16. kesäkuuta 2015

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa.

Kuva #kirja-sivuilta
Tämän kirjan löysin Lukuneuvojan blogikirjoituksen avulla. Islanti on kiehtova maa, ja tämän kirjan avulla siihen pääsee tutustumaan suomalaisen, Islantiin muuttaneen näkökulmasta. Satu Rämö lähti Islantiin ensimmäisen kerran vaihto-oppilaaksi, mutta palasi myöhemmin uudestaan, löysi miehen ja jäi lopulta asumaan maahan. Kirjassa Rämö kertoo kokemuksistaan, kulttuuriin tutustumisesta ja siihen sopeutumista, Islannin ja islantilaisten ihanista piirteistä unohtamatta kuitenkaan kritiikkiä. Islanti on maa, jossa asiat ovat järjestelykysymyksiä, ihmiset positiivisia ja itsevarmoja. Islantihan on maailman paras maa, ainakin paikallisten mielestä (ja varmaan aika monen matkailijankin mielestä).

Kirja alkaa siitä, miten Rämö päätyi tutustumaan maahan, millainen oli hänen vaihto-oppilasaikansa Islannissa ja miten hän lopulta päätyi asumaan ja perustamaan perheensä Islantiin. Tämän jälkeen asiat etenevät teemoittain, lukija tutustutetaan esimerkiksi islantilaiseen luontoon ja ihmisiin, ja pankkikriisiäkin ruoditaan. Teksti on mukaansatempaavaa ja nopealukuista, ainoastaan pankkikriisistä ja talousasioista osa meni minulta yli hilseen. Rämö on koulutukseltaan ekonomi, joten saattaa olla että kirjoittajan ja lukijan maailmat eivät tässä kohtaa ihan kohdanneet. Minulle olisi riittänyt vähän lyhyempi katsaus aiheeseen, muista aiheista olisin halunnut lukea lisääkin. Toisaalta jollekin taloudesta kiinnostuneemmalle katsaus on varmasti mielenkiintoinen.

Eri kulttuurien kohdatessa tapahtuu aina hassuja sattumuksia, niin myös suomalaisen ja islantilaisen kulttuurin kanssa. Vaikka Rämö kuvaakin suomalaisten ja islantilaisten olevan monessa asiassa samankaltaisia ainakin pohjoismaisessa kontekstissa, on eroja silti paljon. Islantilaisten peruspositiivinen yrittäminen tuntuu vastakohdalta suomalaiselle pessimismille ja varovaisuudelle. Kielet ovat myös kaukana toisistaan, vaikka esimerkiksi ääntämyksessä onkin samankaltaisuuksia. Rämön mukaan suomalaisen on helppo oppia islannin ääntämystä koska mm. sanojen painot ovat samanlaisia ja konsonantit ääntyvät samalla tavalla.

En ole koskaan käynyt Islannissa, mutta tämän kirjan lukemisen jälkeen haluaisin entistä enemmän. Islanninhevosvaellus karussa luonnossa olisi varmasti aika hieno elämys, samoin kuin kuumat lähteet. Tai se lämmitetty hiekkaranta. Vain islantilaiset voivat saada päähänsä tehdä lämmitetyn rannan kylmän meren rannalle ja vielä toteuttaa suunnitelmat. Merivesi pidetään kesäisin noin 20-asteisena. Sinne minäkin ehkä uskaltautuisin. :)

Satu Rämö pitää Salamatkustaja: Hurmaavaa perhearkea Islannissa -nimistä blogia, tästä pääset lukemaan.

13. kesäkuuta 2015

Iris Pasternack: Tautitehdas

Kuva kustantajan sivuilta
Lääketieteen kehittyessä voisi kuvitella, että ihmisistä tulisi yhä terveempiä, kun sairaudet ja vaivat voitaisiin havaita varhaisessa vaiheessa ja hoitaa alta pois. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, sillä kehittyvät välineet ja testit havaitsevat sellaisiakin muutoksia, jotka eivät vaikuta ihmisen elämään millään tavalla. Tuskin on olemmassa sellaista ihmistä, jolle kaikki testit ja kuvaukset antaisivat normaalin tuloksen. Koemme itsemme terveiksi kunnes päädymme jostain syystä kuvaukseen tai testiin, jossa löydetään jotain normaalista poikkeavaa. Normaalista poikkeava kuulostaa hirmuisen vaaralliselta, mutta Pasternackin mukaan harvoin on sellainen. Terveiden ihmisten seulominen on lisännyt monen sairauden kohdalla diagnoosien määrää, kun entistä pienemmät muutokset ja muut epämääräisyydet saadaan näkyville. Tieto lisää tuskaa: ennen löydöksiä ihminen tunsi itsensä terveeksi, löydösten jälkeen hän tuntee olevansa sairas, vaikka mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Vain tieto siitä, mitä kehossa tapahtuu.

Allergioiden hoidossa on herätty ylidiagnostiikkaan ja huomattu, että allergisoivan aineen välttäminen ei oikeastaan olekaan ihmiselle hyväksi (paitsi jos allergia on vakava). Itse muistan kouluajoilta kuinka melkein jokaista oli kehotettu välttämään jotain ainetta, kun se aieutti oireita. Nykyään kehotus on päinvastainen: altistuminen onkin hyväksi. Koira-allergiasta oltiin aika hysteerisiä joskus, allergiset kaverini eivät voineen olla samassa huoneessakaan koiran kanssa. Mutta näin me vain olemme hengissä mekin, allergiset astmaatikot, joilla on kaksi koiraa ja sen mukainen määrä karvaa, hilsettä, hiekkaa ja muuta mukavaa ympäri kotia. Ehkä siedätys on toiminut tässä taloudessa. :)

Antibioottikuurit on toinen aihe, josta paljon puhutaan. Äidiltäni saa huutia, jos uskaltaa flunssaisena poistua lääkärin vastaanotolta ilman kunnon hevoskuuria. Tosiasiassa monet hengitystieinfektiot paranevat itsekseen, eikä virusten aiheuttamiin tauteihin edes tehoa antibiootti. Pasternack toteaa, ettei aikuisen ihmisen flunssa ennen ollut edes aihe lähteä lääkäriin, nykyään siellä juostaan jo liiankin kanssa. Ja kun oikein aletaan tutkia, jotain löytyy varmasti. (Tietysti oikeasti sairaat pitää hoitaa, sitä ei varmasti kukaan kiellä. Moni asia voi kuitenkin korjautua ajan kanssa itsekseenkin.)

Tavallisella ihmisellä on sellainen kuva, että vaivan tai sairauden hoitaminen on aina parempi vaihtoehto kuin hoitamatta jättäminen. Pasternackin mukaan pitäisi kuitenkin miettiä tarkemmin, onko hoidosta enemmän hyötyä vai haittaa potilaalle. Esimerkkinä hän mainitsee osteoporoosin ja sen lääkityksen. Osteoporoosia hoidetaan sen vuoksi, ettei tulisi vaikeita murtumia, esimerkiksi lonkkamurtumia. Tosin murtumat syntyvät usein kaatumisen tai kolhimisen seurauksena, ei itse taudin takia. Ehkä osteoporoosin lääkehoidon sijaan pitäisikin keskittyä siihen, miten voidaan ehkäistä kaatumisia, jolloin murtumat jäisivät syntymättä. On tutkittu, että osteoporoosin lääkehoidosta hyötyy oikeastaan vain 5%, sillä lääkityksestä huolimatta luunmurtumia tulee paljon.

Kirja on pieneen kokoonsa nähden täynnä asiaa, joka laittaa ajatukset liikkeelle. Pasternack kirjoittaa selkeästi ja havainnollisesti, maallikkolukija ymmärtää asian vaikeuksitta. Erityisen hyviä olivat havainnollistukset tutkimuksista, joilla oli mitattu hoitojen tai seulontojen vaikuttavuutta, esimerkiksi tuota edelläolevaa osteoporoosilääkityksen vaikuttavuutta. Kirja todella laittoi miettimään terveyden- ja sairaanhoitoa sekä sitä, että tarvitseeko ihan kaikkia kokeita, kuvia ja lääkereseptejä kuitenkaan vaatimalla vaatia. Varmasti hurjasti otsikoidut lööpit hoitovirheistä ja toisaalta ihmeparantumisista suuntaavat ihmisten ajattelua, mutta itse yritän tämän kirjan luettuani luottaa lääkärin mielipiteeseen vähän entistä enemmän. Hän on kuitenkin pitkän koulutuksen läpikäynyt ja monta sataa potilasta ennen minua hoitanut, joten ehkä hän jotain alastaan tietää.

12. kesäkuuta 2015

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Kuva kustantajan sivuilta
Enni Mustosen kirjat ovat aina odotettuja, ja erityisesti olen pitänyt tästä Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Siinä seurataan Idan elämää, joka sivuaa suomalaisten kuuluisuuksien elämiä 1800-1900 -lukujen vaihteessa. Ensimmäisessä osassa (Paimentyttö) Ida oli Topeliusten pikkupiikana, toisessa (Lapsenpiika) Sibeliusten lastenhoitajana ja tässä kolmannessa osassa Idasta tulee Albert Edelfeltin emännöitsijä.

Pidän historiallisista romaaneista, koska opin niistä aina jotain vähän kuin vahingossa. Koulussa historian tunneilta ei ihmeemmin tietoa jäänyt päähän, tai ainakin se on sellaisina irrallisina osasina, joita en osaa liittää oikein oikeaan aikaan enkä yhteyteen. Historialliset romaanit ovat siitä hyviä, että niissä tapahtumien ja henkilöiden ympärillä on tarina. Ja näistä kirjoista jää kummasti päähän ne pienet nippelitiedot suurempien linjojen lisäksi. Ehkä koulussa pitäisikin lukea historiallisia romaaneja oppikirjojen sijaan?

Emännöitsijässä seurataan Idan elämää vuosina 1900-1905. Hän muuttaa takaisin Helsinkiin Edelfeltin ateljeeasuntoon huolehtimaan huushollista. Ruokaa ei tarvitse tehdä, mutta paikoista pitää huolehtia. Ida tarttuu rivakasti töihin ja saa kerrostalostaan nopeasti uusia ystäviä. Myös Edelfeltin muu perhe tulee tutuksi, Ida tutustuu niin Albertin vaimoon ja poikaan kuin hänen äitiinsä ja vanhapiikasisariinsa. Myös romantiikkaa mahtuu noihin viiteen Helsingin-vuoteen.

Sain tämän nopeasti ilmestymisen jälkeen kirjastosta, ja taisin lukea heti samana iltana koko kirjan. Jokin Mustosen kirjoissa sitoo tarinan sellaiseksi, ettei sitä malttaisi laskea kädestään ollenkaan, vaikka kerronta onkin pääosin rauhallista arjen kuvaamista. Eniten pidin siitä, miten tutut nimet vilahtelevat tekstissä luonnikkaasti. Idan kautta voi kokea, millaista oli itse nähdä sellaisia kuuluisuuksia kuin Leo Mechelin tai Jean Sibelius tai hänen isäntänsä Albert Edelfelt. Moni kuuluisuus on tullut kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen, eivätkä aikalaiset suhtautuneet heihin välttämättä mitenkään korostetun kunnioittavasti. Ajattelin asiaa omalle kohdalle: esimerkiksi elossaolevien taiteilijoiden, poliitikkojen tai julkkisten näkeminen on toki kivaa, mutta olisihan se nyt ihan eri jos kadulla kävelisi vastaan joku Sibelius. En tiedä osaanko avata ajatuksiani ymmärrettävästi, mutta tällaisen oivalluksen koin tätä kirjaa lukiessani.

Jos et ole vielä tutustunut Idaan, kannattaa tehdä niin. Älä kuitenkaan aloita tästä kirjasta, vaan Paimentytöstä.