23. syyskuuta 2012

Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet

Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia löysi tiensä luettavien listalleni jostain lehtihaastattelusta. En yhtään muista, mikä lehti oli kyseessä, ehkä Kotiliesi tai jokin sen tapainen. Lehdessä Krista Kosonen kertoi pitäneensä Sacksin kirjoista, ja niinpä uteliaisuuteni heräsi.


Kirjassa on viisi potilaskertomusta, joissa kussakin tuodaan esille jokin aivojen toimintaan liittyvä vajaus. Potilailla on erilaisia ongelmia, muutama ei kykene enää lukemaan, yksi ei pysty puhumaan, jollekin kasvojen tunnistus on mahdotonta tai stereonäkö ei toimi. Nämä ongelmat ovat todellisia, sellaisia joihin Sacks on lääkärintyössään törmännyt. Hän on saanut potilailtaan luvan kertoa muillekin ihmisille, miten nämä oppivat elämään ongelmiensa kanssa. Kirjan loppupuolella Sacks kertoo omasta osittaisesta sokeutumisestaan ja sen kanssa elämään oppimisesta. Kirjan päättää pieni (tieteellinen) pohdinta siitä, miten eri tavoin sokeutuneet ihmiset pystyvät hyvinkin visuaalisiin mielikuviin.

Vaikka kirjassa on aina välillä tieteellisempiä pätkiä, ne on kirjoitettu hyvin yleistajuisesti lääketieteen ja psykologian vaikeita termejä vältellen. Pääosa kirjassa on potilailla itsellään ja heidän keinoillaan selvitä jokapäiväisestä arjesta, vaikka se saattaa näyttää meistä "normaaleista" ihmisistä jokseenkin mahdottomalta. Kirjassa puhutaan paljon myös aivojen valtavasta mukautumiskyvystä. Kun jokin toiminto ei aivoilta enää onnistu, ne kykenevät muuttamaan toimintatapaansa esimerkiksi siten, että jokin toinen aivojen alue ottaa vaurioituneen alueen tehtävät hoitaakseen. Kirjassa pohditaan tätä sekä potilaskertomusten kautta että tieteellisemmältä kannalta.

Kirja oli hyvin sujuvaa tekstiä, ja joidenkin viime aikoina lukemieni kökköjen suomennosten jälkeen ihanaa luettavaa. Tekstistä välittyi kertomuksellisuus, lukiessa saattoi kuvitella kirjoittajan kertovan tarinaa juuri minulle. Välillä pidemmät tieteelliset osuudet puuduttivat, mutta toisaalta teksti oli rakennettu siten, että tarina ja tieteellisyys tukivat ja veivät toisiaan eteenpäin. Alaviitteiden määrä ja pituus sen sijaan alkoi oikeasti häiritä varsinkin lukemisen loppuvaiheessa. Suurin osa alaviitteistä oli sellaisia, jotka olisi hyvin voitu kirjoittaa suoraan tekstiin, sillä niiden antama lisätieto ei vienyt syrjään itse asiasta. Alaviitteet olivat kyllä mielenkiintoisia, sillä monessa niistä kerrottiin eri ihmisten erilaisia kokemuksia aivoihin liittyvistä ongelmistaan. Kirjoittaja asuu nykyään Amerikassa, ja alaviitteiden suuri määrä on siellä etenkin tieteellisessä kirjallisuudessa ihan tavallista. Ehkäpä ärtymykseni siis johtui enemmän tottumuksen puutteesta.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita aivot ja niiden vauriot kiinnostavat. Kirja oli jotenkin tosi lohdullinen siinä mielessä, että vakavistakin aivovaurioista huolimatta potilaat voivat jatkaa elämäänsä, vaikkei se enää ihan samalla tapaa sujuisikaan kuin ennen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä mieltä sinä olet?