30. syyskuuta 2012

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Aika mennyt palaa on Karoliina Timosen esikoiskirja, ja varsin laajasti eri blogeissa luettu. Timosen blogin löytää täältä. Blogiinsa hän on listannut arvosteluja kirjastaan, joten en linkitä niitä tähän. 



Kirjan päähenkilö Klarissa muuttaa perheensä kanssa vuodeksi Yhdysvaltoihin, miehen työkomennuksen ajaksi. Lähes aina töitä tehnyt Klarissa aikoo pitää vuoden vapaata ja touhuta kotona kahden lapsensa kanssa. Alku uudessa kotimaassa on haastavaa, mutta kun sopiva asunto löytyy ja elämä asettuu uomiinsa, alkavat tavalliset arjen rutiinit. Klarissaa vaivaavat lapsuudesta tutut unet, joissa hän näkee väläyksiä Corinne-nimisen naisen elämästä. Yhdysvalloissa oleskelun aikana unista tulee yhä säännöllisempiä ja ne vaivaavat Klarissaa yhä enemmän.

Kirjan kaksi tarinaa, Klarissan ja Corinnen, kulkevat koko matkan rinnakkain. Joka toinen luku kertoo toisesta, joka toinen luku toisesta. Corinnen elämään kurkistetaan Klarissan unien kautta, ja omissa luvuissaan Klarissa pohtii Corinnen elämää. Monesti hän suhteuttaa Corinnen elämää ja kokemuksia omiinsa. Vaikka kirjan luvut hyppivätkin koko ajan ajasta toiseen, se ei riko kirjan kokonaisuutta. Corinnen osuudet on sidottu Klarissan lukuihin niin kiinteästi, etteivät ne tunnu millään lailla irrallisilta eivätkä häiritse lukemista.

Kirjassa käsitellään myös naisen elämää ja äitiyttä. Klarissan arki kotiäitinä ei välttämättä sujukaan ihan niin mukavasti kuin hän on ajatellut, ja hänen henkilökohtaiset uniin liittyvät vaikeutensa vievät huomiota puolisolta. Klarissan ongelmat tuntuvat hyvin tavallisilta ja niihin samaistuu helposti. Silti aihetta ei kuitenkaan käsitellä tylsästi tai itsestäänselvyytenä. Klarissa joutuu kotiäitinä ollessaan käymään omaa itseään läpi, miettimään, mikä hänelle on elämässä tärkeää ja miten hän suhteuttaa itsensä ja olemisensa muuhun perheeseen.

Kirja oli sujuvaa luettavaa, vaikka alussa teksti tuntuikin vähän tökkivän. Kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin niin tekstikin muuttui jotenkin helpommaksi, ihan kuin se olisi päästetty vapaaksi. Kirjaa lukiessani näin tapahtumat ikään kuin elokuvana, Corinnen osat takautumina ja Klarissan itse pääjuonena. Varsinkin lopussa tämä vaikutelma korostui. Harvemmin "näen" tarinoita näin selkeästi, varsinkin kun kirjassa ei ollut mitenkään erityisen paljon esimerkiksi ympäristöä kuvailevia jaksoja.

Pidin kirjasta loppujen lopuksi, vaikka alussa olinkin vähän kahden vaiheilla. Kaikki kirjan teemat eivät ihan istuneet omaan maailmankatsomukseeni, mutta mielestäni siinä käsiteltiin naisen itsemääräämisoikeutta ja äitiyttä nykyajan kannalta osuvasti. Kannattaa kokeilla!

25. syyskuuta 2012

Jane Austen: Järki ja tunteet

Kohta olenkin jo lukenut kaikki Austenin kirjat. Järki ja tunteet tuli luettua muutamassa päivässä, vaikka aluksi tuntuikin ettei lukeminen etene lainkaan. Kirjan alkupuoli tuntuikin aika tutulta, ja olen melko varma, että olen joskus aloittanut tämän lukemisen ja sitten jättänyt kesken. Lukuyrityksestä on kuitenkin melkoisesti aikaa, sillä teksti tuntui vain hämärästi tutulta.



Pidin kirjassa eniten tarkoista henkilökuvauksista. En tietysti pitänyt kaikista henkilöistä, en ehkä oikeastaan kenestäkään muusta kuin Elinorista ja eversti Brandonista. Marianne oli ihan turhan teatraalinen minun makuuni ja kaikki muut jotenkin kylmiä ja ilkeitä tai hassuja. Rouva Jennings kyllä paransi asemiaan lukemisen edistyessä. Käsitykseni hänestä muuttui oikeastaan kun hän ja tytöt pääsivät Lontooseen. Elinor tuntui olevan joukon ainoa selväpäinen, kun muut liihottivat ympäriinsä milloin minkäkin asian takia. Toisaalta Marianne petraa käytöstään aika lailla kirjan loppua kohden, mutta alussa ja varsinkin keskellä hän on jotenkin hyvin rasittava.


Tässä kirjassa kiinnitin entistä enemmän huomiota tuon ajan seurusteluun ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Ihmiset puhuivat toisilleen pitkillä vaikeilla korulauseilla, ja kätkivät niihin paljon piilomerkityksiä. Mitään ei voitu oikein sanoa suoraan, mutta jokainen kyllä tiesi mitä puhuja sanomallaan tarkoitti. Tällainen kieli on välillä raivostuttavaa luettavaa, kun kaikki ovat niin ystävällisen kohteliaita toisilleen, vaikkeivät tosiasiassa voi sietää toisiaan. Toisaalta välillä oli kyllä hauskakin lukea esim. Fanny Dashwoodin kieroa mieheensä vaikuttamista puheen avulla. Nainen on oikein ovela puheissaan ja esittää asiansa niin uskottavasti että mies taipuu samalle kannalle. Ei John Dashwoodista kyllä kovin välkkyä kuvaa saakaan, mutta Fannysta sen sijaan saa älykkään ja kieron naisen vaikutelman.


Tarina ei välttämättä ollut niin jännittävä ja mukaansatempaava kuin vaikka Ylpeys ja ennakkoluulo, enkä toisaalta pitänyt henkilöistä niin paljon kuin Kasvattitytön tarinan henkilöistä. Jollain tavalla kirja kuitenkin piti otteessan, etenkin lopun lähestyessä. Austen punoo melkoisen ihmissuhdesotkun loppua kohden, ja lopputulos ei ole ihan ennalta-arvattava, vaikkei kyllä kaikkein yllättävinkään. Viihdyttävää lukemista joka tapauksessa.

23. syyskuuta 2012

Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet

Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia löysi tiensä luettavien listalleni jostain lehtihaastattelusta. En yhtään muista, mikä lehti oli kyseessä, ehkä Kotiliesi tai jokin sen tapainen. Lehdessä Krista Kosonen kertoi pitäneensä Sacksin kirjoista, ja niinpä uteliaisuuteni heräsi.


Kirjassa on viisi potilaskertomusta, joissa kussakin tuodaan esille jokin aivojen toimintaan liittyvä vajaus. Potilailla on erilaisia ongelmia, muutama ei kykene enää lukemaan, yksi ei pysty puhumaan, jollekin kasvojen tunnistus on mahdotonta tai stereonäkö ei toimi. Nämä ongelmat ovat todellisia, sellaisia joihin Sacks on lääkärintyössään törmännyt. Hän on saanut potilailtaan luvan kertoa muillekin ihmisille, miten nämä oppivat elämään ongelmiensa kanssa. Kirjan loppupuolella Sacks kertoo omasta osittaisesta sokeutumisestaan ja sen kanssa elämään oppimisesta. Kirjan päättää pieni (tieteellinen) pohdinta siitä, miten eri tavoin sokeutuneet ihmiset pystyvät hyvinkin visuaalisiin mielikuviin.

Vaikka kirjassa on aina välillä tieteellisempiä pätkiä, ne on kirjoitettu hyvin yleistajuisesti lääketieteen ja psykologian vaikeita termejä vältellen. Pääosa kirjassa on potilailla itsellään ja heidän keinoillaan selvitä jokapäiväisestä arjesta, vaikka se saattaa näyttää meistä "normaaleista" ihmisistä jokseenkin mahdottomalta. Kirjassa puhutaan paljon myös aivojen valtavasta mukautumiskyvystä. Kun jokin toiminto ei aivoilta enää onnistu, ne kykenevät muuttamaan toimintatapaansa esimerkiksi siten, että jokin toinen aivojen alue ottaa vaurioituneen alueen tehtävät hoitaakseen. Kirjassa pohditaan tätä sekä potilaskertomusten kautta että tieteellisemmältä kannalta.

Kirja oli hyvin sujuvaa tekstiä, ja joidenkin viime aikoina lukemieni kökköjen suomennosten jälkeen ihanaa luettavaa. Tekstistä välittyi kertomuksellisuus, lukiessa saattoi kuvitella kirjoittajan kertovan tarinaa juuri minulle. Välillä pidemmät tieteelliset osuudet puuduttivat, mutta toisaalta teksti oli rakennettu siten, että tarina ja tieteellisyys tukivat ja veivät toisiaan eteenpäin. Alaviitteiden määrä ja pituus sen sijaan alkoi oikeasti häiritä varsinkin lukemisen loppuvaiheessa. Suurin osa alaviitteistä oli sellaisia, jotka olisi hyvin voitu kirjoittaa suoraan tekstiin, sillä niiden antama lisätieto ei vienyt syrjään itse asiasta. Alaviitteet olivat kyllä mielenkiintoisia, sillä monessa niistä kerrottiin eri ihmisten erilaisia kokemuksia aivoihin liittyvistä ongelmistaan. Kirjoittaja asuu nykyään Amerikassa, ja alaviitteiden suuri määrä on siellä etenkin tieteellisessä kirjallisuudessa ihan tavallista. Ehkäpä ärtymykseni siis johtui enemmän tottumuksen puutteesta.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita aivot ja niiden vauriot kiinnostavat. Kirja oli jotenkin tosi lohdullinen siinä mielessä, että vakavistakin aivovaurioista huolimatta potilaat voivat jatkaa elämäänsä, vaikkei se enää ihan samalla tapaa sujuisikaan kuin ennen.

21. syyskuuta 2012

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri

Tämä kirja hyppäsi mukaani kirjastosta, koska nimi oli niin houkutteleva. Kesän ja syksyn lukemistooni kuuluu aika paljon Austenia, ja ajattelin että olisi mukava tutustua muidenkin mielipiteisiin aiheesta. Kirjassa viisi naista ja yksi mies kokoontuvat kuukausittain keskustelemaan valitsemastaan Jane Austenin kirjasta. Lukupiirin jäsenet ovat kaikki eri-ikäisiä, osa tuntee toisensa hyvinkin ja osa ei juuri lainkaan. Kirjassa seurataan henkilöiden elämää sen puolen vuoden aikana, jonka lukupiiri on sopinut kokoontuvansa. Melkein joka kuukausi ollaan eri jäsenen kyydissä ja tutustutaan tarkemmin hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa.


Aluksi kirja vaikutti hyvin sekavalta ja henkilöt etäisiltä. Puoleen väliin asti kirjaa oli jotenkin työläs lukea, mutta loppua kohti tarina jotenkin tuntui selkeytyvän ja mielenkiinto kasvoi. Kirjassa yhteensä 312 sivua, joista tarina vie 269. Loppuosaan on lisätty lista Austenin teoksista ja pienet lyhennelmät hänen romaaneistaan. Lisäksi loppuun on lisätty vielä lainauksia hänen tuotantoaan ja häntä itseään arvostelleiden ihmisten teksteistä alkaen vuodesta 1812 ja päättyen vuoteen 2003. Lopun informaatiopläjäys oli ihan mukava idea, varsinkin kun se ei enää liity kirjan tarinaan ja lukija saa itse päättää, haluaako niihin tutustua. Arvostelupätkät olivat kyllä mielenkiintoisia, Austenia sekä rakastetaan että vihataan, ja pätkiin oli osattu poimia mukavasti molempia kantoja.

En ole oikein varma, pidinkö tästä kirjasta. Olihan se ihan mukavaa välipalalukemista, mutta itse pidän ehkä enemmän sellaisista selkeällä juonella varustetuista kirjoista. Alkuperäiskielellä kirja olisi varmaankin ollut parempi. Suomennos oli ihan hyvä, mutta alkuperäiskieli ja etenkin amerikkalainen kirjoitustyyli kuitenkin paistoi tekstistä läpi.

Kirjassa pääpaino on lukupiirin henkilöillä ja heidän välisillään suhteilla. Henkilöistä sai varsin monipuolisen kuvan, kun heitä pääsi tarkastelemaan milloin kenenkin näkökulmasta. Henkilöiden historian kertomiseen käytettiin takautumia, ja ne välillä rikkovat tekstin yhtenäisyyden mielestäni hiukan häiritsevästi. Kirjan alussa tätä oli mielestäni enemmän kuin lopussa. Austenin kirjoja tässä kommentoitiin loppujen lopuksi aika vähän, paljon vähemmän kuin mitä kirjan nimi antaa ymmärtää.

Kannattaa kokeilla, jos tykkää erityisesti henkilöiden kuvauksesta. Mitään varsinaista draamaa tässä ei ollut, sitä ei kannata lähteä hakemaan. Ihan peruskiva välipala.

20. syyskuuta 2012

Mauri Paasilinna: Rovaniemi-sarja

Tähän neliosaiseen kirjasarjaan törmäsin ihan vahingossa kirjastossa etsiessäni jotain toista kirjaa. Sarjaan kuuluu siis neljä yli 300-sivuista kirjaa: Sotamorsian (2004), Korpivaellus (2005), Vihkiloma (2006) ja Jäämerentie (2007). Kirjasarja kertoo rovaniemeläisistä Eila Leppäsestä ja Veikko Valkamasta, joiden tie alkaa yhdessä ja jatkuu erikseen läpi koko sarjan. Lisäksi kirjassa seurataan sivujuonena talvisodan sotainvalidin Ilmari Rannan edesottamuksia. Sarja ajoittuu jatkosodan aikaan, alkaen sen alusta ja loppuen Lapin sodan jälkeiseen aikaan.

Sotamorsian

Eila Leppänen on lakimiehen ja kansakoulunopettajan tytär ja ylioppilas. Hän työskentelee kellosepänliikkeen myyjänä, ja pohtii tulevaisuuttaan. Veikko Valkama on pientilallisen poika, ja hän on jättänyt koulunsa kesken lähdettyään talvisotaan. Hän työskentelee kuljetusliikkeessä. Vaikka pari on erilaisista lähtökohdista, he ovat kihloissa ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta. Jatkosota kuitenkin syttyy ja Veikko lähtee jälleen rintamalle Eilan jäädessä Rovanniemelle töihin.

Sota tuo mukanaan myös saksalaiset joukot, jotka asettuvat Rovaniemelle ja vilkastuttavat kauppalan elämää. Saksalaisiin suhtaudutaan varauksella, mutta pian hyvin käyttäytyviin ystävällisiin miehiin totutaan. Eila vaihtaa hyvän kielitaitonsa ansiosta työpaikkaa ja pääsee saksalaisten esikuntaan tulkiksi ja sihteeriksi. Saksalaiset sotilaat viehättivät tunnetusti kotirintaman naisia, eivätkä tämän ilmiön vaikutuksilta välty Eila ja Veikkokaan.




Korpivaellus

Veikko on jäänyt sotavangiksi Venäjälle, ja kirja käsittelee hänen osaltaan pakomatkan suunnittelua ja toteuttamista. Eila sen sijaan päättää lähteä Helsinkiin opiskelemaan ekonomiksi. Mutkia matkaan tuo kuitenkin hänen odottamansa lapsi. Eilan ja Veikon tiet ovat jo eronneet, mutta lapsen isyydestä Eilalla ei ole täyttä varmuutta. Lapsen syntyminen avioliiton ulkopuolella lisää tietysti Eilan henkistä taakkaa.














Vihkiloma

Eila palaa Rovaniemelle kesätöihin saadakseen tutkintoonsa vaadittavan harjoittelun täyteen. Veikko on pakomatkansa jälkeen toipumassa Karhumäen kenttäsairaalassa ylihoitaja Verna Välimäen hoivissa. Heidän suhteensa ei välttämättä jää pelkkään hoitosuhteeseen kun Veikko palaa kotiinsa Rovaniemelle. Veikon palatessa toivuttuaan rintamalle, alkaa Eila pelätä kapteeni Schreiberin puolesta. Kapteeni ei ole käyttäytynyt ihan niin kuin saksalaisen sotilaan kuuluisi, ja tunnetusti kovan kurin armeijassa siitä saattaa koitua kuolettavia ongelmia.











Jäämerentie

Sarjan viimeisessä kirjassa eletään jatkosodan loppuhetkiä ja Lapin sotaa. Veikko komennetaan joukkojensa mukana Lappiin karkottamaan entisiä aseveljiä maasta. Matkasta ei tietystikään tule helppoa, ja kuolemaa katsotaan taas silmiin kerran jos toisenkin. Lapin sodan alta evakuoidaan siviiliväestöä, ja kotinsa jättävät myös Veikon äiti ja veljet, Eila ja Ilmari. Veikon perhe sijoitetaan Ruotsiin, Eila ja Ilmari lähtevät tahoillaan Ouluun jatkamaan omia töitään.














Tästä sarjasta todella pidin, ja kaikki kirjat olivat sellaisia, joita ei voinut laskea kädestään. Kaikki kirjan henkilöt kehittyivät tarinan edetessä, ja henkilöt erosivat toisistaan luonteiltaan niin paljon, että kaikkien kohtaloita jaksoi mielenkiinnolla seurata. Kirjat etenivät kertojaa vaihdellen. Lukija kulkee useimmiten Eilan tai Veikon matkassa, mutta myös Ilmarin elämään tutustutaan silloin tällöin. Kirjojen painopisteet vaihtelivat. Ensimmäisessä kirjassa Eilasta ja Veikosta kerrottiin suunnilleen yhtä paljon jättäen muita henkilöitä vähän vähemmälle. Toisessa osassa Veikko saa enemmän tilaa ja myös Ilmari Ranta nostetaan selkeämmin esille. Kolmannessa kirjassa Eila ja Veikko ovat taas melko tasoissa, Ilmarin osuuksia on vähän enemmän. Viimeinen kirja keskittyy melkein pelkästään Veikkoon, vaikka välillä palataankin kotirintamalle.

Kirjat etenevät koko ajan, eikä teksti ole kirjojen sivumääristä huolimatta tylsää tai paikallaan junnaavaa. Eilan ja Veikon elämiä seurataan yhtä suurella mielenkiinnolla. Sotakohtauksiakin kuvaillaan, mutta ei ainakaan omaan makuuni liian julmasti tai tarkasti. Yllättävän hyvin mieskirjailija kirjoittaa myös Eilan tunteista ja mietteistä. Paasilinna on hyvä kuvailemaan, ja etenkin maisemien kuvaukset olivat mielestäni huimia. Miinuspuolena kuvailussa oli se, että kirjailija tuntuu ihastuneen sotilaiden suoliin, sillä melkein joka taistelussa joltain sotilaalta tai eläimeltä valuivat suolet vatsasta. Ensimmäisellä ja toisella kerralla kuvaus herätti asiaankuuluvaa inhotusta, mutta siitä eteenpäin lähinnä huvitusta: taas suolia!

Elokuussa luin Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita -sarjan. Mustosen sarjan ensimmäisessä osassa ja Rovaniemi-sarjassa oli mielestäni paljon samankaltaisuuksia, ja Eila ja Annikki muistuttavat mielestäni yllättävänkin paljon toisiaan. Olenkohan huomioineni yksin?

Jos sota-aika vähänkään kiinnostaa, suosittelen kirjojen lukemista. Mielestäni kirjoihin on saatu monipuolisesti kuvattua sekä rintaman että kotirintaman tapahtumia ja tunnelmia. Henkilöt ovat mielestäni onnistuneita ja teksti miellyttävää luettavaa.


18. syyskuuta 2012

Maarit Korhonen: Koulun vika?

Tämän kirjan löysin muistaakseni pienten sanomalehdissä olleiden esittelyiden kautta. Sanon muistaakseni, koska luulen lukeneeni kirjasta kesällä, mutta on hyvin mahdollista, että olen törmännyt kirjaan myös muuta kautta. Yhtä kaikki, melko pitkän varausajan jälkeen lopulta sain kirjan käteeni. Olin odottanut sellaista ihan oikean kirjan näköistä ja kokoista opusta, ja yllätyin ja vähän petyinkin kun sain käsiini pienen, kapean 126-sivuisen taskukirjan. Kirjan on ilmestynyt Into-pamfletti -sarjassa, ja ulkonäöltäänkin kirja tosiaan muistuttaa pamflettia.



Kirjoittaja on siis luokanopettaja 30 vuoden kokemuksella, ja kertoo kirjassa kokemuksiaan alakoulun nykymenosta. Kiinnostuin kirjasta siksi, että itsekin olen kouluttautunut luokanopettajaksi, mutta viihdyin töissä vain vajaan lukuvuoden todeten, ettei ole minun alani ja paikkani. Korhonen kirjoittaa aiheesta huumorilla höystäen, mutta asian vakavuuden kuitenkin mielessään pitäen. Tekstistä välittyy aito oppilaista ja heidän elämästään välittäminen sekä turhautuminen nykybyrokratiaan.

Alakoulun arki on usein melkoista sirkusta ihan jo senkin takia, että suuremmissa kouluissa luokan oppilaat kulkevat koulupäivänään ristiin rastiin eri aikuisten luona. Korhonen kuvaa luokkaa, jossa on maahanmuuttajia ja maahanmuuttajataustaisia lapsia, erityistä tukea tarvitsevia lapsia ja muuten vaan paikasta toiseen juoksevia lapsia. Useilla tunneilla oppilaat hajaantuvat eri suuntiin joko omakieliseen opetukseen, oman uskonnon opetukseen, pienryhmään, erityisopettajalle, terveydenhoitajalle jne. Kirjassa asiaa on varmasti jonkun verran karrikoitu, mutta suurissa kaupungeissa isoissa kouluissa tilanne varmaan on tämänkaltainen. Oma lyhyt kokemukseni on pienistä kouluista pieniltä paikkakunnilta, ja niissä tilanne on toisenlainen.

Paikkakunnan ja koulun koko ei kuitenkaan vaikuta siihen, että oppilaat ovat levottomia. Eikä se vaikuta myöskään siihen, että aina löytyy vanhempien joukosta monenlaista aikuista. Korhonen toteaa moneen otteeseen huolensa ja turhautumisensa sen suhteen, että opettajan aika ja huomio kiinnittyy melko pitkälti niihin muutamiin erityisen vilkkaisiin tapauksiin tai niihin, jotka tarvitsevat erityisen paljon tukea oppimisessa. Tämän kustannuksella ne kauniisti käyttäytyvät ja normaalisti oppivat lapset jäävät hyvin vähälle huomiolle. Lahjakkaat oppilaat ovat Korhosen erityisen murheen kohteena, sillä heille ei ole aikaa eikä mahdollisuutta antaa tarpeeksi vaativia tehtäviä ja heidän älyään kehittävää opetusta.

Vanhempia kuvataan kirjassa monipuolisesti. Pääosassa ovat tietysti ne vanhemmat, jotka eivät osaa tai pysty huolehtimaan lapsistaan riittävästi, sekä ne vanhemmat, jotka pitävät koulun henkilökunnan jatkuvasti varpaillaan älämölön pelossa. Niitäkään vanhempia ei kuitenkaan unohdeta, jotka pitävät lapsilleen riittävää kuria, huolehtivat näiden vaatetuksesta ja ruokailusta sekä yhdessäolosta niin kuin yleisen käsityksen mukaan jotakuinkin kuuluisi tehdä. Kirjassa annetaan kuitenkin ymmärtää, että nämä vanhemmat ovat yhä harvemmassa.

Kirja antoi miettimisen aihetta itselleni niin opettajana kuin muutenkin ihmisenä. Pystyin samastumaan moneen Korhosen kuvailemaan tilanteeseen ja henkilöön, ja ihailin sitä varmuutta, jolla vaikeuksistakin selvittiin. Kirja ei tietysti kuvaa suoraan todellisia tilanteita, vaan kuvaukset perustuvat kirjoittajan kokemukseen, jonka avulla hän on koonnut valaisevia esimerkkejä alakoulun arjesta. Mielestäni kirja on sellainen, joka kannattaa lukaista läpi, aikaa siihen ei mene kauaa, ja tekstikin on viihdyttävää.

12. syyskuuta 2012

China Miéville: Toiset

Tätä kirjaa en olisi varmaankaan koskaan lukenut, ellei se kuuluisi lukupiirini ohjelmistoon. Tosin tämä on vasta lokakuun kirja, mutta kun olen jo syyskuun kirjan lukenut niin päätin hypätä heti eteenpäin. Kyseessä on aika uusi kirja, suomeksi se on ilmestynyt viime vuonna, ja alkuperäisteos vuonna 2009. Käsittääkseni kirja on ensimmäinen kirjailijan tuotannosta suomennettu teos.



Tarinan päähenkilönä on Besźelin poliisissa rikostarkastajana työskentelevä Tyador Borlú, joka joutuu selvittelemään nuoren amerikkalaisen naisen väkivaltaista kuolemaa. Rikoksen selvittely ei ole yksinkertaista puuhaa muutenkaan, mutta vaikeammaksi sen tekee ympäristö, jossa Borlú kollegoineen työskentelee. Besźel on osa kaksoiskaupunkia, jonka toinen osa on Ul Qoma. Kaupungit sijaitsevat fyysisesti rinnakkain ja lomittain, mutta asukkaille olemassa on vain se kaupunki, jossa he kulloinkin ovat. Kaupungit ovat ilmeisesti myös eri maita, joten naapurikaupungissa vierailu on ulkomailla käyntiä.

Kaupunkien rajaa ja sen rikkomattomuutta valvoo Rikko, organisaatio, jota kaikki kummassakin kaupungissa pelkäävät. Arkinen elämä kaksoiskaupungissa sujuu toista kaupunkia ja sen asukkaita huomaamatta: ne kohteet jota ei saa nähdä jätetään yksinkertaisesti vaille mitään huomiota. Vaikka kaupungeilla on omatkin alueensa, on suuri osa niistä myös lomittunut. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että samaa katua käyttävät kummankin kaupungin asukkaat, näkemättä tai huomaamatta toisiaan. Lomittuneilla alueilla joka toinen rakennus saattaa olla toisessa ja joka toinen rakennus toisessa kaupungissa, jopa kerrostalojen kerrokset saattavat sijaita eri kaupungeissa. Jos naapurikaupungin asukkaaseen tai rakennukseen kiinnittää huomiota, syyllistyy rikkoon eli rajan loukkaukseen. Tällöin peliin puuttuu Rikko, eikä kukaan tiedä mitä rikkoneille ihmisille sen jälkeen tapahtuu.

Tarina itsessään jää vähän vähemmälle huomiolle, kun kaiken energiansa lukiessaan käyttää kaksoiskaupungin käytännön elämän kuvittelemiseen. Omalla kohdallani lukemista vaikeutti se, että lomittumista lukuunottamatta elämä on kummassakin kaupungissa ihan tavallista: ihmiset elävät nykyaikaa, käyvät töissä ja koulussa, katsovat tv:tä ja käyttävät tietokoneita. Kaupungit tietysti eroavat toisistaan jonkin verran, mutta samalla tavoin kuin esimerkiksi hyvin vauras, hyvinvoiva kaupunki ja hyvin köyhä, rappeutuva kaupunki eroavat. Minun olisi ollut helpompi uppoutua itse tarinaan, jos kaupunkien elämä olisi ollut vähemmän oman normaalielämämme kaltaista.

Luin kirjan suhteellisen nopeasti, en kuitenkaan yhdeltä istumalta. Etenkin ensimmäinen puolikas oli jotenkin verkkaista kerrontaa, ja sen aikana lukeminen oli helppoa välillä lopettaa ja pitää jopa muutaman päivän tauko. Kirjan loppupuolella vauhti kuitenkin lisääntyi, ja kirjan laskeminen vaikeutui. Alku eteni ehkä vähän liiankin rauhallisesti, mielestäni tiivistämisen varaa olisi ollut. Alussa olin myös huomaavinani kömpelyyttä käännöksessä, mutta se vaikutelma hävisi nopeasti. Ehkä alkuun on jäänyt joitain hioutumattomia kohtia, jotka paistoivat silmääni. Kirja oli ainakin itselleni hyvin hämmentävää luettavaa, sitä ei oikein saa kuvailtua kunnolla. Luulen että kirja pitää itse lukea jotta siitä saa kunnolla käsityksen. Olen kuitenkin iloinen, että tähän tuli tutustuttua.

2. syyskuuta 2012

Phil Schwarzmann: How to Marry a Finnish Girl

Tähän kirjaan törmäsin ruokakaupan pokkarihyllyllä, ja kiinnostuin sen verran että hain opuksen kirjastosta. Kirja ei ole kovin paksu ja se on kirjoitettu hyvin helpoksi englanniksi. Kirjoittaja on lähtöisin Amerikasta ja tullut Suomeen naisen perässä. Kirja on tavallaan pieni selviytymisopas Suomeen tulevalle ulkomaalaiselle. Kirjan hyvin amerikkalaistyyliset nettisivut löytyvät täältä. Markkinointi on hiukan eri luokkaa kuin mihin meillä on totuttu... :)



Käsikirjamaisuuden, helpon englannin kielen ja kirjan sivumäärän vuoksi tämä oli nopeasti lukaistu. Schwarzmann on blogannut ja twiitannut Suomessa asumisesta ja tämän lisäksi hän on stand up -koomikko. Kirja onkin siis tarkoitettu huumoripläjäykseksi, ja sitä höystävät vitsit, jotka on poimittu twitteristä. Hymähtelin kirjaa lukiessani useaan otteeseen, mutta en varsinaisesti kyllä ihan ymmärtänyt kaikkea hauskaksi tarkoitettua. Ehkä tämä aukeaisi paremmin ulkomaalaiselle Suomessa asuvalle. :)

Kirjassa kerrotaan mm. Suomen vuodenajoista kuukausi kuukaudelta, selvitetään tärkeimmät suomalaiset juhlapyhät, pohjustetaan työnhakuun ja valitetaan kielen oppimisen vaikeutta. Osuvinta omasta mielestäni oli säätilan kuvaus kuukausi kuukaudelta, siinä kappaleessa olin täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa.

Kirjan varsinainen nimi, suomalaisen tytön kanssa naimisiin pääseminen, on kirjassa suhteellisen vähällä huomiolla. Tosin kyllä se vähäkin mitä siitä aiheesta kirjoitettiin, meni minusta hiukan mauttoman puolelle. Tietysti ymmärrän että teksti on tarkoituksella kärjistettyä, mutta ehkäpä olen luonteeltani vain tosikko tai sitten se loukkasi suomalaista ylpeyttäni. :)

Kirja kannattaa lukea, jos haluaa jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä Suomessa asuminen ulkomaalaisesta tuntuu. Kannattaa muistaa (jos sen nyt ylipäänsä voi unohtaa), että kirjoittaja on amerikkalainen, ja kulttuuriero omaamme valtava. Löysin googlen kautta muutaman blogiarvostelun kirjasta, toinen on suklaasydämen ja toinen löytyy kokovartalofiilis -blogista.

En oikein tiedä voinko suositella tätä, kannattaa itse lukaista pari sivua ja katsoa iskeekö huumori omalle kohdalle.


Tunnustus

Tämä post it -lappu on kiertänyt jo monessa blogissa, ja iloiseksi yllätykseksi se saapui myös tänne. Kiitos Mari A. ja Maria!


Tarkistin äsken, että tämä kirjablogini on nyt puoli vuotta vanha. Siinä ajassa blogiin on tullut 23 kirjoitusta tämä mukaanlukien, 405 katselukertaa ja 27 rekisteröitynyttä lukijaa. Olen ihan hämmästynyt, sillä pidän myös käsityöblogia (nykyään vähän huonolla hoidolla kylläkin) ja muistelen sen alun olleen paljon hitaampaa. Kiitos teille ihanat ihmiset!

Tämä tunnustus on kiertänyt jo niin monessa blogissa, että annan tämän eteenpäin kaikille niille, joilla tätä ei vielä ole. Ihania blogeja on niin huiman paljon!