26. marraskuuta 2012

Jane Green: Anoppiahdistus

Tämä on ollut yöpöydälläni jo kesästä asti, ja viimein päätin että haluan kirjasta eroon. En kuitenkaan viitsinyt jättää kesken, vaan sinnikkäästi vietin muutaman illan sohvalla kirjan kanssa. Teemoja kirjassa on vaikka muille jakaa: on rakastumista, naimisiinmenoa, ihmissuhdekiemuroita, vanhemmuutta, ystävyyttä, perhesuhteita, pettämistä. Kirja ei siis kuvaa pelkästään päähenkilö Ellien ja tämän anopin, Lindan, välistä kireää suhdetta vaan paljon muutakin. Pääosa kirjasta pyörii Ellien ja Lindan vaikean suhteen ympärillä, mutta etenkin loppupuolella mukaan tulee muitakin kuvioita.

Ellie, äitinsä nuorena menettänyt ja isästään vieraantunut lontoolaisnainen löytää Danin, ehjästä perheestä tulevan miehen. Aluksi Ellie on riemuissaan siitä, että vihdoin saa perheen, jota hänellä ei nuorena ollut: vanhemmat ja sisarukset. Ajatus on ihana siihen saakka, kunnes Danin äiti Linda näyttää kyntensä perheen matriarkkana. Linda haluaa maksaa ja järjestää parin häät, auttaa kaikessa mahdollisessa ja pitää mahdollisimman paljon yhteyttä poikaansa. Ajan myötä Lindan käytös ja toiminta suistaa Ellien lähes raiteiltaan, ja kun Linda saa tiedon tulossa olevasta lapsenlapsesta, alkaa pyöritys toden teolla. Ellietä tuntuu ärsyttävän eniten se, ettei Dan mahda tai halua mahtaa äidilleen mitään, vaan saallii tämän holhoavan ja kaikkeen puuttuvan käytöksen ajatellen äidin vain tarkoittavan hyvää. No, on sanomattakin selvä, että Ellien ja Danin suhde alkaa jossain vaiheessa rakoilla yhä enemmän ja enemmän.

Kirja käsittää laajan ajanjakson, monta vuotta yhteensä. Tarina ei mielestäni ollut kaikilta osin kovinkaan yhtenäistä, vaan välillä voitiin hypätä monta kuukautta tai vuosikin eteenpäin. Chick lit-kirjallisuudelle tyypillisesti aiheita ei käsitelty kovinkaan syvällisesti, mutta se juuri jäi vaivaamaan minua. Loppuratkaisu oli ihan kiva, mutta minua olisi kiinnostanut se, miten siihen päästiin ja mitä kaikkea siihen vaadittiin. Kirjassa jotkut asiat tuntuivat sujuvan mahdottoman helposti ja vaivattomasti ja toisia, mielestäni ei niin merkittäviä, vatvottiin puolelta ja toiselta. Tarina pääsi mielestäni kunnolla vauhtiin vasta jossain puolenvälin tienoilla, sitä ennen teksti jäi välillä junnaamaan paikoilleen ja oli työlästäkin lukea. Ehkä se siksi jäi niin pitkäksi aikaa kesken.

Kirjassa on paljon teemoja ja osan käsittely jää huteraksi. Alku ja loppu ovat kuin eri kirjasta, tietysti elämä ennen ja jälkeen avioliittoa ja lasta on ihan eri maailmasta. Olisin kuitenkin mieluummin lukenut tarinan kahdessa pätkässä, ensin vaikka avioliittoon asti ja sitten toisessa kirjassa loput. Ehkä tarina olisi silloin voitu rakentaa ehjemmäksi ja viimeistellymmäksi, nyt tuntui kuin se olisi jäänyt pahasti kesken. Tätä voisi sanoa ihan kivaksi kirjaksi, yhtään sen parempaa arviota en sille haluaisi antaa.

25. marraskuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Tästä kirjasta olen jo lukenut monta arviota blogimaailmassa ja muuallakin, useimmat niistä kiittäviä. Ehkä siksi siitä kirjoittaminen on venähtänyt, kirjan lukemisesta on jo viikko ja vasta nyt tartun lopulta siitä kirjoittamiseen. On vaikea miettiä enää uutta sanottavaa kun on lukenut niin monia kirjoituksia tästä kirjasta.


Kirja on hyvin ajankohtainen, sillä Ollikainen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuosittain parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoiskirjalle. Kirja on myös ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Nälkävuosi kertoo talvesta 1867-1868, jolloin monelta loppui ruoka ja kerjuulle oli lähdettävä. Myös Marjan on jätettävä kotinsa lastensa Matleenan ja Juhon kanssa, ja lähdettävä hyytävään pakkaseen etsimään ruokaa. Perheen isä Juhani on jätettävä kylmenevään torppaan, sillä tämä on säästänyt ruokiaan muulle perheelle ja kuihtunut siksi ennen muita.

Marjan määränpäänä siintelee Pietari, kaupunki, jossa kenenkään ei tarvitse nähdä nälkää. Matka sinne on kuitenkin pitkä, kylmä ja vaivalloinen, sen Marjakin tietää. Mutta toivoa ei saa menettää, sisulla ja sinnikkyydellä edetään hangessa toivoen että jostain tulisi näkyviin talo, josta saisi suojaa yöksi.

Toisenlaisen näkökulman tuohon talveen antavat Renqvistin veljekset, Teo ja Lars. Lääkärinä ja virkamiehenä Helsingissä työskentelevien miesten ei tarvitse nähdä nälkää eikä paleltua talven kylmyydessä. Kirjassa tutustutaan myös senaattorin mietteisiin, kun hän tahollaan pohtii kerjäläisongelmaa, tautien leviämistä ja kansan vähenemistä.

Kirjan kieli on kuvailevaa, kaunista, mukaansatempaavaa ja oivaltavaa. Ollikainen löytää sanat niin suomalaisen luonnon kuvaamiseen kuin Helsingin slummien tunnelman välittämiseen. Koska palautin kirjan jo kirjastoon, en voi antaa kielestä esimerkkejä, mutta muista blogeista niitä löytyy runsaasti. Nälkä esimerkiksi vertautuu kissanpojan hukuttamiseen ja teema tulee myöhemmin esille myös Matleenan sairastuessa. Ollikainen kuvaa luontoa karusti ja kauniisti, ja käyttää lintuja useissa kohdin. Torppaan jätetty Juhani esimerkiksi säilyy Marjan mielessä telkkänä.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen miettinyt kirjan henkilöitä ja nälän näkemistä aina kun olen itse saanut ruokaa eteeni. Minulle ruoan saaminen on toistaiseksi ollut lähinnä itsestäänselvyys, mutta onhan Suomessa ja maailmalla monia sellaisia, jotka elävät todeksi Ollikaisen kuvaamaa nälkää ja hätää. Vaikka kirja kertoo historiallisesta ajasta ja tapahtumista, sen aihe on kuitenkin edelleen ajankohtainen.

24. marraskuuta 2012

L.M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny

Hedelmätarhan Kilmeny oli minulle Pat-kirjojen tavoin ihan tuntematon, ennen kuin törmäsin siihen kirjaston hyllyssä. Kirjan ohut ulkomuoto vähän epäilytti, kun tykkään niistä Montgomeryn kirjoittamista sarjoista ja muutenkin vähän paksummista kirjoista. Aloittelin kirjaa koulussa tauon aikana ja taisin lukea loppuun samana iltana yhtä soittoa.

Tarina kertoo Eric Marshallista, joka on opettajan sijaisena Lindseyn kylässä Prinssi Edwardin saarella. Hän sijaistaa hyvää ystäväänsä, eikä opettajana toimiminen ole hänen unelma-ammattinsa, vaan väliaikainen ratkaisu ystävän auttamiseksi. Lindseyn kylässä hän päätyy eräällä kävelyretkellään vanhaan hylättyyn puutarhaan, josta hän löytää kauniin tytön soittamasta viulua, kauniimmin kuin hän on ikinä ennen kuullut viulua soitettavan. Kun tyttö huomaa Ericin, hän pelästyy suunniltaan ja juoksee pois. Ericissä tapaus tietysti aiheuttaa hämmennystä ja uteliaisuutta.

Eric saa tietää, että puutarhan tyttö on salaperäinen Kilmeny, joka ei kyläläisten mukaan osaa lainkaan puhua. Hän ei myöskään ole käynyt ihmisten ilmoilla vuosiin, vaan hän asuu syrjässä yhteisöstä setänsä ja tätinsä luona. Kilmenyn elämäntarina ei ole kovin kaunis eikä miellyttävä, mutta sitä en tässä nyt paljasta.

Sisko Ylimartimo on suomentanut kirjan Pat-kirjojen tapaan, ja hän on lisännyt loppuun lyhyen kirjoituksen kirjan taustoista. Pidän siitä, että nämä "esittelyt" ovat kirjojen lopussa, jolloin teksti tuo mukavasti lisätietoa ja syvyyttä jo luettuun. Jos esittelyteksti olisi kirjan alussa, siitä tuskin saisi yhtä paljon irti, ja toisaalta se häiritsisi oman kuvan muodostamista kirjasta.

Hedelmätarhan Kilmeny on luonteeltaan Ylimartimon mukaan psykologinen rakkaustarina, ja kirjan tapahtumien taustoitus onkin synkempää kuin mihin olen muissa Montgomeryn kirjoissa törmännyt. Silti kirjaa lukee mielellään, koska tietää kirjan kaikkien kauheuksien lopulta päättyvän onnelliseen loppuun. Eihän muuta olisi voinut olettaakaan.

19. marraskuuta 2012

L.M. Montgomery: Pat, vanhan kartanon valtiatar

En voinut lukea muuta kunnes sain tietää, miten Patille lopulta käy. Onneksi toinen osa oli jo kannettu kotiin kirjastosta ja pääsin jatkamaan lukemista melkein keskeytyksettä. Vanhan kartanon Patissa luvut ovat tarinoita ja otsikoitu niiden mukaan. Tässä kirjassa edettiin vuosi kerrallaan, luvut oli nimetty vuosien mukaan. Kirja käsittää yhteensä yksitoista vuotta Patin elämästä. Alkuun aika tuntuu kuluvan verkkaisesti, ja ensimmäisiin vuosiin kiinnitetään paljon huomiota. Kolmannesta tai neljännestä vuodesta alkaen tahti kuitenkin kiihtyy ja vuodet vierähtelevät ohi yhä nopeammin.

Kirjassa ovat mukana kaikki edellisestä kirjasta tutut henkilöt. Silver Bushissa keskiössä ovat Pat, Judy, Rae (Cuddles) sekä Silver Bushin kissat ja koirat. Muu perhe pysyttelee taustalla tapansa mukaan nousten sieltä aina välillä tarinan niin vaatiessa. Hilary on matkustanut opiskelemaan arkkitehtuuria, eikä häntä tavata kuin vasta kirjan loppumetreillä. Hän on kuitenkin läsnä kirjeissä ja ajatuksissa läpi kirjan. Judy jatkaa tarinointiaan entiseen tapaansa, ja Pat ja Rae nauttivat niiden kuuntelemisesta. Tosin kaikki kertomukset yliluonnollisista ilmiöistä eivät enää uppoa tyttöihin samalla tavoin kuin lapsena. Judy saa tarinoinnilleen myös kilpailijan, kun taloon palkataan uusi renki.

Pat, vanhan kartanon valtiatar on sävyltään synkempi ja vakavampi kuin edeltävä osa. Toisaalta ensimmäisessä osassa pääosassa oli Pat lapsena, ja tässä toisessa Pat on jo nuori aikuinen ja Silver Bushin emäntä. Kartanon emännyys äidin sairauden vuoksi tuo mukanaan vastuuta ja velvollisuuksia, mutta toisaalta Pat nauttii siitä täysin rinnoin. Emäntänä hän kuitenkin joutuu tekemään päätöksiä, jotka eivät aina miellytä tai tunnu hyviltä. Aikuinen Pat ei ole suinkaan unohtanut ympäröivää luontoa, ja hän edelleen kiintyy kaikkeen samalla voimalla kuin ensimmäisessä osassa. Aikuistuttuaan Pat on kuitenkin joutunut alistumaan siihen, ettei muutosta voi estää, siihen voi vain sopeutua.

Monet muutokset tai niiden uhat ovatkin Patin huolenaiheina. Naimisiin meno on yksi Patin murehtimista asioista, ei tosin itsensä kohdalla vaan muiden kohdalla. Kun joku lähipiiristä menee naimisiin, hän muuttaa pois, ja joutuu tietyllä tavalla Patin ulottumattomiin. Toisaalta Patia lohduttaa jonkin verran se, miten onnellisilta naimisiin menevät näyttävät. Yhtä tragediaa lukuunottamatta, joka muuttaa koko Silver Bushin elämän.

Patin ympärillä pyörii kosijoita, jotka hän yksi toisensa jälkeen lähettää tiehensä, muutamaa pidempikestoista ehdokasta lukuunottamatta. Myös Raen ympärillä on ihailijoita, välillä useampikin yhtä aikaa. Silver Bushissa ollaan välillä toiveikkaita Patin naimisiin menon kanssa, mutta aina jossain vaiheessa hänen valintoihinsa petytään. Kaikki Patin heilat eivät myöskään nauti täyttä suosiota muun perheen keskuudessa.

Vaikka haluaisin aina lukea joka tarinalle jatkoa, tämä kirja sai lopulta sellaisen päätöksen, etten enää jäänyt kaipaamaan jatko-osaa (välttämättä). Vaikka loppu on traaginen, on siinä silti uuden toivon ja alun mahdollisuus, ja jää lukijan oman tulkinnan varaan, miten onnellisen elämän hän haluaa Patille lopulta suoda.



3. marraskuuta 2012

L.M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Tämä kirja on ollut kesken pitkään, ja viimein sain sen lopetettua. Alun tahmeuden jälkeen lukeminen sujui nopeasti ja kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Montgomeryn kahdesta Pat-kirjasta on sanottu, että päähenkilö Pat muistuttaa kirjoittajaa itseään enemmän kuin muut sankarittaret, kuten vaikka Vihervaaran Anna.

Aika etenee Silver Bushin kartanossa vauhdilla, sillä kirja alkaa Patin lapsuusvuosista, jolloin hän on noin 5- tai 6-vuotias. Kirjan lopussa Pat on jo nuori nainen, ja luonteen kehityksen huomaa hänessä selkeästi. Luonteeltaan Pat on takertuvainen, mutta hänen tarkertuvaisuuteensa kohdistuu ihmisten lisäksi koko ympäristöön. Esimerkiksi kirjan alussa Pat itkee pihapuun kaatamista ja tädin avioitumista. Kukkia Pat ei halua poimia vaan katselee niitä mieluummin luonnossa. Voimakas kiintyminen paikkoihin ja ihmisiin on välillä rasittavissakin mittapuissa, sillä mikään ei pysy samanlaisena ikuisesti. Kasvaessaan Pat pystyy käsittelemään paikoista, ihmisistä ja esineistä luopumista järkevämmin, mutta edelleen hyvin tunteikkaasti.

Patin kasvatuksessa suurin rooli on Judyllä, alunperin Irlannista kotoisin olevalla kotiapulaisella. Judy puhuu voimakkaasti murtaen, mikä ärsytti etenkin kirjan alussa. Suomentajan mukaan murre on keksittyä, eikä vastaa mitään suomen kielen olemassa olevaa murretta. Mielestäni murteessa on kuitenkin ainakin itäsuomalaisia ja karjalaisia piirteitä. Tuntuikin kovin ristiriitaiselta lukea karjalaisen kuuloista puhetta irlantilaissyntyisen ihmisen puhumana. Kun murteeseen tottui, siihen ei enää kiinnittänyt niin paljon huomiota. Alussa se kuitenkin hidasti kirjan lukemista, kun en ärsyyntymiseltäni halunnut lukea kovin pitkiä pätkiä.

Montgomeryn luonto- ja ympäristökuvaukset ovat tuttuja muista hänen kirjoittamistaan kirjoista, eikä niitä puutu tästäkään. Ympäristöä havainnoidaan Patin silmillä, mikä tuo kuvaukseen pientä ylitunteellisuutta. Pat kuitenkin luo mielikuvituksellaan ympäristöönsä tiettyä mystisyyttä, keijujen voi melkein nähdä tanssivan kuutamossa. Judy kertoo Patille paljon kaikenlaisia tarinoita niin yhteisön ihmisistä kuin yliluonnollisista olennoistakin. Pat eläytyy voimakkaasti näihin kertomuksiin varsinkin lapsena, ja esimerkiksi kotihautausmaan esi-isät tuntuvat olevan Patille läheisiä ja todellisia.

Vaikka kirja koostuu tarinanpätkistä, joiden välillä voi olla pitkiäkin aikoja, saa Patista, Silver Bushin kartanosta ja sen väestä kuitenkin kattavan ja monipuolisen kuvan. Patin lapsuusaika etenee hitaammin, mutta koulun aloituksen ja varsinkin sen päättämisen jälkeen aika alkaa kulua paljon nopeammin. Niinhän se tuntuu oikeassakin elämässä olevan.

Pat saa ensimmäisen oikean ystävän melko myöhään, vasta kouluiässä. Naapurissa asuvasta Jingle-pojasta tuleekin Patin lähin tuki ja ystävä Sidney-veljen jäädessä pikkuhiljaa etäisemmäksi. Myöhemmin naapuriin muuttaa myös Patin ikäinen Bets, joka on tarpeeksi samanhenkinen ystävyyden syntymiseksi. Jinglen ja Betsin kanssa Pat kokee monenlaisia asioita, lapsuudessa enemmän luontoon, ympäristöön ja lähiyhteisöön liittyviä. Varttuessaan nuoret joutuvat kokemaan myös elämän ikävämpiä puolia ja oppimaan luopumisen tuskan. Pat, Bets ja Jingle viettävät suuren osan vapaa-ajastaan ulkona luonnossa heille rakkaissa paikoissa keksien itselleen tekemistä tai nauttien toistensa seurasta ja ulkoilmasta.

Itse vanha kartano, Silver Bush, näyttäytyy ystävällisenä ja kaikille avoimena paikkana. Kartanoon ovat lähes kaikki tervetulleita, ja sen huoneilla tuntuu olevan omat sielut. Judy luo taloon lämpimän ja käytännöllisen tunnelman, Pat esittelee lukijalle rakastamiaan huoneita, huonekaluja ja eläimiä. Vaikka kartanoa kuvataan vanhana ja hiukan rappeutuneenakin, se tuntuu silti kodikkaalta ja ystävälliseltä.

Lopussa on suomentajan Sisko Ylimartimon teksti kirjan taustoista ja suomennostyöstä. Pidin siitä, että teksti oli sijoitettu juuri kirjan loppuun, jolloin tarinaan tuli tavallaan uusia ulottuvuuksia. Jos teksti olisi ollut alussa, olisin ehkä kiinnittänyt siinä kerrottuihin asioihin liikaa huomiota lukiessani.