tiistai 28. heinäkuuta 2015

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Kuva kustantajan sivuilta
Kirjeitä saarelta on kirjeromaani, jossa kaksi maailmansotaa limittyvät toisiinsa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Elspeth Dunn, nuori runoilija Skyen saarelta, saa ensimmäisen ihailijakirjeen amerikkalaiselta David Grahamilta. Kirjeenvaihto jatkuu ja muuttuu ystävyydeksi ja lopulta rakkaudeksi kunnes sota muuttaa molempien elämän.

Toisen maailmansodan aikana Elspethin tytär Margaret kirjoittaa sodassa olevalle Paulille ja kotiin äidilleen. Elspeth varoittaa Margaretiä rakastumasta sodan aikana, eikä Margaret voi ymmärtää, miksi äiti on asiasta niin kiihtynyt. Elspethin ja Margaretin taloon osunut pommi paljastaa kätketyt kirjeet Elspethin nuoruudesta, ja Elspeth lähtee kirjeet mukanaan etsimään menneisyyden haamuja. Margaretille jää vain yksi kirje, jonka joku David on kirjoittanut jollekin Suelle, eikä hän ymmärrä mitä tekemistä hänen äidillään on kirjeiden kanssa. Elspeth ei ole kertonut Margaretille juuri mitään elämästään ennen hänen syntymäänsä, ja Margaret päättää selvittää, mitä Elspethille tapahtui edellisen sodan aikana.

Tämä oli ihana kirja, jonka tarinan kertomiseen kirjeet sopivat. Luulen, ettei tarina olisi ollut yhtä hyvä muulla tavalla kerrottuna. Eri aikatasot vaihtelivat, joka toisessa luvussa seurattiin Elspethin elämää ensimmäisen maailmansodan aikana ja  joka toisessa luvussa Margaretin kirjeitä toisen maailmansodan aikana. Luvut täydensivät toisiaan hyvin varsinkin tarinan loppuvaiheessa, eikä aikatasojen vaihtuminen sekoittanut tarinaa. Tietysti luvut usein loppuivat hiukan jännittävästi, niin että lukiessa sopivasti harmitti kun tiesi että jatkoa joutuu hetken odottamaan. Tämä toi minusta sopivaa jännitettä lukemiseen, niin että lopulta ahmin kirjan loppuun. Tempokin tarinassa muuttuu loppua kohden, alussa eletään rauhan aikaa ennen toista maailmansotaa, ja tunnelma on iloinen ja rauhallinen. Tarinan edetessä tunnelmat ja tempo vaihtelevat, juuri sopivasti.

Tämä oli pitkästä aikaa sellainen sodan aikaan sijoittuva kirja, jota oli ihana lukea ja josta jäi hyvä mieli. Googlesta piti katsoa, missä Skyen saari on ja miltä siellä näyttää. Matkailusivustolla oli aika huikeita kuvia, saari vaikuttaa mielenkiintoiselta matkailukohteelta.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Luettavaa syksyksi

Havahduin tajuamaan, että kustantamoiden syyskatalogit ovat suurinpiirtein ilmestyneet ja että  jotain listausta itseä kiinnostavista uutuuksistakin voisi jo tehdä. Jostain syystä listani jäi tällä kertaa lyhyemmäksi kuin yleensä, en tiedä onko tarjonta tulevalle syksylle pienempi kuin yleensä vai eikö tarjonta tällä kertaa iske minuun.

Mukana on aika monta tuttua kirjailijaa, joilta nyt ilmestyy uutta kuten Kate Morton, Emmi Itäranta ja Liaine Moriarty. Paula Hawkinsin kirjaan törmäsin ensin ihan muualla, samoin Mamen Sànchezin kirjasta olin jo ehtinyt lukea ennen katalogien selailua. Stockmann Yard kuulostaa erityisen mielenkiintoiselta, koska olen itse kaupassa töissä ja myymälävarkauksia ja niiden yrityksiä on tullut todistettua. Juri Nummelinin 50 kirjaa - 50 elokuvaa kiinnostaa ikuisuuskysymyksen takia: kumpi ensin, kirja vai elokuva.

Linkitin kirjan kustantajan sivulla olevaan esittelyyn, jos sellainen oli olemassa. Nekin, joita ei ole linkattu, löytyvät kustantajien kuvastoista. Miltä sinun listasi näyttää?

Otava
Like
WSOY
  • Juri Nummelin: 50 kirjaa - 50 elokuvaa
  • Saana Saarinen & Kati Tiirikainen: Rakastan kirjastoa
Atena

torstai 23. heinäkuuta 2015

E-kirjoja kirjastosta?

Olen kovin huono ostamaan e-kirjoja. Muutaman ilmaisen kirjan olen Elisa Kirjasta ladannut, mutta siihen se on jäänyt. Project Gutenbergiäkin olen muuttaman kerran käyttänyt, mutta sivuston huono käytettävyys ei sovi kärsivällisyydelleni ja sielläkin on tarjolla vain vanhempia kirjoja, joiden tekijänoikeudet ovat päättyneet.

E-kirjoja on ollut huonosti saatavilla kirjastoista, koska kustantamot ovat olleet nihkeitä myymään niitä lainauskäyttöön (varmasti hintakin on ollut hidastava tekijä). Pikkuhiljaa valikoima on kuitenkin laajentunut kotimaisenkin kirjallisuuden puolella. Itse yllätyin valikoiman laajuudesta kun etsin jotain kirjaa, jota ei meillä kotikirjastossa ollut paikalla, ja ajattelin vilkaista josko jostain löytyisi e-versio samaisesta kirjasta. Kotikunnassani Salossa e-kirjavalikoima on olematon. Ellibsin kautta on saatavilla joitakin tietokirjoja pääasiassa tietotekniikan alalta ja nekin jo kymmenisen vuotta vanhoja.

Käytän lähinnä Vaskikirjastojen (osa Varsinais-Suomen kunnista) ja Helmetin (Helsingin seudun kunnat) e-kirjakokoelmia, ja siksi käytän niitä tekstissä esimerkkeinä. Muillakin Suomen kirjastoilla toki on e-kirjoja, kaikkien kirjastojen e-kirjakokoelmia pääset selaamaan tästä.

Linkkien toimivuus ja ajantasaisuus on tarkistettu tekstin kirjoitushetkellä.

Mistä löytyy lainattavia e-kirjoja?

OverDrive Media Consule -sovelluksessa pääsee
suoraan kirjaston kokoelmaan
Vaskikirjastoilla ja Helmetissä e-kirjoja löytyy laidasta laitaan ja moneen makuun. Sekä Vaskissa että Helmetissä on Ellibs, josta löytyy suomen- ja ruotsinkielisiä kirjoja, ja Overdrive, jossa on lähinnä englanninkielistä kirjallisuutta. Molemmissa valikoimaa pääsee selaamaan vaikka ei olisikaan kirjastokorttia, vasta lainausvaiheessa kortti pitää olla käsillä. Kirjastokortin näihin kirjastoihin saa, vaikka ei asuisikaan paikkakunnalla. Suomalainen osoite riittää, ja kortti on käytävä hakemassa kirjastosta henkilökohtaisesti.

Vaski-kirjastojen toimipisteet löytyvät täältä ja Helmetin täältä. Tietysti myös muilla Suomen kirjastoilla on e-kirjoja, maakuntakirjastoilla usein enemmän kuin yksittäisillä kaupungeilla tai kirjastokimpoilla. Lisäksi on olemassa valtakunnallinen eKirjasto-palvelu, jossa pääsee selaamaan koko Suomen kirjastojen e-kirjakokoelmia. Kirjastokorttia tarvitaan vasta lainausvaiheessa.


Millä laitteilla e-kirjoja luetaan?

Näillä minä luen e-kirjoja: tabletilla ja puhelimella
Sekä Ellibsin että Overdriven kirjoja voi lukea selaimessa, jolloin ei tarvita mitään lukuohjelmia. Tietokoneella molempien palvelujen kirjoja luetaan käyttöjärjestelmästä riippumatta Adobe Digital Editions -ohjelmassa, jonka voi ladata täältä. Kirjojen lukemista varten tarvitaan Adoben tunnus, ja sen luominen on ilmaista.

Älypuhelimella tai tabletilla kirjoja voi lukea sovelluksissa. Eri käyttöjärjestelmiin on tarjolla eri sovellukset. Täältä näet, minkä sovelluksen tarvitset Ellibsistä lainattua kirjaa varten. Overdrivesta lainattuja kirjoja varten tarvitaan OverDrive Media Console -sovellus, joka löytyy sovelluskaupasta tai täältä.

Tarkemmat ohjeet lukuohjelmien valintaan ja lataamiseen löytyvät täältä (Vaskikirjastot) ja täältä (Helmet).

Miten e-kirjoja lainataan?

Bluefire readerin kirjahyllynäkymä:
Lainattujen lisäksi olen ladannut
Bluefiren valikoimasta ilmaisia
Sherlock Holmes -kirjoja.
Sekä Vaskikirjastoissa että Helmetissä on omat sivut e-aineistolle, jossa kerrotaan kirjastojen kokoelmista ja josta löytyy ohjeet lukuohjelmien lataamiseen, kirjojen lainaamiseen ja lukemiseen. Kirjojen lainaamiseen tarvitaan kirjastokortin numero ja pin-koodi. Käytännössä lainaaja etsii haluamansa e-kirjan, klikkaa sen tiedot auki, klikkaa lainaa-nappulaa, syöttää kirjastokorttinsa numeron ja pin-koodin ja pääsee sen jälkeen lukemaan kirjaa selaimessa tai lataamaan sen lukuohjelmaansa.

Yhtä nimekettä on aina rajattu määrä, joten e-kirjatkin voivat olla jollain muulla lainassa. Laina-aika on yleensä pisimmillään 14 vuorokautta, jonka jälkeen kirja palautuu automaattisesti takaisin lainattavaksi. Kätevää, ei voi tulla myöhästymismaksuja! Kirjoja voi myös varata, jolloin kirja lainautuu sinulle automaattisesti kun edellinen on sen palauttanut, ja palvelu lähettää tästä myös sähköpostin jos niin haluat. Varausmaksujakaan ei e-kirjojen kohdalla ole.

Overdrivessa lainojen määrää on rajoitettu (Vaski 4 kpl ja Helmet 5 kpl). Ellibsistä voi Vaskin kautta lainata kerralla niin paljon kuin tahtoo, Helmetissä lainat on rajoitettu viiteen kappaleeseen. Lainat voi palauttaa etuajassa, eikä määrärajoituksista ole ainakaan minulle ollut haittaa. Overdrivessa kirjoja voi myös viedä toivelistalle, jolloin mielenkiintoisia nimekkeitä ei tarvitse muistaa ulkoa tai kirjoittaa ylös.

Omia kokemuksiani lainatuista e-kirjoista

Minulla on käytössäni iPad ja iPhone, joilla molemmilla lukee ihan sujuvasti, kännykällä tosin ei kovin pitkää pätkää jaksa tihrustaa. Pädillä lukee sujuvasti monta tuntia putkeen, kun näytön kirkkauden säätää omille silmille sopivaksi. Molemmissa laitteissani on kolme sovellusta e-kirjojen lukemiseen: iOS:n oma iBooks, Bluefire reader Ellibsistä lainattuja kirjoja varten sekä Overdriven sovellus sieltä lainattuja kirjoja varten. iBooks ja Overdrive synkronoivat luettavan kirjan laitteiden välillä, joten kirjan lukemista voi jatkaa kummalla laitteella vain ja aina on (pitäisi olla) siinä kohdassa, mihin viimeksi jäi. Bluefire readerissa en ole saanut jaettua luettavana olevaa kirjaa toisen laitteen kanssa, mutta Ellibsistä pystyy lataamaan lainaamansa kirjan useampaan laitteeseen. Oikea sivu pitää sitten vaan etsiä itse.

Laitteesta riippuen sivulle mahtuu enemmän tai
vähemmän tekstiä :)
Lukeminen on sujunut kaikilla kolmella sovelluksella hyvin, ja jokaisesta sovelluksesta löytyy paljon säätömahdollisuuksia. Tekstin kokoa voi muuttaa, taustaväriä ja näytön kirkkautta voi muuttaa ja muitakin asetuksia löytyy. Ilta- ja yölukemiseksi e-kirjat eivät oikein sovi, sillä laitteiden valo huijaa ihmisen aivoja ja nostaa vireystilaa. Tämä on tietysti yksilöllistä, herkkäunisen kannattaa tarttua mieluummin tavalliseen kirjaan, vaikka joku toinen nukahtaakin kesken e-kirjan lukemisen.

Matkalla e-kirjat olivat kätevämpiä kuin kassillinen oikeita kirjoja. Ja jos etukäteen lainatut kirjat eivät tuntuneetkaan houkuttelevilta, pystyi uuden kirjan lainaamaan saman tien. Minä pystyn lukemaan autossa, ja siinäkin pidin pädiä kätevämpänä kuin oikeaa kirjaa: kirjanmerkkiä ei tarvinnut etsiä keskeytysten ajaksi ja pädi oli kevyt kannatella. Laturikin oli lähellä jos virta sattui olemaan vähissä.

Nykyään minulla on melkein aina joku kirja puhelimessa, ja luen muutaman sivun jos joudun odottamaan tai olen töissä tauolla ilman seuraa. Puhelin kulkee yleensä aina mukana ja kirjat siinä samalla, fyysistä kirjaa harvoin tulee ottaneeksi mukaan varmuuden vuoksi.

Joku jossain blogikirjoituksessa aikoja sitten harmitteli, ettei osaa kirjata luettujen sivujen määrää, koska on lukenu kirjan e-kirjana. Minä olen ratkaissut ongelman vilkaisemalla jostain kirjastotietokannasta kirjan painetun version sivumäärän ja kirjaan sen. Sama määrä tekstiähän se kuitenkin on. :)

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Graeme Simsion: Vauvatesti

Kuva kustantajan sivuilta
Ihastuin Don Tillmaniin Simsionin ensimmäisessä kirjassa Vaimotesti. Tuolloin Don etsi itselleen täydellistä vaimoa kehitettyään projektin apuvälineeksi listan ominaisuuksista, jotka vaimon pitäisi täyttää. Vaimo löytyi, vaikka hän ei ihan täydellinen ehdokas ollutkaan, ja häiden jälkeen Don ja Rosie päätyivät asumaan New Yorkiin. Lapsen hankkiminen ei kuulunut pariskunnan lähiaikojen suunnitelmiin, mutta eräänä päivänä Rosie korvaa viinin appelsiinimehulla ja Donille selviää muutaman mutkan kautta että hänestä on tulossa isä.

Donin kaltaiselle tiedemiehelle isäksi ei tulla ilman kunnollista valmistautumista, eli riittävää tiedonhankintaa aiheesta. Tiedonhankintamenetelmät eivät tosin ole muiden ihmisten silmissä aina kovin tavallisia, eikä Don välty New Yorkin poliisin tapaamiselta tiedonhankintaa tehdessään. Rosie ei jaksa kovin pitkään kuunnella kärsivällisesti Donin luentoja raskausajan ravinnosta ja liikunnasta, ja parisuhdekriisi nostaa päätään. Kaiken keskellä Don kuitenkin löytää uusia ystäviä, yllättäen välillä itsensä ja muut sosiaalisuudellaan.

Vauvatesti ei ollut ihan niin hyvä kuin Vaimotesti. Luulen, että tämä johtuu osaksi siitä, että ensimmäisen kirjan kohdalla ei ollut juuri mitään odotuksia, ja Donin kömpelyys kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä oli uutuutensa takia huvittavaa. Vauvatesti ei tarjonnut kovinkaan paljon yllätyksiä Donin suhteen, vaan hän oli sama vanha säheltäjä uudessa ympäristössä. Tilannekomiikkaa kyllä oli, mutta jotenkin tästä jäi vähän laimea maku.

Ei tämä tylsä ollut, sillä luin tämän muutamassa päivässä ja mielenkiinto pysyi hyvin yllä. Henkilöistä Don herätti sympatiaa ja Rosie oli ärsyttävä. Muutaman sivuhenkilön olisi hyvin voinut pudottaa poiskin, sillä he esiintyivät tarinassa niin vähän etten oikein edes muistanut keitä he olivat. Muutenkin karsittavaa olisi ollut, sillä puolessavälissä tuntui kuin tarina olisi vähän kiertänyt kehää. Vasta loppupuolella päästiin hyvään vauhtiin.

Olisi ihan mielenkiintoista lukea, miten Don pärjää isänä, mutta en tiedä jaksaisinko kiinnostua enää kolmannesta osasta. Pikaisella Google-silmäyksellä en löytänyt tietoa tulevasta Doniin liittyvästä kirjasta, vaikka jokin muu kirja Simsionilta ilmeisesti on tulossa jossain vaiheessa.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Kuva Kirjasammosta
En ole ennen lukenut Sherlock Holmes-kirjoja, vaikka monesti olen ajatellut että pitäisi. Ostin jokin aika sitten alennusmyynnistä Jaakko Anhavan uudelleen suomentamat Sherlock Holmes -tarinat yli tuhatsivuisena tiiliskivenä (Sherlock Holmes - Kootut kertomukset). Niin kuin monelle muullekin on käynyt, minäkin innostuin lukemaan tarinoita vasta BBC:n Uusi Sherlock - sarjan myötä. Tv-sarjassa Holmes ja Watson on tuotu nykyaikaan ratkomaan rikoksia, ja sarja on ollut huippusuosittu.

Vaikka Kootut kertomukset sisältää lähes kaikki Sherlock-tarinat, siitä on jätetty pois neljää romaania, mukaanlukien Baskervillen koira. Jostain syystä halusin aloittaa tutustumiseni nimenomaan Baskervillen koirasta, joten kirjastoreissu oli tehtävä. Paikalla oli vuonna 2008 julkaistu Jaakko Kankaanpään uudelleen suomentama tarina, jonka jälkisanoissa hän kommentoi aiempia suomennoksia.

Kankaanpää esittelee omaa salapoliisintyötään jäljittäessään aiempien suomennosten epätarkkuuksia. Vaikka itse olen monesti hermostunut kömpelöille suomennoksille, en ole kuitenkaan koskaan viitsinyt tarkistaa alkuperäisiä sanamuotoja alkukielisestä tekstistä. Jälkisanoissaan Kankaanpää näyttää lukijalle muutaman tekstikatkelman avulla, millaisia eroja teksteissä voi olla, ja minusta tämä oli mielenkiintoista. Baskervillen koiran aiempien suomennosten epätarkkuudet johtuivat siitä, että kirja oli suomennettu ruotsinkielisestä versiosta. Kääntämisessä on tapahtunut siis pieni rikkinäinen puhelin -ilmiö.

Itse tarina oli helppolukuisempi ja mielenkiintoisempi kuin olin odottanut. (Jostain syystä minulla on ennakkoluuloja vanhempia kirjoja kohtaan, kuvittelen aina että ne ovat koukeroista kieltä ja sisällöltään tylsiä.) Holmesin puheille tulee lääkäri, joka on hoitanut hiljattain kuollutta Charles Baskervilleä. Hänen mukaansa Baskervillen koira janoaa Baskervillen suvun jäsenten verta, ja hän on huolissaan Amerikasta saapuvan suvun viimeisen vesan puolesta. Holmes kiinnostuu tapauksesta ja päättää lähettää apulaisensa tohtori Watsonin Dartmoorin nummille ottamaan selvää tapauksen yksityiskohdista.

Oli hauska etsiä kirjasta samankaltaisuuksia tv-sarjan Baskervillen koira -jakson kanssa. Yhtäläisyyksiä tietysti oli, mutta kirjan tarina erosi tv-versiosta kuitenkin niin paljon, etten arvannut loppuratkaisua enkä tylsistynyt lukiessani. Odotin Holmesin olevan ärsyttävämpi kuin hän kirjassa oikeasti onkaan, sillä tv-sarjassa hänen ylimielisyytensä on välillä viety hyvin pitkälle. Voi olla, että Holmesin luonne tulee paremmin esiin kun alan lukea muitakin tarinoita.

Suurin osa tarinoista on lyhyitä novelleja, joita on julkaistu sanomalehdissä. Monet niitä kokoelmista lukeneet varoittavat, että tarinat ovat parhaimmillaan kun niitä lukee silloin tällöin - samanlaisena toistuva kaava saattaa alkaa puuduttaa jos urakoi liian monta tarinaa putkeen.

Sherlockeja pääsee lukemaan maksutta, esimerkiksi Project Gutenbergissä näytti olevan laaja valikoima englanninkielisiä tarinoita sekä e-kirjoina että äänikirjoina. Muutama suomenkielinenkin näytti olevan tarjolla. Myös monet e-kirjapalvelut tarjoavat näitä ilmaisina kirjoina, koska tekijänoikeudet ovat kirjojen iän takia umpeutuneet.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! Osat 1-3

Kuva kustantajan sivuilta
Sain muutama vuosi sitten joululahjaksi ensimmäisen osan Hakekaa kätilö! -kirjoista. Se on odottanut lukuvuoroaan aika kauan, mutta nyt innostuin lukemaan kätilön työstä Lontoossa 1950-luvulla, kun olin lukenut siitä 1930-luvun Amerikassa Hope Riverin kätilö -kirjassa.

Jennifer Worth kertoo kirjoissaan omista kokemuksistaan nuorena kätilönä 1950-luvun Lontoossa, East Endin Poplarissa. Tuolloin oli tavallista, että synnytykset hoidettiin kotona, ja sairaalaan ohjattiin vain ne, joiden synnytyksessä odotettiin ongelmia. Worth kertoo paljon työstään ja omasta elämästään tuolloin, mutta samalla hän kertoo myös Poplarilaisten ihmisten tarinoita. Jotkin kohtaamiset kestävät vain hetken, mutta mukana on myös muutamia, joiden koko elämäntarinaan lukija pääsee tutustumaan.

Aloittaessaan työt Nonnatus Housen nunnien kanssa Worth oli vähän yli 20-vuotias. Hän harjoitteli kätilön ammattia ensin kokeneen nunnan työparina ja myöhemmin itsenäisesti. Sen lisäksi hän toimi piirisairaanhoitajana Poplarin alueella ja osallistui nunnien ylläpitämän kotisairaanhoitoon. Kätilön työssään hän tapasi eniten naisia ja lapsia, sairaanhoitajan työssään myös vanhuksia.

Kuva kustantajan sivuilta
East End ja Poplar olivat tiheästi asuttuja, monet suuret perheet asuivat vain parin huoneen asunnoissa. Vessa oli yleensä yhteinen muiden asuntojen kanssa, ja osassa vanhoista taloista myös vesipiste oli luhtikäytävällä. Oli tavallista, että asuntoon tai kerrokseen tuli vain kylmä vesi. Useimmat miehistä työskentelivät satamassa, eivätkä perheet kieriskelleet rahassa. Toimeen kuitenkin tultiin, välillä paremmin ja välillä huonommin.

Sodan jäljiltä Poplarissa oli edelleen paljon pommituksissa tuhoutuneiden talojen raunioita, joita ei oltu vielä ehditty purkaa. Rauniot olivat lasten (kiellettyjä) leikkipaikkoja ja öisin juopot etsivät niistä suojaa. Alueella oli myös purkutuomion saaneita vanhoja kerrostaloja, joissa ei virallisesti pitänyt enää kenenkään asua. Totuus oli kuitenkin toinen, sillä häädetyillä ihmisillä ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Kun taloja ei ryhdytty purkamaan, perheet jäivät edelleen asumaan vanhoihin, huonokuntoisiin asuntoihinsa.

Worth kertoo, miten erääseen tällaisessa asunnossa asuneeseen perheeseen odotettiin yhdeksättä lasta, ja isä kävi kerta toisensa jälkeen pyytämässä suurempaa asuntoa perheen kahden huoneen asunnon tilalle. Virkailija ei ollut voinut tarjota perheelle asuntoa, sillä heitä ei sääntöjen mukaan voinut asuttaa tarjolla olleisiin asuntoihin, joissa oli perheen kokoon nähden liian vähän huoneita. Isälle oli sanottu, ettei perheelle voitu antaa suurempaa asuntoa, koska riittävän isoja ei sillä hetkellä rakennettu. Neljän huoneen asunto olisi kuitenkin ollut perheelle jo paljon parempi kuin purkukuntoinen kahden huoneen asunto. On sitä byrokratiaa osattu harjoittaa jo tuolloin.
Kuva kustantajan sivuilta

Nykylukijalle elinolot Poplarissa kuulostavat aika kamalilta, mutta ihmiset olivat tottuneet niihin. Worth kertoo kuinka piti erään vanhan miehen vanhainkotipaikkaa asuinkelvottomana, vaikka mies itse oli ihan tyytyväinen tilanteeseen, olihan hänellä katto pään päällä ja ruokaa syödäkseen. Hän oli ollut sotilas ja elänyt paljon pahemmissakin paikoissa. Tälle miehelle tärkeintä oli, että Worth kävi katsomassa häntä, ei elinolosuhteilla ollut niin suurta väliä.

Hakekaa kätilö! -kirjat vievät lukijan mielenkiintoiselle ja välillä ravistavalle nojatuolimatkalle. Vaikka olosuhteet olivat Poplarissa tuolloin välillä kaameat, aluella oli kuitenkin yhteisöllisyyttä ja kätilöitä ja hoitajia arvostettiin. Kätilöt saattoivat kulkea virkapuvussaan yksin, eikä heidän turvallisuutensa ollut koskaan uhattuna, mutta esimerkiksi poliisit partioivat alueella aina pareittain. Vaikka Worth ei kokenutkaan työssään uhkaa, alueella oli välillä levotonta.

Kirjat ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikkei niin kätilöistä ja synnytyksistä olisikaan kiinnostunut. Ensimmäisessä osassa kerrottiin kätilöiden työstä eniten, toinen osa keskittyi sairaanhoitoon ja köyhäintalojen ihmisiin jättämään pelkoon ja kolmannessa osassa Nonnatus Housen yhteisö saa aiempia osia enemmän huomiota. Teksti on helppolukuista ja tarinat kiinnostavia. Suomennoksia jäin välillä ihmettelemään, ja etenkin kakkososan nimen käännös jäi jopa häiritsemään (alkuteoksessa Shadows of the workhouse eli köyhäintalon varjot). Toisessa osassa Worth kertoo eniten juuri köyhäintaloista ja siitä miten niitä edelleen pelättiin, joten köyhäintalon varjot olisi minusta ollut parempi valinta.

Kaikki kirjat löytyvät ainakin Vaskikirjastojen ja Helmetin e-kirjavalikoimasta. Palaan e-kirjastoihin vielä myöhemmin, minusta se oli hurjan kätevä tapa löytää lukemista vaikka keskellä yötä! :)

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Kuva kustantajan sivuilta
Britt-Marie on lähtenyt kodistaan ja avioliitostaan ja tarvitsee työpaikan. Työpaikan saantia ei edesauta se, että hänen edellisestä työsuhteestaan on vierähtänyt vuosi tai parikymmentä ja ettei hänellä ole varsinaista pätevyyttä juuri mihinkään. Tai on tietysti, mutta kodin, miehen ja lasten pitäminen edustuskelpoisena on ollut Britt-Marien viime vuosien työtä, eikä siitä ole saanut tutkinto- tai työtodistuksia. Viimein työvoimatoimiston virkailijatyttö löytää Britt-Marielle nuorisotalon talonmiehen työtä pikkukaupunki Borgista, jossa lähes kaikki on huonon taloustilanteen takia suljettu.

Britt-Marielle tärkeää on pitää paikat ja ihmiset siisteinä, jotta muut ihmiset eivät ajattele heidän olevan hulttioita. Kaikki, mihin liittyy likaa, inhottaa häntä. Onneksi ruokasooda tepsii useimpiin tahroihin, ja sitä hän Borgissakin kuluttaa purkkitolkulla. Borgissa Britt-Marie tutustuu myös uusiin ihmisiin, vaikka sosiaaliset taidot eivät ole hänen vahva puolensa. Hän tutustuu myös jalkapalloon ja sitä pelaaviin nuoriin, ja huomaamattaan hän saa pikkukaupungissa oikeita ystäviä kivikkoisen alun jälkeen.

Britt-Marieta luonnehditaan kustantajan esittelyssä naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi, mutta minusta kuvaus ei ole ihan osuva. Britt-Marie ei varsinaisesti pahoita mieltään (tai ei ainakaan myönnä tekevänsä niin), vaan tutustuu hänelle aivan vieraaseen maailmaan pienellä varauksella. Lopulta hän osoittautuu sinnikkääksi ja melko sopeutuvaiseksikin. Hän kyllä kauhistelee asioita, mutta eri tavalla ja eri syistä kuin mielensäpahoittaja.

Pidin Backmanin edellisestä kirjasta (Mies joka rakasti järjestystä) paljon, ja niin pidin tästäkin. Erityisesti pidän näiden kirjojen hauskasta kielestä, jonka kautta sekä Britt-Marie että edellisen kirjan Ove tulevat lukijalle hyvin tutuiksi erikoisine tapoineen ja käytöksineen. Kummankaan kohdalla kaikki ei ole sitä miltä se ensin näyttää, vaan henkilöitä ja heidän taustojaan valotetaan pala kerrallaan. Erikoiseen käytökseen on syynsä, jos vain on ihmisestä tarpeeksi kiinnostunut ottaakseen hänestä selvää. Backman kirjoittaa vakavistakin aiheista kepeällä kynällä ja pilke silmäkulmassa, vaikka välillä lukija kyllä liikuttuukin. Rasittavan kuorensa alla Britt-Mariellakin on sydän täynnä kultaa.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö ja The Reluctant Midwife

Kuva kustantajan sivuilta
Löysin Hope Riverin kätilön jonkun blogitekstin perusteella, taisin lukea molemmista osista esittelyn ennen kuin innostuin varaamaan kirjoja. Hope Riverin kätilö on ilmestynyt suomeksi viime vuonna ja sen jatko-osa ilmestyi englanniksi tänä keväänä.

Hope Riverin kätilö kertoo Patience  Murphystä, Hope Riverin kaivoskylän kätilöstä. Hänellä on takanaan vaiherikas menneisyys ja hän on Hope Riverissä poliisia paossa. Ystävänsä ja opettajansa rouva Kellyn kuoltoa Patiencen on hoidettava alueen synnytykset, vaikka hän on kaikkea muuta kuin varma pätevyydestään.

Vastentahtoisesti hän ottaa apulaisekseen Bitsyn, nuoren mustan tytön, joka muuttaa hänen luokseen ja avustaa häntä synnytyksissä opetellen samalla ammattia. Patiencen epäilyistä huolimatta hänestä ja Bitsystä tulee toimiva työpari ja hyvät ystävät.

Talous on painunut vaikeaan lamaan ja kaivoskylän asukkaat jäävät yksi toisensa jälkeen työttömiksi. Kätilö kutsutaan usein vasta viime hetkellä tai kun tilanne muuttuu vakavaksi, koska ihmisillä ei ole varaa maksaa kätilölle eikä varsinkaan lääkärille. Patience ei pääse työssään helpolla, mutta sisukkaana naisena hän jatkaa ammatin opettelua ja työskentelyä, vaikka kaikki synnytykset eivät aina pääty onnellisesti eikä läheskään jokaisesta kerrasta saa riittävää palkkaa.

Kuva kustantajan sivuilta
The Reluctant Midwife vie lukijan takaisin Hope Riveriin neljä vuotta edellisen kirjan päättymisestä. Talous on edelleen huono, ja entistä useammat ovat työttöminä. Tällä kertaa seuraamme elämää sairaanhoitaja Becky Meyersin näkökulmasta. Hän palaa takaisin Hope Riveriin tohtori Blumin kanssa, oltuaan vuosia poissa. Tohtori Blum on menettänyt vaimonsa ja vajonnut toimintakyvyttömään tilaan. Becky on pitänyt miehestä huolta, vaikka puhumattoman ja aloitekyvyttömän miehen hoitaminen käykin voimille. Hope Riveriin he palaavat varattomina kuullakseen, että tohtorin talo on myyty maksamattoman asuntovelan takia, eikä heillä siis ole edes kattoa päänsä päälle.

Toivottomalta tuntuvassa tilanteessa Becky kääntyy vanhan ystävänä Patiencen puoleen, joka Beckyn poissaollessa on mennyt naimisiin eläinlääkäri Daniel Hesterin kanssa ja saanut pojan. Hesterit auttavat Beckyn ja tohtori Blumin alkuun ja antavat heidän asua Patiencen vanhassa mökissä. Beckyn on kuitenkin löydettävä jostain työtä. Työnhaku on jokseenkin toivotonta naiselle, sillä miehet menevät työnhaussa naisten edelle, onhan useimmilla perhe elätettävänään.

Becky on sairaanhoitajana kokenut ja tottunut hoitamaan vaikeitakin vammoja. Hän ei kuitenkaan kestä synnytyksiä, ja on kauhuissaan kun Patience pyytää häntä silloin tällöin auttamaan tai sijaistamaan itseään. Luonteeltaan varovainen ja hermoileva Becky löytää itsestään vähitellen vahvuutta, sillä köyhän elämä on kovaa työtä, ja muutos hänen aiempaan elämäänsä on valtava. Ja kaiken muun lisäksi hänellä on huollettavanaan myös tohtori Blum.

Molemmat Hope River -kirjat ovat koukuttavaa luettavaa, sillä päähenkilöiden elämät ja tapahtumat niiden ympärillä ovat vauhdikkaita ja mielenkiintoisia. Ensimmäisessä osassa on paljon synnyttäviä naisia, mutta myös auttamista sortuneella kaivoksella, kaivospatruunan perhetragedia sekä ystävyyttä ja auttamista yli roturajojen. Hope Riverissä mustat ja valkoiset ovat pääosin hyvissä väleissä, vaikka konfliktejakin välillä esiintyy. Toisessa osassa päästään seuraamaan elämää valtion järjestämällä leirillä, jossa nuoret miehet työskentelevät Hope Riverin lähellä olevalla metsäalueella. Becky menee leirille töihin osa-aikaiseksi hoitajaksi ja kokee siellä iloa ja suurta surua. Toisen osan Becky on kovin erilainen henkilö kuin ensimmäisessä osassa, jossa hänet esiteltiin hermostuneena ja omanarvontuntoisena naisena. Hope Riveriin palaava Becky joutuu opettelemaan nöyryyttä pakon edessä.

Suosittelen kirjoja sellaisille, jotka haluavat lukea vahvojen naisten tarinoita ja oppia tuntemaan pienen palan Yhdysvaltojen historiaa. Nämä kirjat tuovat tuon ajan ja alueen historian eläväksi osaksi tarinaa. En ole aikoihin lukenut romaania englanniksi ja vähän pelkäsin lukutahdin olevan hidasta, mutta kieli on helppoa ja tarina niin vetävä että yli nelisataasivuinen kirja tuli ahmittua muutamassa päivässä. Ensimmäisen osan luin "oikeana" kirjana ja toisen e-kirjana, molemmat toimivat hyvin. :)

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Kuva #kirja-sivuilta
Luettuani Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan tarvitsin jotain kevyttä luettavaa. Ajattelin punaisen muistikirjan naisen olevan sellaista. Minusta tuntuu että olen lukenut tänä vuonna aika paljon Ranskaan ja Pariisiin sijoittuvia kirjoja ja sinne minut vei tämäkin kirja.

Nainen kaivaa avaimia laukustaan kotiovellaan, kun hänen käsilaukkunsa ryöstetään. On myöhänen ilta, eikä hän halua häiritä ketään naapureistaan, joten hän pyytää saada yöpyä vastapäisessä hotellissa ja lupaa maksaa yöpymisensä seuraavana päivänä. Hän on saanut ryöstön yhteydessä päävamman, ja seuraavana päivänä hänet löydetään huoneestaan koomaan vaipuneena.

Kirjakauppaa pitävä Laurent löytää käsilaukun roska-astian kannelta aamulla. Hän yrittää viedä sen poliisiasemalle, mutta monen tunnin jono lannistaa hänet ja hän päätyy selvittämään naisen henkilöllisyyttä omin päin. Laukusta puuttuu lompakko ja sen mukana kaikki henkilöllisyyspaperit, mutta muut laukusta löytyvät esineet saattavat johdattaa Laurentin naisen luokse.

Kirja saa miettimään, mitä itse kantaa käsilaukussaan. Minulla on yleensä niin neutraaleja tavaroita mukanani, että ilman lompakkoa omistajaa tuskin saisi selville. Kirjan tapauksessa naisella kuitenkin oli kaikenlaista pientä, joka syystä tai toisesta oli laukkuun joutunut. Eivätkä ne kaikki tietysti auttaneet salaisuuden selvittämisessä, mutta kertoivat kuitenkin jotain omistajastaan. Kuten esimerkiksi pienet, muiden silmissä tavalliset kivet, jotka on kuitenkin poimittu mukaan jonkun tärkeän muiston kanssa.

Toiveeni kevyestä välipalakirjasta toteutui, sillä tarina oli tarpeeksi vetävä pitääkseen mielenkiinnon yllä, muttei sisältänyt mitään liian raakaa tai rankkaa. Toimi siis tarkoituksessaan hyvin. Vähän salaperäisyyttä ja ripaus romantiikkaa, juuri sopivasti kesälomapäivään. Välillä on hyvä lukea sellaisia kirjoja, jotka ovat kevyitä lukea, mutta tarinan unohtaa melkein saman tien kun sulkee takakannen. Monet lukemistani kirjoista ovat sellaisia, joiden tarinat jäävät päähän pyörimään, eikä se aina ole hyvä asia. Tämä katkaisi hyvin edellisestä kirjasta jääneen ajatusmyllerryksen eikä jättänyt uutta tilalle. Sopiva lomakirja siis!

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kuva: #kirja-sivuilta
Tämä kirja oli niin hieno, että tuntuu vaikealta saada kirjoitettua siitä mitään. 544 sivua hupenivat vauhdilla, ja viimeisen sivun jälkeen tarina jäi pyörimään ajatuksiin päiväkausiksi. Kirjan kieli on kaunista, sota rumaa.

Kirja kertoo kahdesta lapsesta, Marie-Lauresta ja Werneristä. Marie-Laure sokeutuu nuorena, mutta oppii isänsä auttamana toimimaan arjessa. Marie-Lauren isä on Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppä, ja Marie-Laure viettää aikansa museossa isän työskennellessä. Sodan sytyttyä museon kokoelmat siirretään turvaan ja Marie-Lauren isä saa kätkettäväkseen arvokkaan, tarinan mukaan kirotun jalokiven Liekkien meren. Marie Laure päätyy isänsä kanssa Bretagneen Saint-Malon kaupunkiin sotaa pakoon.

Werner on saksalainen orpo, joka asuu kaivoskaupungissa orpokodissa. Hän on kiinnostunut radioista eivätkä hänen taitonsa jää huomaamatta. Hänet lähetetään SS-yksikön kadettikoulutukseen, josta hän lopulta päätyy radiolähetyksiä paikantavaan yksikköön sotatoimialueille. Marie-Laure ja Werner elävät elämäänsä toisistaan tietämättä, mutta kohtaavat lopulta toisensa koskettavalla tavalla.

Kerronta poukkoilee ajasta ja paikasta toiseen, seuraten aina hetken tietyn henkilön elämää ja siirtyen sitten seuraavaan hetkeen. Mukana pysyi helposti, yhdessäkään kohtaa en tipahtanut kärryiltä. Kieli on kuvailevaa ja kaunista, myös sodan kauhuista kerrottaessa. Tässä kirjassa on jotain erilaista muihin lukemiini sotakirjoihin verrattuna. Vaikka olen lukenut paljon monista eri näkökulmista ja eri sodista kirjoitettuja kirjoja, yksikään ei ole ollut niin vaikuttava kuin tämä. Näin tämän kirjan lukemisen jälkeen monena yönä unia ja painajaisia sodasta. Doerr kirjoittaa sellaisella tavalla, joka ilmeisesti menee ainakin minulla suoraan ihon alle.

Kirja oli erinomainen lukuromaani, mutta (ainakin minulle) rankka.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Kuva kustantajan sivuilta
Ehtoolehto-trilogian viimeisessä osassa Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat palanneet remontoituun Ehtoolehtoon. Remontti ei kuitenkaan tarjoa parannusta vanhusten elämänlaatuun, pikemminkin heikennystä. Ehtoolehdosta on tehty vanhustenhoidon pilottikohde, jossa testataan tulevaisuuden palvelukonseptia. Monitoroitu hoiva vapauttaa kallista työvoimaa kriittisempiin tehtäviin, kun älyteknologia huolehtii vanhuksista. Ehtoolehdossa ei siis ole enää henkilökuntaa, vain laitteita ja uskontoa tuputtavia vapaaehtoisia.

Teräsmummokolmikko ei tietenkään suostu jäämään laakereilleen lepäilemään vaan päättää tehdä asialle jotain. Täytyyhän vanhuksilla muitakin kontakteja ulkomaailmaan olla kuin uskoa julistavat vapaaehtoiset, raamatunlauseita tarjoilevat älyseinät ja joka puolella vilistävät rotat. On surullista, että vanhukset toivottavat jopa rottien seuran tervetulleeksi ihmiskontaktien puuttuessa. 

Ehtoolehto-sarja on jokaisessa osassaan kritisoinut nyky-yhteiskuntaa ja suhtautumista ikääntymiseen ja vanhuuteen. Tässä kolmannessa osassa lukijalle tarjoillaan kauhuskenaarioita siitä, millainen voi olla lopputulos kaiken säästämisen ja teknologiainnostuksen jälkeen. Koneilla ei voida korvata ihmistä. Eikä kirjan kuvailemasta tilanteesta edes kovin kaukana olla. Ehtoolehto-kirjat ovat silmiäavaava kokemus, vaikka vakavuus verhotaankin huumoriin.

Sarjan kolmesta osasta pidin ensimmäisestä eniten. Tässä kolmannessa tuntuu kestävän aika kauan ennen kuin juoni lähtee kunnolla rullaamaan, ja vasta aika loppumetreillä alkaa toden teolla tapahtua. Sitä ennen otetaan kaikki irti geronteknologisista laitteista, konsulttikielestä ja Ehtoolehdon eristäytyneestä maailmasta. Kieli on vauhdikasta eikä huumoria todella puutu. Nämä kirjat pitäisi olla pakollista luettavaa oikeastaan ihan kaikille.

Vera Vala: Tuomitut

Kuva kustantajan sivuilta
Edellinen Arianna de Bellis -kirja oli minulle pettymys, joten suhtauduin tähän uuteen, sarjan neljänteen osaan aika suurella varauksella. Edellisestä kirjasta päällimmäiseksi mieleen olivat jääneet tekstin keskeneräisyyden tuntu ja kielivirheet. Tällä kertaa sain kuitenkin yllättyä iloisesti, sillä juoni lähti reippaasti liikkeelle alusta alkaen, eri juonet oli sidottu hyvin toisiinsa ja kielikin soljui mukavasti. Jotain kertonee sekin, että valvoin tämän kanssa pikkutunneille kun oli ihan pakko lukea sitten melkein kertaistumalta loppuun asti.

Tuomitut-kirjassa seurataan sarjamurhaajaa, jonka kohteena ovat katoliset papit. Arianna lähtee tapahtumapaikalle Torinoon ihan muissa asioissa, selvittämään serkkutyttönsä katoamista, mutta tapaukset tuntuvat liittyvän toisiinsa. Torinoon lähetetään myös Ariannan veli Ares, joka konsultoi paikallista poliisia Vatikaanin valtuuttamana. Omat koukeronsa juoneen tuovat Ariannan menneisyys (johon Areskin tiiviisti liittyy) ja el Lobo sekä rypyt rakkaudessa Bartolomeon kanssa.

Paljon taustatyötä kirjan kirjoittaminen on vaatinut. Lukija tutustutetaan Damanhur-lahkoon ja uskonnolliseen symboliikkaan, mithralaisuutta unohtamatta. Tieto on kuitenkin punottu osaksi juonta, eikä hyppää lukijan silmille. Ehkä Ariannan elämä ei ole aina kovin uskottavaa, mutta viihdyttävää luettavaa nämä kirjat kuitenkin tarjoavat. Vala osaa koukuttaa lukijansa, sillä tällä kertaa jään kärsimättömänä odottamaan tarinalle jatkoa.