22. marraskuuta 2013

Ville Haapasalo: "Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Tämä kirja liittyy taas Venäjä-innostukseeni, ja onhan Haapasalo tietysti mielenkiintoinen persoonanakin. Jonotin tätä kirjastosta aika monta viikkoa, joku muukin oli ilmeisesti huomannut että kirja on kiinnostava. Teksti etenee haastattelumuodossa, ja haastattelut on tehty ilmeisesti kahden päivän aikana, jolloin Kauko Röyhkä oli Moskovassa tapaamassa Villeä. Kirja on melko nopealukuinen, ja lisäksi siinä on Juha Metson hieno valokuvakuvitus.

Kirjan nimi kuvaa teosta hyvin, suurin osa Villen kertomista tapahtumista on tosiaan sellaisia, joita ei ole välttämättä ihan helppo uskoa todeksi. Paljon on mies ehtinyt ja tehnyt. En oikein osaa nostaa mitään esimerkkejä, tuntuisivat kömpelöltä toistolta. Tarinat ovat parhaita kirjasta luettuina ja kokonaisuuteen liitettyinä. Kirjassa käsitellään lähinnä Villen alkuvuosia Venäjällä (tai Neuvostoliitossa), vuodesta -91 lähtien. Monessa kohdassa tulee sellainen olo, että enpä kyllä halua lähteä Venäjälle ryöstettäväksi, mutta sitten taas todetaan, että maa on muuttunut niistä vuosista eikä sellaista enää esiinny.

Haapasalo on Venäjällä supersuosittu elokuvanäyttelijä, mutta Suomeen asti suosio ei ole kiirinyt. Toisaalta kirjan saama huomio kuitenkin osoittaa, että suomalaisetkin tietävät kuka hän on. Haapasalon tekemät 30 päivää -tv-sarjat ovat ehkä tuoneet hänet suomalaistenkin tietoisuuteen, vaikka Suomessa hän saakin käydä kaupassa ilman että kukaan repii takkia päältä. Haapasalo on esimerkiksi mainittujen tv-sarjojen kautta tehnyt Venäjää tutummaksi suomalaisille, siis nykypäivän Venäjää ja sen arkipäivää, ei sitä Venäjää, mikä meidän monen mielissä edelleen kummittelee.

Suosittelen tutustumaan kirjaan, ihan vain siksi että voi lukea niitä uskomattomia tarinoita, mutta myös siksi, että voi vahingossa saada tietoa naapurimaan kulttuurista.

213 s.

20. marraskuuta 2013

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys


Tämä kirja on ollut lukulistallani pitkään. Olen toisaalta halunnut lukea sen, mutta siitä kirjoitetut blogitekstit ja arviot ovat antaneet minulle sen kuvan, että kirja on hyvin erikoinen. Ja erikoisiin kirjoihin minun on vaikea tarttua. Pelkäsin jotenkin, että tämä kehuttu kirja ei minun mielestäni olisikaan hyvä, tai etten saisi luettua kirjaa koskaan edes loppuun. Nyt "jouduin" tarttumaan kirjaan koulutyön vuoksi, ja kaikesta erikoisuudesta huolimatta pidin kirjasta paljon. Ehkä se ei pääse ihan lempikirjojeni listan kärkipäähän, mutta se laittoi ajatukset liikkeelle ja tutustutti johonkin itselle vieraaseen. Eikö se ole kirjojen ja lukemisen tehtäväkin?

Kirjassa on kaksi keskeistä henkilöä, Sasha ja Bennie. Eri luvuissa kuvataan hetkiä eri ihmisten elämistä eri vuosina, ja kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulta 2020-luvulle asti. Sellainen kiva noin 60 vuoden aikahaarukka, jossa liikutaan sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen. Luvun alussa on aina hetken pieni epätietoisuus siitä, missä ollaan, kenen elämää seurataan ja mikä aika on kyseessä. Onneksi kauan ei tarvitse olla epätietoisuudessa, kun luvun päähenkilö yleensä selviää. Kaikilla on lisäksi hiukan erilainen kerrontatyyli siitä riippuen, onko kertojana henkilö itse vai kaikkitietävä kertoja. Kirjassa vilisee henkilöitä, mutta kaikkien elämät linkittyvät tavalla tai toisella Sashan ja/tai Bennien elämiin. Yhteydet eivät välttämättä ole heti kovin selviä, mutta loppua kohden ne kirkastuvat.

Kirjan yksi luku oli toteutettu Power Point -esityksenä, minkä suhteen olin erityisen skeptinen. Luvun luettuani olin erittäin hämmästynyt siitä, miten hyvin ja elävästi tälläkin tavalla voidaan kertoa tarinaa. Ensimmäisten diojen kohdalla lukeminen vaati pientä totuttelua, mutta vauhtiin päästyäni lukeminen sujui nopeasti ja kokonaiskuva muodostui lopulta aika helposti. Mietin tosin, millaista luvun kirjoittaminen on ollut, siinä on joutunut aika paljon miettimään toteutuksia niin että diat ovat luettavia muillekin kuin vain tekijälle ilman suullista esitystä.

Kaiken kaikkiaan tämä oli kokeilemisen arvoinen lukukokemus ja yllätti minut positiivisesti. Ehkä kynnys tarttua erikoiseksi kuvattuun kirjaan taas hiukan (toivottavasti) pienenee, enkä odota seuraavan kirjan kohdalla vuotta. Ja mitä silläkään sitten on väliä, jos kirjasta ei pidä? Voihan sen aina jättää kesken ja tarttua seuraavaan.

412 s.

13. marraskuuta 2013

Enni Mustonen: Paimentyttö

Paimentyttö kertoo Idasta, joka kohtaa lapsena enemmän vastoinkäymisiä kuin toiset koko elämänsä aikana. Ensin kuolee isä, ja hän joutuu muuttamaan äitinsä kanssa kiukkuisen isoisän mökkiin toiselle puolelle Suomea. Sitten kuolevat isovanhemmatkin, ja äiti sairastuu. Äidinkin kuoltua 13-vuotias Ida jää orvoksi, ja hakeutuu ystävällisen torpan piian avustuksella läheiseen kartanoon navettapiiaksi. Onneksi hänellä on jo kokemusta lehmistä, sillä kartanon tiukka karjakko pitää ankaraa kuria ja vaatii kaikilta kovaa työntekoa.

Ida pääsee kuitenkin karjakko-Matildan suosioon ja pääsee asumaan tämän luokse muiden navettapiikojen jäädessä yhteiseen asuntoon, piikamurjuun. Matildan luona Ida oppii pikkuhiljaa myös sisäpiian tehtäviä, ja Matilda opettaa hänellä ruotsin kielen kirjoittamista ja lukemista, kun huomaa ettei Idan kielitaito ole kummoinen. Epäonni ei kuitenkaan ole vielä jättänyt Idaa, vaan Matildan sairastuttua ja kuoltua Ida joutuu takaisin muiden piikojen joukkoon ja uuden karjakon takia joutuu vakavaan onnettomuuteen. Hänet viedään toipumaan Björkkuddenin huvilaan, jossa valtioneuvos Topelius tyttärensä kanssa asuu. Tervehdyttyään hän jää taloon piikomaan, vaikka onkin vielä liian nuori saamaan varsinaista pestiä. Björkkuddenissa hänellä on kuitenkin vihdoin sellainen olo, että hänestä välitetään ja huolehditaan

Mustosen kirjat ajatellaan kirjastoissa usein hömppäromaaneiksi, joita tarjotaan kevyttä lukemista kaipaaville naisille. Itse pidän Mustosen historialliseen Suomeen sijoittuvista romaaneista siksi, että niiden kautta historia tulee eläväksi. Romaaneja varten on selkeästi tehty paljon taustatyötä, ja henkilöt tapaavat usein todellisia historiallisia henkilöitä. Tässäkin romaanissa päästään seuraamaan Topeliuksen vanhuudenpäivien arkea, ja samalla kuuluisuuden kääntöpuolta. Ida on henkilönä ehkä hiukan liian kiltti ja hyväntahtoinen, ja aika naiivi. Kontrasti hänen ja muiden, "tavallisempien" palkollisten välillä on aavistuksen liian suuri, jotta Ida tuntuisi todelliselta. Tarina on kuitenkin hyvä ja etenee sujuvasti kauniissa maalaismiljöössä.

363 s.

8. marraskuuta 2013

Kaori Ekuni: Blink blink


Blink blink kertoo japanilaisesta järjestetystä avioliitosta, joka ei ole ihan tavanomainen. Mies on homo ja naisella on mielenterveysongelmia, mutta he ovat silti onnellisia omaan järjestelyynsä. Parin vanhemmat eivät kuitenkaan tiedä kälynsä ja vävynsä erikoisuuksista, mikä aiheuttaa välillä pientä kitkaa. Parin ystävätkin epäilevät suhteen toimivuutta, mutta Mutsuki ja Shoko pitävät elämästään avioparina.


En muista lukeneeni japanilaisen kirjoittamaa kirjaa ennen, ehkä lastenkirjoja lukuunottamatta. Tämä kirja oli kohtalaisen lyhyt ja nopealukuinen, ja lukukokemuksena ihan mielenkiintoinen. Ei kuitenkaan pääse lempikirjojeni joukkoon. Koska en juurikaan tiedä japanilaisesta kulttuurista, en varmaan saanut kirjasta niin paljon irti kuin kulttuuria tuntevat. Omissa mielikuvissani henkilöt näyttivät japanilaisilta ja ympäristökin vähän, mutta käyttäytyminen oli kuitenkin länsimaalaista, mikä on vähän ristiriitaista... Kirjassa mainittiin vanhoja japanilaisia perinteitä ja joitakin tapoja, kuten kumartamien, kenkien pois ottaminen sisätiloissa, teen juominen ja lattialla istuminen. Näitä ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljon.

Mietin samalla japanin kielen kääntymistä suomen kielelle. Tekstissä oli ajoittain pientä jäykkyyttä ja kummallisia ilmauksia, joka sai pohtimaan asiaa. Toisaalta tämä kirja on ilmeisesti käännetty suomeksi englannista, joten useapi käännösvaihe tietysti tuo oman osansa suomenkieliseen versioon.

Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus, suosittelen niille, jotka haluavat tutustua muihin kulttuureihin ja jotka ovat Japanista kiinnostuneita.

183 s.

6. marraskuuta 2013

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Valo valtameren yllä on Stedmanin esikoinen, ja kirja on ilmestynyt Lupaus-sarjassa, jossa julkaistaan ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Kirja lunastaa mielestäni hyvin paikkansa tuossa sarjassa.

Kirjassa kuvataan elämää majakkasaarella kaukana Australian mantereesta. Majakanvartijana toimii Tom Sherbourne, ja saaren nimi on Janus Rock. Janus on viimeinen majakka, jonka laivat näkevät kun ne lähtevät ylittämään valtamerta Länsi-Australiasta. Elämä majakalla kulkee kolmen kuukauden sykleissä, sillä huoltoalus käy saarella vain neljä kertaa vuodessa jos kaikki sujuu hyvin. Vakituinen majakanvartija saa kolmen vuoden välein kuukauden loman, joten kovin sosiaalista ei elämä Janus Rockilla ole 1920-luvulla. Aluksi Tom asuttaa saarta yksin, ja parantelee henkisiä haavojaan ensimmäisen maailmansodan jäljiltä. Pian saarelle kuitenkin astuu myös toinen asukas, Isabel Sherbourne, Tomin vastavihitty vaimo.

Isabel haluaa ison perheen, ja toistuvat keskenmenot tuntuvat kerta kerran jälkeen epäreilummilta. Isabelin hyväntuulisuus ja leikkisyys katoavat pikku hiljaa pienten ristien ilmestyessä saaren kallioiseen maaperään. Kunnes eräänä päivänä meri kuljettaa Janus Rockille haaksirikkoutuneen soutuveneen, joka tulee muuttamaan perheen elämän pysyvästi. Siitä päivästä alkaen Tom ja Isabel elävät valheessa, jonka paljastumista he joutuvat pelkäämään, ja joka tulee aiheuttamaan suurempaa kipua kuin he olisivat voineet kuvitella.

Valo valtameren yllä on kirjoitettu kauniisti. Vaikka se käsittelee myös vaikeita aiheita, siinä kuitenkin pysähdytään nauttimaan hetkistä. Stedman kuvailee Länsi-Australian luontoa ja pientä Point Partageusen kaupunkia kauniisti ja havainnollisesti. Lukija pääsee kurkistamaan myös majakanvartijoiden arkiseen työhön ja siihen, miten majakan valo saatiin tuolloin aikaan. Januksen linssijärjestelmää kuvataan yksityiskohtaisesti, ja Tomin rakkaus majakkaa kohtaan välittyy lukijalle käsinkosketeltavana.

Tarina etenee vaihtelevalla vauhdilla: majakkasaaren kolmevuotiskaudet hujahtavat nopeasti, mutta lomilla Partageusessa on paljon nähtävää ja paljon ihmisiä tavattavana. Kirjan puoliväliin saakka kerronta oli sujuvaa ja eteni sopivassa tahdissa, mutta loppupuolella oli pientä paikallaan polkemista. Tarina on kaunis, siinä on iloa ja surua, saamista ja luopumista, kohtaamisia ja eroja sekä kaunista, kuvailevaa kieltä. Suosittelen kaikille, joita majakanvartijan elämä 1900-luvun alussa kiinnostaa, tai jotka haluavat tehdä nojatuolimatkan maailman toiselle puolelle Australiaan. Tai niille, jotka vain haluavat nauttia hyvästä ja koskettavasta tarinasta.

422 s.