voimia. Asiaa ei myöskään auta se, että yksi morsiamista on Ilonan pikkusisko, mikä saa isonsiskon miettimään ajan kulumista eri näkökulmasta kuin ennen.

Kirja oli hyvää välipalalukemista, vaikka ei lopulta ollutkaan teemoiltaan kevyimmästä päästä.

Tällä kirjalla osallistun molempiin haasteisiin, sekä 30Koetukseen että koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteeseen.

254 s.

Kathy Reichs: Jäinen pelko


Jäinen pelko on ensimmäinen Temperance Brennanista kertova kirja. Tämä sarja on siitä hyvä, että sitä voi lukea missä järjestyksessä vaan, sillä käsillä oleva murha on kuitenkin aina pääosassa. Tästä sarjasta on tullut luettua jo muutama tuoreempi osa ennen tätä ensimmäistä. Olen venyttänyt tämän lukemista siksi, että monesti olen huomannut sarjan ensimmäisten kirjojen olevan jollain tasolla heikompia kuin jälkimmäiset. Tämän kanssa kävi kyllä ihan päin vastoin, mielestäni tämä oli hyvin kirjoitettu, paremmin kuin muutamat uudemmat Reichsin kirjoittamat. Tarina rakentuu pitkin matkaa, enkä arvannut murhaajaa kuin vasta hiukan ennen loppua. Jännitys kyllä säilyi ihan viime metreille asti.


Kirjassa Brennan on Montrealissa, ja saa tutkittavakseen ihmisen paloiteltuja jäännöksiä. Melko pian kuolinsyyntutkijan toimisto saa myös uuden, tuoreemman ruumiin tutkittavakseen, ja Brennan alkaa miettiä sarjamurhaajan mahdollisuutta. Häntä ei kuitenkaan oteta vakavasti, ja hän saa tehdä paljon itsenäistä työtä perustellakseen arvionsa muille.  Kirjassa eletään 1990-luvun puoltaväliä, ja on hauska seurata työntekoa aikana, jolloin arkistoja alettiin pikkuhiljaa siirtää atk-järjestelmiin, eikä ihmisten ympärivuorokautinen tavoitettavuus vielä ollut itsestäänselvyys. Pientä historian havinaakin siis.

Lukaisin kirjan taas melkein yhdeltä istumalta yhden illan/yön aikana. Ja tietysti satuin olemaan yön yksin kotona, kuten melkein aina kun luen dekkareita sängyssä. Milloinkohan sitä ymmärtäisi valita jotain rauhoittavampaa luettavaa ennen nukkumaanmenoa...

Tällä osallistun 30Koetus -haasteeseen, 422 s.

2. heinäkuuta 2013

Tuomas Kyrö: Miniä

Tämän vuoden kesäteatteri oli jatkoa viimevuotiselle: viimevuonna kävimme katsomassa Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -näytelmän, tänä kesänä Miniän. Ja hauskoja tietysti molemmat. Yhtään Tuomas Kyrön kirjaa en ole ennen lukenut, ja nyt lukemani Miniä oli ensimmäinen. Mielensäpahoittajia on ollut tarkoitus lukea vaikka kuinka pitkään, mutta jotenkin en ole saanut aikaiseksi. Piti sitten aloittaa väärästä päästä, kun lopulta näitä aloin lukemaan.

Miniä kertoo viikonlopusta, jossa kaksi eri sukupolvea ja elämänkatsomusta törmäävät toisiinsa. On miniä toki appiukkonsa seurassa ollut, mutta viikonloppuvisiitistä on silti muodostua katastrofi menestyvän uranaisen ja omiin sysi-suomalaisiin toimintatapoihinsa tottuneen vanhan miehen asuessa saman katon alla kaksin. Tai ei ihan kaksin, soppaa sekoittaa vielä venäläisten liikekumppaneiden vierailu, joka tietysti tapahtuu etuajassa, ilman ennakkovaroitusta.

Näytelmä noudatti paikoin sanasta sanaan kirjan tekstiä, tarinan loppupuolella oli sävelletty enemmän. Oli hassua lukea samoja sanoja, joita oli juuri muutamaa päivää aiemmin kuullut näyttelijöiden suusta. Suosittelen Turun Linnateatterin kesäteatterinäytöstä, menkää ihmeessä, ellei ole jo ihan loppuunmyyty.

Kirja oli vuoden 2012 kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja, ja kirjastossa tätä oli vain yksi kappale. Itselleni en sitä silloin hankkinut, toisin kuin tämänvuotisen Tervon Jarrusukan.

Osallistun tällä molempiin haasteisiin, sekä 30Koetukseen että Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteeseen, sillä tämä on tosiaan ensimmäinen Kyrön kirja, jonka olen lukenut.

Tuomas Kyrö: Miniä, 122 s.

Kesäkuun luettuja




Kun on harjoittelussa kirjastossa niin mukaan tarttuu kaikenlaista. Muistelmia ja elämäkertoja hyllyttäessäni törmäsin Eija Wagerin kirjoihin, ja kannoin kotiin kaikki neljä. Luulen, että olen joskus lukenut jonkun näistä, koska teksti tuntui paikoin tutulta. Lukemisesta on kuitenkin ilmeisesti jo reippaasti aikaa, sillä etäisestä tuttuuden tunteesta huolimatta tarina tuntui itselleni tuoreelta. Wager kertoo kirjoissaan elämästään Pohjois-Italiassa alppien rinteillä vaihtelevankokoisen eläinlaumansa kanssa. Laumasta löytyy koiria, kissoja, kaneja, lampaita, vuohia, aaseja, hevosia ja välillä joku siipirikko lintukin. 



Kirjat kertovat arjesta toisenlaisessa kulttuurissa, ja se niissä kiehtookin. Pidin eniten kahdesta ensimmäisestä kirjasta, Tupaantuliaiset Italiassa ja Koirani haukkuu italiaksi. Kaksi jälkimmäistäkin olivat kiinnostavia, mutta niissä oli mielestäni turhan surullinen tunnelma, kun lauma harveni ja poisnukkuneita jäseniä muisteltiin aika ajoin. Ehkä niistä tuli itselleni liiaksi mieleen omat poisnukkuneet lauman jäsenet, ja kirjoja lukiessa oli vain haikea ja surullinen olo.


Viimeinen kirja kertoo Wagerin muutosta takaisin Suomeen, jossa hän ei ole aikuisikänään asunut lainkaan. Kulttuuri on Italiaan verrattuna tietysti ihan erilainen, sosiaalisista suhteista virallisten asioiden hoitoon. Kulttuurishokki iskee myös takaisin Suomeen muuttaessa, vaikka sitä ei välttämättä olekaan helppo kuvitella. 


Wagerin kirjojen lisäksi luin myös yhden dekkarin, Vera Valan Kuoema sypressin varjossa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Italiaan, joten olen näköjään viettänyt kesäkuussa oikeaa Italian teemakuukautta. Kirjan alku oli mielestäni hiukan takelteleva, lukeminen tuntui paikoin raskaalta, mutta kun murhan selvittämisessä päästiin kunnolla vauhtiin, niin kirjaa ei olisi malttanut laskea kädestään. En voi nostaa tätä lukemieni kirjojen kärkipäähän, mutta kiinnostuksella odotan kirjaston aukeamista kesätauon jälkeen, jotta voin lukea myös seuraavan Ariannasta kertovan kirjan.







Näillä kirjoilla osallistun 30koetus -haasteeseen, ja Valan kirjalla lisäksi koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteeseen (Wageria en uskalla laskea mukaan, kun luulen että luin hänen kirjojaan jo toista kierrosta).

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa, 359 s.
Eija Wager: Tupaantuliaiset Italiassa, 500 s.
Eija Wager: Koirani haukkuu italiaksi, 140 s.
Eija Wager: Vuorten valo, 305 s.
Eija Wager: Paluumuuttajan päiväkirja, 299 s.

9. kesäkuuta 2013

Anni Blomqvist: Myrskyluoto-sarja

Ostin jostain alennusmyynnistä Blomqvistin Myrskyluoto-sarjan yhteisniteenä, joka sisältää kaikki Myrskyluoto-kirjat. Olen lukenut ne kaikki ennenkin, vuosia sitten. Monia kirjan tapahtumia muistin edelleen ensimmäisestä lukukerrasta, ja oli ihan hauska verrata muistamiaan asioita siihen mitä kirjoissa todella kerrottiin. Useimmiten muistamani kohdat olivat saaneet enemmän painoarvoa kuin mitä niillä kirjassa oikeastaan oli. Muistin monet kohtaukset pidempinä ja perusteellisemmin kerrottuina, vaikka ne eivät varsinaisesti nousseet erityisesti esille kirjan muista tapahtumista varsinaisessa tekstissä.

Myrskyluoto-sarjan päähenkilö on Maija, Ahvenanmaan saaristossa koko elämänsä asuva nainen. Hänet naitetaan nuorena Jannelle, ja he muuttavat kauas merelle Myrskyluodolle rakentamaan yhteistä elämäänsä. Kaikki täytyy rakentaa tyhjästä: tupa rakennetaan alusta asti itse, sitten navetta, sauna ja muut ulkorakennukset. Ensimmäinen kesä nukutaan vanhassa heinäladossa, ruoka keitetään rannassa nuotiolla ja elämä on muutenkin kovin yksinkertaista. Maijan ja Jannen elinkeino on kalastus, jonka onnistumisesta ovat vuoden tulot kiinni.

Maija on ujo ja jumalaapelkäävä nainen, joka antaa miesten määrätä elämästään. Ensin isänsä ja myöhemmin Jannen. Omaa tahtoa ja päätöksentekokykyä hänen on käytettävä vasta silloin, kun Janne ei ole enää päätöksiä tekemässä. Maija kasvaa ihmisenä selkeästi läpi kirjojen: ensimmäisissä kirjoissa hän on nykynaisen näkökulmasta jopa ärsyttävän päättämätön ja johdateltavissa, ja melkein joka asiassa miettii myös uskonnon kantaa asiaan. Sekä Maija että Janne ovat hyvin uskonnollisia ja elävät siinä käsityksessä, että Jumala on ennalta määrännyt heidän elämänsä ja sen pituuden. Tämä vahva usko antaa voimaa, mutta toisaalta myös koettelee vaikeuksien tullen. Kaikesta huolimatta Maija on ahkera ja sitkeä kaikkien vaikeuksien edessäkin.

Kirjoissa suurimman painon saa Maijan elämä ennen avioliittoa ja Maijan ja Jannen elämä siihen asti, että lapset ovat jo toisella kymmenennellään. Sen jälkeen tarina jatkuu vauhdilla, ja useita vuosia saatetaan sivuttaa kertomalla niistä vain lyhyesti. Lopussa itseäni hiukan hengästytti, tuntui että perheen tiiviin seuraamisen jälkeen Maijan loppuelämä kuvattiin kasvavalla vauhdilla jotta kirja saataisiin pian loppuun. Vaikka kerronta on koko ajan rauhallista, ei ajan yhtäkkiseen nopeutumiseen kuitenkaan totu. Itse olisin mielelläni lukenut Maijan elämästä hänen viimeisiin vuosiinsa asti, nyt tuntui kuin sarja olisi loppunut hiukan kesken.

Blomqvistin kirjojen sanotaan kuvaavan saaristolaiselämää hyvin konkreettisesti ja totuudenmukaisesti. Toisaalta hänen kerrotaan tehneen surutyötä oman miehensä ja poikiensa kuolemien takia kirjoittamalla. Mielestäni Myrskyluoto-sarjan perustunne onkin suru, vaikka joukkoon mahtuu iloisiakin aikoja. Usein saa kuitenkin olla silmäkulmaa pyyhkimässä Maijan elämää seuratessaan.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita saaristolaisten elämä 1800-luvulla kiinnostaa.

Kirjan 748 sivua kerryttävät 30Koetus-haasteeni yhtessivumäärää.

25. toukokuuta 2013

Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" : tuokiokuvia Venäjältä

Tänään on tällä blogilla ollut 5000 sivun näyttöä. Melkoinen tuuri oli kuin satuin osumaan paikalle juuri tuon tasaluvun nähdäkseni. On mukava tietää että näitä juttuja lukee joku muukin, tai käy vaikka vain välillä vähän vilkaisemassa. Muista kiireistä johtuen lukeminen jää välillä harmistuttavan vähälle, eikä silloin tule tännekään kirjoitettua. Lyhyitä ja pidempiä taukoja siis on valitettavasti ollut, enkä usko että niistä kokonaan koskaan pääsenkään. Silti on aina ihanaa lukea toisten kommentteja luetusta kirjasta tai tekstistäni!

Sitten asiaan, eli viimeisimpään lukemaani kirjaan. Teen kesällä muutamia kursseja, joista yksi käsittelee Venäjän kulttuuria. Tämä kirja on yksi kurssin taustalukemistoon kuuluvista teoksista, yhteensä niitä on neljä. Kolme nököttää jo kirjahyllyssä, yksi on vielä varattuna kirjastossa. Tämän kirjan valitsin oikeastaan välipalalukemiseksi viimeisen koulupäivän pitkiä taukoja viihdyttämään. Kirja on melko ohut (183 s.), nimi houkutteleva ja nopealla silmäilyllä myös teksti tuntui mielenkiintoiselta. Vaikka kirja on tietokirja, ei teksti silti ole kuivaa. Laurén käyttää paljon esimerkkejä omasta elämästään havainnollistamassa venäläisen kulttuurin kiemuroita. Nämä esimerkit avartavat lukijan katsetta yllättävän paljon.

Pidän Laurénin tyylistä kertoa venäläisestä kulttuurista useammasta näkökulmasta. Oman kulttuurimme kautta ihmettelemme usein itäisten naapureidemme käytöstä ja tapoja, mitä ei kirjassa tuomita. Sen sijaan selvitetään kulttuurin ja tapojen taustaa, miksi tehdään niin kuin tehdään. Samalla käännetään asia välillä päälaelleen: monet omista tavoistamme vaikuttavat venäläisten silmissä käsittämättömiltä. Kärjistämistä kirjassa tietysti käytetään, eiväthän valtavan kansan ajatusmaailma ja tavat tietenkään ole yhtenäiset. Rajaus pääosin Moskovalaisiin kuitenkin estää aihetta rönsyilemästä hallitsemattomasti ja pitää sivumäärän mukavana.

Kirjan kautta pääsee kurkistamaan nykyvenäläisten elämään ja avartamaan omaa ajatteluaan. Tosin huomasin joissakin kohdissa ajattelevani "venäläisesti", eli kirjassa selitetty venäläinen ajattelutapa tuntui itselle ominaisemmalta kuin kirjassa kuvattu suomalainen ajattelutapa. Johtuu ehkä asioiden kärjistämisestä tai siitä, että osa sukujuuristani on Karjalassa. Ehkä sitä kautta on periytynyt osin samankaltaista ajattelumaailmaa, kuka tietää.

Kirja sopii mielestäni ihan kaikille, jotka haluavat tietää jotain venäläisistä ja venäläisestä kulttuurista. Tyrkyttäisin kirjaa etenkin niille, jotka kuvittelevat tietävänsä kaiken venäläisistä ihan vain venäläisiä turisteja kotipaikkakunnallaan seurattuaan. Parasta kirjassa mielestäni oli näkyvän käyttäytymisen taustojen selittäminen yksinkertaisesti ja maalaisjärkeä käyttäen.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Anna-Lena Laurénin kirjoittama kirja, joten tämä menee sekä 13 kotimaista kirjailijaa että 30Koetus -haasteisiin.

183 s.

19. toukokuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Noniin, nyt on sivistetty itseään Finlandia-palkinnon voittaneella kirjalla. Teos oli kyllä lukulistallani pitkään ennen palkintoa tai ehdokkuutta, mutta sen lukemiselle jäi aikaa vasta nyt. Sain tämän joululahjaksi, ja siitä saakka se on koristanut hyllyäni.

Odotukseni kirjasta eivät olleet kovin korkealla, lähinnä olin utelias lukemaan saaristolaisten elämästä. Olen lukenut Anni Blomqvistin Myrkyluoto- ja Anna Beata -sarjoja, ja pitänyt niissä kuvatusta karusta elämästä.

Jää on miellyttävää luettavaa, kerronta on kaunista ja rauhallista. Viimeaikaisten dekkareiden jälkeen oli välillä sellainen olo, ettei kirjassa rupea tapahtumaan mitään. No, eihän Jää tarjoile tietenkään samanlaisia jännityksellä ahmittavia kohtia kuin monet lukemistani dekkareista. 

Luotojen seurakuntaan muuttava nuori pappi perheineen on kirjassa pääosassa yhdessä seurakuntalaistensa kanssa. Pappi kuuntelee ja seuraa herkällä korvalla ja mielellä paikallisten elämää, ja sopeutuu perheineen pikkuhiljaa saariston elämään, sen kiireisiin ja toisaalta rauhallisiin aikoihin. Papin vaimo, Mona, on itse tehokkuus, ja tuo mieleeni montakin tuttuani: kun itse tekee niin asiat hoituvat nopeiten ja tehokkaimmin, muiden tekeminen kestää vaikka he kuinka sydämmellisesti tarjoavat omaa apuaan. Sanna on luodoille muuttaessaan vain noin vuoden ikäinen, ja kasvaa kovassa äidin komennossa. Isä on pappilassa kaivattu ja liian harvoin nähty hahmo, pitkät välimatkat ja ihmisten puheliaisuus vievät suuren osan papin päivistä.

Tarina on kauniisti kerrottu, mukaansatempaava ja hauska, mutta loppu jää hieman tyngäksi. Tai ehkä se johtuu siitä, että olisi halunnut lukea vielä vähän ja tietää miten kullekin lopulta kävi.

Ehkä tartun pian myös Myrskyluoto-sarjaan uudelleen, sen lukemisesta on jo vuosia. Vaikka tiedän, etten itse pärjäisi karussa saaristossa varmaan viikkoakaan, on ihmisten elämästä siellä mielenkiintoista lukea.

Tällä kirjalla kerrytän 30Koetus-haasteen sivumäärää ja samalla avaan koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -tilini.
366 s.


Kathy Reichs: Luiden viesti

Tämä onkin tällä erää viimeinen Reichsin kirja, joka löytyy hyllystäni. Kaksi tai kolme vielä lukematonta ovat lainassa, ehkä jatkan niiden parissa sitten joskus kun saan ne takaisin itselleni.

Luiden viesti on yhdeksäs Temperance Brennanista kertova suomennettu kirja. Brennan on lupautunut johtamaan arkeologian oppiaineen harjoituskaivauksia, ja löydöt sieltä ovat odotustenmukaisia. Kunnes vastaan tulee aivan liian tuore ruumis ollakseen luonnollinen osa sewee-intiaanien ikivanhaa hautausmaata. Vaikka kaivaukset loppuvat, Brennan jää paikkakunnan kuolemansyyntutkijan kanssa selvittämään vainajan kuolinaikaa, -tapaa ja henkilöllisyyttä. Eikä hän tietysti selviä urakasta joutumatta hieman suurempaan seikkailuun.

Työn ohella kirja kertoo myös Brennanin henkilökohtaisemmasta elämästä, esimerkiksi siitä, miten hän tasapainoilee etääntyneen miehensä Peten ja miesystävänsä rikostutkija Ryanin kanssa. Tämä kirja painottui mielestäni hieman enemmän näiden Brennanin henkilökohtaisten suhteiden selvittelyyn kuin muut tällä viikolla lukemani kirjat, ja tässä seikkailuosuuskin oli mielestäni maltillisempaa. Alan jo tottua Reichsin tyyliin rakentaa hieman väkinäisiä siltoja lukujen välille, ja ehkä niitä on tässä kirjassa vähän vähemmän kuin ennen. Ainakaan ne eivät ole enää yhtä alleviivaavia kuin esimerkiksi Pyhimyksen hauta -kirjassa.

Tämänkin kanssa meni taas myöhään yöhön, kun kirja piti lukea lähes yhdeltä istumalta. Olen viime kuukausina nauttinut säännöllisestä rytmistä harjoittelun takia, aina samaan aikaan ylös ja samaan aikaan nukkumaan. Kirjojen kanssa tämä rytmi horjuu pahasti, enkä kyllä ole viime kuukausina ehtinyt mitään huvikseni lukemaankaan.

351 s.

16. toukokuuta 2013

Kathy Reichs: Pyhät luut

Temperance Brennanin kanssa jatketaan, luin heti eilen kahdeksannen suomennetun kirjan. Hyllyssä odottaa vielä tästä seuraava osa, Luiden viesti, jota ehkä aloittelen tänään. Kesälomaviikko on siitä kätevä, että voi ilman huonoa omaatuntoa ahmia kirjoja toisensa perään.

Pyhät luut johdattaa Brennanin Montrealista Jerusalemiin mystisen luurangon takia. Ruumiinavaukseen tulee hänelle entuudestaan tuntematon mies, joka antaa hänelle valokuvan luurangosta. Mies sanoo vain uhrin kuolleen tuon kuvan takia. Brennan ottaa yhteyttä arkeologiystäväänsä, joka lähes pillastuu valokuvasta ja kiertää tietoja saadakseen Montrealin ja Pariisin kautta ennen Jerusalemin kaivauksilleen pääsemistä.

Luiden arvoitusta selvitellessään Brennan ja rikostutkija Andrew Ryan törmäävät myös muihin kiinnostaviin asioihin, jotka voisivat paljastuessaan vaikuttaa koko kristittyyn maailmaan.

Pyhimyksen hautaa lukiessani olin sitä mieltä, että sivujuonia oli hiukan liikaa ja lukijan johdattelu ärsyttävää, mutta Pyhien luiden kohdalla pääjuonelle tehtiin hyvin tilaa eikä lukijallekaan enää alleviivattu tärkeitä tapahtumia yhtä selkeästi kuin sarjan toisessa osassa. Kirjan tapahtumilla on pohjansa todellisissa tapahtumissa, ja niistä kerrotaan parin sivun verran ennen varsinaisen kirjan alkua. Myös kirjan lopussa on muutaman sivun mittainen selostus siitä, miten kirja sai alkunsa ja miten Reichsin oma elämä ja työ on siihen liitetty.

Suosittelen jännityksestä, arkeologiasta ja kristinuskon historiasta kiinnostuneille.

364 s.

15. toukokuuta 2013

Kathy Reichs: Pyhimyksen hauta

Sain muutama vuosi sitten joululahjaksi yhden Reichsin Temperance Brennan -kirjan, ja tykästyin siihen niin että hankin saman tien kirja-alesta toisenkin. Näiden kahden jälkeen on ollut muutaman vuoden tauko, mutta nyt haalin taas alennusmyynneistä hiukan täydennystä Reichs-kokoelmaani.

Pidän paljon kirjoihin löyhästi pohjautuvasta tv-sarjasta Bones. Aloin katsoa sarjaa vasta ensimmäisen kirjan luettuani, mutta kun sarja vei mennessään niin kirjat jäivät. Pyhimyksen hautaa lukiessa oli hauska löytää kirjasta muutamia yhteneväisyyksiä sarjan kanssa, vaikka kirjat tosiaan ovat ihan erilaisia kuin sarja.

Pyhimyksen hauta on toinen tohtori Brennanista kertova kirja. Tohtori Brennan on oikeusantropologi, joka tutkii luita selvittääkseen mm. uhrien ikää, sukupuolta, kuolemisajankohtaa ja kuoleman aiheuttaneita välineitä. Brennan asuu ja työskentelee sekä Montrealissa Kanadassa että Yhdysvalloissa Pohjois-Carolinan Charlottessa.

Kirjan tapahtumat kulkevat Montrealista Charlotteen ja Beaufortiin. Pääjuonena selvitetään tulipalossa kuolleiden ihmisten henkilöllisyyksiä ja taustoja, mutta Brennan tutkii samalla myös 1800-luvulla kuolleen nunnan jäännöksiä tämän pyhimykseksijulistamishakemusta varten. Kummassakin jutussa tulee mutkia matkaan, ja samalla Temperancen sisko Harry aiheuttaa hänelle harmaita hiuksia.

Kirja on vauhdikas, ja koko ajan tapahtuu jotakin. Rikosten selvittelyä on pääasiassa helppo seurata, mutta koska nimiä ja tapahtumia on paljon, välillä joutuu kaivelemaan muistiaan pysyäkseen kärryillä. Kirjassa on kuitenkin kerrottu selkeästi esimerkiksi Brennanin tutkimukset luiden kanssa, ja vaikka vieraita käsitteitä viliseekin, ei niiden merkitystä tarvitse tarkkaan tietää ymmärtääkseen kirjan tapahtumia. Kirjan lopussa myös selvitetään lyhyesti miten tutkimus oli päättynyt, eli kuka tappoi kenet, milloin, miten ja miksi.

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli kirjoittajan tapa alleviivata tärkeitä tapahtumia ja asioita. Monen luvun lopussa Brennan esimerkiksi ajatteli, että miten paljon olisikaan helpottanut, jos olisi tässä vaiheessa tutkinut tarkemmin tätä ja tätä asiaa. Toisaalta näin juonen kannalta merkitykselliset asiat jäävät mieleen, mutta toisaalta useiden tällaisten painotusten jälkeen tulee hiukan sellainen olo kuin lukijaa aliarvioitaisiin.

Suosittelen kirjaa jännityksestä pitäville, mutta sellaisille, joita kuvaukset ruumiiden mätänemisestä eivät liikaa ällötä. Luin kirjaa muutamaan otteeseen ruokapöydässä, eikä se ehkä ollut viisain valinta...

550 s.

4. helmikuuta 2013

Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti


Löysin tämän Pendergast-nimisen FBI-agentin mukaan nimetyn sarjan alennusmyynnistä (kuinkas muutenkaan...). Tosin sain itselleni sarjan toisen ja kolmannen osan, tämä ensimmäinen on kirjastosta. Huomasin kuitenkin asiaa tutkittuani, että sarjan suomentaminen on aloitettu sarjan kolmannesta osasta, englanniksi Ihmeiden kabinettia edeltää vielä kaksi kirjaa.


Agentti Pendergast on minulle ihan uusi tuttavuus, muutaman kerran olen syötteessäni nähnyt kirjojen kansia, mutten ole kuitenkaan sen tarkemmin tutustunut asiaan. Tykkään kuitenkin kaikenlaisista rikoskirjoista, ja olihan tässäkin menoa ja meininkiä, vähän eri tavalla kuin kuvittelin mutta kuitenkin. Kirjan yli 600 sivua hujahtivat parissa illassa, jos siitä voi jotain päätellä.

New Yorkissa tehdään tilaa uudelle kerrostalolle ja rakennuksen alta löytyy tunneli, jossa on ihmisten jäänteitä. Pendergast aloittaa omatoimiset tutkimuksensa ja vetää mukaansa arkeologi Nora Kellyn, joka taistelee museon johdon kanssa tutkimusprojektinsa rahoituksesta. Vastentahtoisesti Nora käy vilkaisemassa luita, ja päätyy auttamaan Pendergastia tämän tutkimuksissaan enemmänkin. Mutkikkaammaksi juttu muuttuu, kun New Yorkista alkaa löytyä tuoreita ruumiita, joille on tehty samanlainen toimenpide kuin juuri löydetyille, sata vuotta vanhoille uhreille.

Kerronta on aika nopeatempoista, vaikka sivuja on paljon. Juttua kääritään auki viipale viipaleelta, eikä minulle ainakaan auennut loppuratkaisu yhtään liian aikaisin. Jännitystä kyllä piisaa, mutta ei sellaista laatua että yöunet menisivät. Mukana on hiukan myös yliluonnollisuutta, ja tietysti agentti Pendergastin melko erikoinen olemus ja luonne tuovat tarinaan lisää mielenkiintoa. Joitakin epäjohdonmukaisuuksia kirjassa oli, jokunen jäi vähän häiritsemäänkin. Toisaalta viihdyin kirjan parissa niistä huolimatta, ja aion myös jatkaa seuraavaan osaan.

Tämänkin sivut menevät 30Koetuksen laskentaan: 653 s.

17. tammikuuta 2013

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti

Tähän kirjaan tartuin lukupiirin myötä, eli tammikuun urakka on suoritettu. Muuten en olisi tätä kyllä löytänytkään. Kirja kertoo pojasta, joka etsii omaa identiteettiään venäläisyyden ja ranskalaisten sukujuurien sekamelskasta. Lapsena poika viettää siskonsa kanssa kesät isoäitinsä Charlotten luona, joka kertoo tarinoita (tosia ja vähän sävytettyjä) Ranskasta ja Pariisista. Muun osan vuotta poika viettää tavallisessa venäläisessä ympäristössä.

Kulttuurien törmäys on ymmärrettävästi aikamoinen, eikä ole ihme, että lapsella ja vähän vanhemmallakin menee pasmat sekaisin oman olemisensa kanssa. Useimmilla ihmisillä taatusti aina välillä on miettimistä oman identiteettinsä kanssa, ihan vaikka olisi sukujuuret yhdestä ja samasta kulttuurista. Itselläni ei ole kovinkaan laajaa kuvaa siitä, millaista venäläinen kulttuuri todellisuudessa on, joten kulttuurien yhteentörmäys jäi omalta kohdaltani hieman vajaaksi. Siinä missä osasin hyvin kuvitella ranskalaista uudempaa ja vanhempaa maisemaa ja kulttuuria, venäläisen maiseman ja kulttuurin kohdalla mielikuvani olivat huomattavasti köyhemmät. Törmäsin tämän kirjan kanssa samaan kuin Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa: en tunne Neuvostoliiton historiaa tarpeeksi, jotta pystyisin ymmärtämään kirjan tapahtumia kunnolla. Jollain tasolla tietysti, mutta lukiessa tulee vajavainen olo, kun tietää että taustatietojen avulla lukukokemus voisi olla paljon syvempi.

Pidin kirjasta kaikesta huolimatta, etenkin niistä kohdista, joissa Charlotte kertoo lapsille nuoruutensa Ranskasta ja Pariisista. Kieli oli läpi kirjan kaunista, soljuvaa ja kuvailevaa.

Osallistun tällä 30Koetus-haasteeseen, kirjassa 266 sivua.


12. tammikuuta 2013

Gil McNeil: Oman elämänsä puikoissa

Ostin kirjan kirjakaupan alesta viime vuonna muutamalla eurolla. Pidin Kate Jacobsin lankakauppa-kirjoista (vaikka keskimmäinen onkin vielä lukematta) ja tämän kirjan tarina vaikutti takakannen perusteella olevan jotain samansuuntaista.

Kirjan päähenkilö Jo MacKenzie käy läpi melkoisen elämänmuutoksen, kun säröillä ollut avioliitto ei päätykään eroon vaan puolison kuolemaan auto-onnettomuudessa. Kahden pienen pojan leskeksi jäänyt äiti päättää muuttaa Lontoosta pieneen merenrantakylään ja ottaa hoitaakseen isoäitinsä lankakaupan. Uudessa elinympäristössä ja ihmisissä on totuttelemista niin äidillä kuin pojillakin, mutta lopulta kaikki tietysti menee ihan mukavasti.

Neulominen ja lankakaupan pitäminen ei ole samalla tavalla pääosassa kuin Jacobsin lankakauppa-kirjoissa, vaan Jon elämää kuvataan monelta kantilta. Putiikin pyörittäminen on tietysti yksi keskeinen osa tämän elämää, mutta hänen lapsiaan ja muuta elämäänsä iloineen ja suruineen ei jätetä lankakaupassa työskentelyn alle piiloon. Kirjan teema on mielestäni Jon melko suuri elämänmuutos ja se, miten hän on äitinä kahdelle aika vilkkaalle mutta rakkaalle pojalle. Aiheita ei käsitellä vaaleanpunaisten lasien läpi, vaan hankaluudet niin lasten kanssa kuin kaupallakin ovat tärkeässä osassa tarinaa.

Vaikka tarina on mukaansatempaava ja ihan mukavaa luettavaa, ei se kuitenkaan ole mielestäni ihan parhaimmasta päästä. Varsinkin alussa henkilöiden väliset keskustelut ontuvat, ja saavat tapahtumat maistumaan vähän puulta. Kirjassa on myös hurjasti henkilöitä, tapahtumia, aiheita ja teemoja, joita jokaista yritetään seurata enemmän tai vähemmän intensiivisesti. Pieni karsinta olisi mielestäni ollut ihan paikallaan, jolloin oltaisiin voitu keskittyä hiukan tarkemmin niihin tarinan kannalta keskeisimpiin aiheisiin ja tapahtumiin.

Kaiken kaikkiaan ja pienistä puutteistaan huolimatta kirja oli viihdyttävää lukemista, ja puolivälin jälkeen sitä oli jopa vaikea laskea kädestään. Lukuintoni on joulun kiireen jälkeen ollut vähän kadoksissa, mutta tämä oli ihan sopiva kevyt alkupala kirjalliselle vuodelleni.

Osallistun tällä 30Koetus-haasteeseen, kirjassa 320 sivua.

2. tammikuuta 2013

Hyvää uutta vuotta!

Toivotukset tulevat vähän myöhässä, mutta eilinen sohvallalöhöilypäivä ei antanut myöten blogikirjoituksen vertaa. :)

Monet ovat tehneet koosteita menneestä vuodesta, mutta minä suuntaan katseeni suoraan tähän vuoteen, mm. haasteiden muodossa. Olen osallistunut facebookissa kahteen haasteeseen tähän mennessä, Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 ja 30Koetus. Ensimmäisessä on tarkoituksena lukea 13 itselleen ennalta tuntemattoman kotimaisen kirjailijan tuotantoa, ja jälkimmäisessä lukea yhteensä 30 000 sivua vuoden 2013 loppuun mennessä. Kotimaisten kirjailijoiden osalta luulen että selviän melko helpolla, omassakin kirjahyllyssä on aika paljon kotimaisten kirjailijoiden kirjoja joita en ole vielä ehtinyt lukea. Sen sijaan tuo 30 000 sivua voi  aiheuttaa vähän päänvaivaa, laskin että se tekee 2500 sivua kuukaudessa, joka on omalla lukutahdillani melkoinen sivumäärä. Sivumäärään saa kyllä sisällyttää tenttikirjat, ja luulen että teen niin vaikka se tylsää onkin. Teen näille kahdelle haasteelle yhteisen sivun, jonne pääsee tuolta yläpalkista. Sen lisäksi 30 000 sivun täyttymistä voi seurailla sivupalkista, jota yritän muistaa päivitellä.

Jouluna sain muutaman kirjan, kaikki toivomuslistallani olleita, vaikka kaksi jälkimmäistä olivatkin kuulemma ihan arvalla ostettuja. Hyvin osui!


Tänään töistä päästyäni jämähdin edullisten kirjojen hyllylle ja sieltä mukaan tarttuivat nämä:



Eiköhän haasteissa päästä ihan hyvin alkuun! :)