lauantai 25. toukokuuta 2013

Anna-Lena Laurén: "Hulluja nuo venäläiset" : tuokiokuvia Venäjältä

Tänään on tällä blogilla ollut 5000 sivun näyttöä. Melkoinen tuuri oli kuin satuin osumaan paikalle juuri tuon tasaluvun nähdäkseni. On mukava tietää että näitä juttuja lukee joku muukin, tai käy vaikka vain välillä vähän vilkaisemassa. Muista kiireistä johtuen lukeminen jää välillä harmistuttavan vähälle, eikä silloin tule tännekään kirjoitettua. Lyhyitä ja pidempiä taukoja siis on valitettavasti ollut, enkä usko että niistä kokonaan koskaan pääsenkään. Silti on aina ihanaa lukea toisten kommentteja luetusta kirjasta tai tekstistäni!

Sitten asiaan, eli viimeisimpään lukemaani kirjaan. Teen kesällä muutamia kursseja, joista yksi käsittelee Venäjän kulttuuria. Tämä kirja on yksi kurssin taustalukemistoon kuuluvista teoksista, yhteensä niitä on neljä. Kolme nököttää jo kirjahyllyssä, yksi on vielä varattuna kirjastossa. Tämän kirjan valitsin oikeastaan välipalalukemiseksi viimeisen koulupäivän pitkiä taukoja viihdyttämään. Kirja on melko ohut (183 s.), nimi houkutteleva ja nopealla silmäilyllä myös teksti tuntui mielenkiintoiselta. Vaikka kirja on tietokirja, ei teksti silti ole kuivaa. Laurén käyttää paljon esimerkkejä omasta elämästään havainnollistamassa venäläisen kulttuurin kiemuroita. Nämä esimerkit avartavat lukijan katsetta yllättävän paljon.

Pidän Laurénin tyylistä kertoa venäläisestä kulttuurista useammasta näkökulmasta. Oman kulttuurimme kautta ihmettelemme usein itäisten naapureidemme käytöstä ja tapoja, mitä ei kirjassa tuomita. Sen sijaan selvitetään kulttuurin ja tapojen taustaa, miksi tehdään niin kuin tehdään. Samalla käännetään asia välillä päälaelleen: monet omista tavoistamme vaikuttavat venäläisten silmissä käsittämättömiltä. Kärjistämistä kirjassa tietysti käytetään, eiväthän valtavan kansan ajatusmaailma ja tavat tietenkään ole yhtenäiset. Rajaus pääosin Moskovalaisiin kuitenkin estää aihetta rönsyilemästä hallitsemattomasti ja pitää sivumäärän mukavana.

Kirjan kautta pääsee kurkistamaan nykyvenäläisten elämään ja avartamaan omaa ajatteluaan. Tosin huomasin joissakin kohdissa ajattelevani "venäläisesti", eli kirjassa selitetty venäläinen ajattelutapa tuntui itselle ominaisemmalta kuin kirjassa kuvattu suomalainen ajattelutapa. Johtuu ehkä asioiden kärjistämisestä tai siitä, että osa sukujuuristani on Karjalassa. Ehkä sitä kautta on periytynyt osin samankaltaista ajattelumaailmaa, kuka tietää.

Kirja sopii mielestäni ihan kaikille, jotka haluavat tietää jotain venäläisistä ja venäläisestä kulttuurista. Tyrkyttäisin kirjaa etenkin niille, jotka kuvittelevat tietävänsä kaiken venäläisistä ihan vain venäläisiä turisteja kotipaikkakunnallaan seurattuaan. Parasta kirjassa mielestäni oli näkyvän käyttäytymisen taustojen selittäminen yksinkertaisesti ja maalaisjärkeä käyttäen.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Anna-Lena Laurénin kirjoittama kirja, joten tämä menee sekä 13 kotimaista kirjailijaa että 30Koetus -haasteisiin.

183 s.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Noniin, nyt on sivistetty itseään Finlandia-palkinnon voittaneella kirjalla. Teos oli kyllä lukulistallani pitkään ennen palkintoa tai ehdokkuutta, mutta sen lukemiselle jäi aikaa vasta nyt. Sain tämän joululahjaksi, ja siitä saakka se on koristanut hyllyäni.

Odotukseni kirjasta eivät olleet kovin korkealla, lähinnä olin utelias lukemaan saaristolaisten elämästä. Olen lukenut Anni Blomqvistin Myrkyluoto- ja Anna Beata -sarjoja, ja pitänyt niissä kuvatusta karusta elämästä.

Jää on miellyttävää luettavaa, kerronta on kaunista ja rauhallista. Viimeaikaisten dekkareiden jälkeen oli välillä sellainen olo, ettei kirjassa rupea tapahtumaan mitään. No, eihän Jää tarjoile tietenkään samanlaisia jännityksellä ahmittavia kohtia kuin monet lukemistani dekkareista. 

Luotojen seurakuntaan muuttava nuori pappi perheineen on kirjassa pääosassa yhdessä seurakuntalaistensa kanssa. Pappi kuuntelee ja seuraa herkällä korvalla ja mielellä paikallisten elämää, ja sopeutuu perheineen pikkuhiljaa saariston elämään, sen kiireisiin ja toisaalta rauhallisiin aikoihin. Papin vaimo, Mona, on itse tehokkuus, ja tuo mieleeni montakin tuttuani: kun itse tekee niin asiat hoituvat nopeiten ja tehokkaimmin, muiden tekeminen kestää vaikka he kuinka sydämmellisesti tarjoavat omaa apuaan. Sanna on luodoille muuttaessaan vain noin vuoden ikäinen, ja kasvaa kovassa äidin komennossa. Isä on pappilassa kaivattu ja liian harvoin nähty hahmo, pitkät välimatkat ja ihmisten puheliaisuus vievät suuren osan papin päivistä.

Tarina on kauniisti kerrottu, mukaansatempaava ja hauska, mutta loppu jää hieman tyngäksi. Tai ehkä se johtuu siitä, että olisi halunnut lukea vielä vähän ja tietää miten kullekin lopulta kävi.

Ehkä tartun pian myös Myrskyluoto-sarjaan uudelleen, sen lukemisesta on jo vuosia. Vaikka tiedän, etten itse pärjäisi karussa saaristossa varmaan viikkoakaan, on ihmisten elämästä siellä mielenkiintoista lukea.

Tällä kirjalla kerrytän 30Koetus-haasteen sivumäärää ja samalla avaan koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -tilini.
366 s.


Kathy Reichs: Luiden viesti

Tämä onkin tällä erää viimeinen Reichsin kirja, joka löytyy hyllystäni. Kaksi tai kolme vielä lukematonta ovat lainassa, ehkä jatkan niiden parissa sitten joskus kun saan ne takaisin itselleni.

Luiden viesti on yhdeksäs Temperance Brennanista kertova suomennettu kirja. Brennan on lupautunut johtamaan arkeologian oppiaineen harjoituskaivauksia, ja löydöt sieltä ovat odotustenmukaisia. Kunnes vastaan tulee aivan liian tuore ruumis ollakseen luonnollinen osa sewee-intiaanien ikivanhaa hautausmaata. Vaikka kaivaukset loppuvat, Brennan jää paikkakunnan kuolemansyyntutkijan kanssa selvittämään vainajan kuolinaikaa, -tapaa ja henkilöllisyyttä. Eikä hän tietysti selviä urakasta joutumatta hieman suurempaan seikkailuun.

Työn ohella kirja kertoo myös Brennanin henkilökohtaisemmasta elämästä, esimerkiksi siitä, miten hän tasapainoilee etääntyneen miehensä Peten ja miesystävänsä rikostutkija Ryanin kanssa. Tämä kirja painottui mielestäni hieman enemmän näiden Brennanin henkilökohtaisten suhteiden selvittelyyn kuin muut tällä viikolla lukemani kirjat, ja tässä seikkailuosuuskin oli mielestäni maltillisempaa. Alan jo tottua Reichsin tyyliin rakentaa hieman väkinäisiä siltoja lukujen välille, ja ehkä niitä on tässä kirjassa vähän vähemmän kuin ennen. Ainakaan ne eivät ole enää yhtä alleviivaavia kuin esimerkiksi Pyhimyksen hauta -kirjassa.

Tämänkin kanssa meni taas myöhään yöhön, kun kirja piti lukea lähes yhdeltä istumalta. Olen viime kuukausina nauttinut säännöllisestä rytmistä harjoittelun takia, aina samaan aikaan ylös ja samaan aikaan nukkumaan. Kirjojen kanssa tämä rytmi horjuu pahasti, enkä kyllä ole viime kuukausina ehtinyt mitään huvikseni lukemaankaan.

351 s.

torstai 16. toukokuuta 2013

Kathy Reichs: Pyhät luut

Temperance Brennanin kanssa jatketaan, luin heti eilen kahdeksannen suomennetun kirjan. Hyllyssä odottaa vielä tästä seuraava osa, Luiden viesti, jota ehkä aloittelen tänään. Kesälomaviikko on siitä kätevä, että voi ilman huonoa omaatuntoa ahmia kirjoja toisensa perään.

Pyhät luut johdattaa Brennanin Montrealista Jerusalemiin mystisen luurangon takia. Ruumiinavaukseen tulee hänelle entuudestaan tuntematon mies, joka antaa hänelle valokuvan luurangosta. Mies sanoo vain uhrin kuolleen tuon kuvan takia. Brennan ottaa yhteyttä arkeologiystäväänsä, joka lähes pillastuu valokuvasta ja kiertää tietoja saadakseen Montrealin ja Pariisin kautta ennen Jerusalemin kaivauksilleen pääsemistä.

Luiden arvoitusta selvitellessään Brennan ja rikostutkija Andrew Ryan törmäävät myös muihin kiinnostaviin asioihin, jotka voisivat paljastuessaan vaikuttaa koko kristittyyn maailmaan.

Pyhimyksen hautaa lukiessani olin sitä mieltä, että sivujuonia oli hiukan liikaa ja lukijan johdattelu ärsyttävää, mutta Pyhien luiden kohdalla pääjuonelle tehtiin hyvin tilaa eikä lukijallekaan enää alleviivattu tärkeitä tapahtumia yhtä selkeästi kuin sarjan toisessa osassa. Kirjan tapahtumilla on pohjansa todellisissa tapahtumissa, ja niistä kerrotaan parin sivun verran ennen varsinaisen kirjan alkua. Myös kirjan lopussa on muutaman sivun mittainen selostus siitä, miten kirja sai alkunsa ja miten Reichsin oma elämä ja työ on siihen liitetty.

Suosittelen jännityksestä, arkeologiasta ja kristinuskon historiasta kiinnostuneille.

364 s.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Kathy Reichs: Pyhimyksen hauta

Sain muutama vuosi sitten joululahjaksi yhden Reichsin Temperance Brennan -kirjan, ja tykästyin siihen niin että hankin saman tien kirja-alesta toisenkin. Näiden kahden jälkeen on ollut muutaman vuoden tauko, mutta nyt haalin taas alennusmyynneistä hiukan täydennystä Reichs-kokoelmaani.

Pidän paljon kirjoihin löyhästi pohjautuvasta tv-sarjasta Bones. Aloin katsoa sarjaa vasta ensimmäisen kirjan luettuani, mutta kun sarja vei mennessään niin kirjat jäivät. Pyhimyksen hautaa lukiessa oli hauska löytää kirjasta muutamia yhteneväisyyksiä sarjan kanssa, vaikka kirjat tosiaan ovat ihan erilaisia kuin sarja.

Pyhimyksen hauta on toinen tohtori Brennanista kertova kirja. Tohtori Brennan on oikeusantropologi, joka tutkii luita selvittääkseen mm. uhrien ikää, sukupuolta, kuolemisajankohtaa ja kuoleman aiheuttaneita välineitä. Brennan asuu ja työskentelee sekä Montrealissa Kanadassa että Yhdysvalloissa Pohjois-Carolinan Charlottessa.

Kirjan tapahtumat kulkevat Montrealista Charlotteen ja Beaufortiin. Pääjuonena selvitetään tulipalossa kuolleiden ihmisten henkilöllisyyksiä ja taustoja, mutta Brennan tutkii samalla myös 1800-luvulla kuolleen nunnan jäännöksiä tämän pyhimykseksijulistamishakemusta varten. Kummassakin jutussa tulee mutkia matkaan, ja samalla Temperancen sisko Harry aiheuttaa hänelle harmaita hiuksia.

Kirja on vauhdikas, ja koko ajan tapahtuu jotakin. Rikosten selvittelyä on pääasiassa helppo seurata, mutta koska nimiä ja tapahtumia on paljon, välillä joutuu kaivelemaan muistiaan pysyäkseen kärryillä. Kirjassa on kuitenkin kerrottu selkeästi esimerkiksi Brennanin tutkimukset luiden kanssa, ja vaikka vieraita käsitteitä viliseekin, ei niiden merkitystä tarvitse tarkkaan tietää ymmärtääkseen kirjan tapahtumia. Kirjan lopussa myös selvitetään lyhyesti miten tutkimus oli päättynyt, eli kuka tappoi kenet, milloin, miten ja miksi.

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli kirjoittajan tapa alleviivata tärkeitä tapahtumia ja asioita. Monen luvun lopussa Brennan esimerkiksi ajatteli, että miten paljon olisikaan helpottanut, jos olisi tässä vaiheessa tutkinut tarkemmin tätä ja tätä asiaa. Toisaalta näin juonen kannalta merkitykselliset asiat jäävät mieleen, mutta toisaalta useiden tällaisten painotusten jälkeen tulee hiukan sellainen olo kuin lukijaa aliarvioitaisiin.

Suosittelen kirjaa jännityksestä pitäville, mutta sellaisille, joita kuvaukset ruumiiden mätänemisestä eivät liikaa ällötä. Luin kirjaa muutamaan otteeseen ruokapöydässä, eikä se ehkä ollut viisain valinta...

550 s.