12. kesäkuuta 2015

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Kuva kustantajan sivuilta
Enni Mustosen kirjat ovat aina odotettuja, ja erityisesti olen pitänyt tästä Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Siinä seurataan Idan elämää, joka sivuaa suomalaisten kuuluisuuksien elämiä 1800-1900 -lukujen vaihteessa. Ensimmäisessä osassa (Paimentyttö) Ida oli Topeliusten pikkupiikana, toisessa (Lapsenpiika) Sibeliusten lastenhoitajana ja tässä kolmannessa osassa Idasta tulee Albert Edelfeltin emännöitsijä.

Pidän historiallisista romaaneista, koska opin niistä aina jotain vähän kuin vahingossa. Koulussa historian tunneilta ei ihmeemmin tietoa jäänyt päähän, tai ainakin se on sellaisina irrallisina osasina, joita en osaa liittää oikein oikeaan aikaan enkä yhteyteen. Historialliset romaanit ovat siitä hyviä, että niissä tapahtumien ja henkilöiden ympärillä on tarina. Ja näistä kirjoista jää kummasti päähän ne pienet nippelitiedot suurempien linjojen lisäksi. Ehkä koulussa pitäisikin lukea historiallisia romaaneja oppikirjojen sijaan?

Emännöitsijässä seurataan Idan elämää vuosina 1900-1905. Hän muuttaa takaisin Helsinkiin Edelfeltin ateljeeasuntoon huolehtimaan huushollista. Ruokaa ei tarvitse tehdä, mutta paikoista pitää huolehtia. Ida tarttuu rivakasti töihin ja saa kerrostalostaan nopeasti uusia ystäviä. Myös Edelfeltin muu perhe tulee tutuksi, Ida tutustuu niin Albertin vaimoon ja poikaan kuin hänen äitiinsä ja vanhapiikasisariinsa. Myös romantiikkaa mahtuu noihin viiteen Helsingin-vuoteen.

Sain tämän nopeasti ilmestymisen jälkeen kirjastosta, ja taisin lukea heti samana iltana koko kirjan. Jokin Mustosen kirjoissa sitoo tarinan sellaiseksi, ettei sitä malttaisi laskea kädestään ollenkaan, vaikka kerronta onkin pääosin rauhallista arjen kuvaamista. Eniten pidin siitä, miten tutut nimet vilahtelevat tekstissä luonnikkaasti. Idan kautta voi kokea, millaista oli itse nähdä sellaisia kuuluisuuksia kuin Leo Mechelin tai Jean Sibelius tai hänen isäntänsä Albert Edelfelt. Moni kuuluisuus on tullut kuuluisaksi vasta kuolemansa jälkeen, eivätkä aikalaiset suhtautuneet heihin välttämättä mitenkään korostetun kunnioittavasti. Ajattelin asiaa omalle kohdalle: esimerkiksi elossaolevien taiteilijoiden, poliitikkojen tai julkkisten näkeminen on toki kivaa, mutta olisihan se nyt ihan eri jos kadulla kävelisi vastaan joku Sibelius. En tiedä osaanko avata ajatuksiani ymmärrettävästi, mutta tällaisen oivalluksen koin tätä kirjaa lukiessani.

Jos et ole vielä tutustunut Idaan, kannattaa tehdä niin. Älä kuitenkaan aloita tästä kirjasta, vaan Paimentytöstä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä mieltä sinä olet?