30. syyskuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Kuva #kirja-sivuilta
Karen Joy Fowler kuulosti minusta kovasti tutulta kun aloin lukea tätä kirjaa. En saanut päähäni mistä tuttuus johtui, ennen kuin silmäilin pikaisesti muutamaa blogitekstiä Olimme ihan suunniltamme -kirjasta. Fowler on kirjoittanut mm. Jane Austen -lukupiirin, josta olen kirjoittanut kolme vuotta sitten. Olen sanonut kirjaa "peruskivaksi välipalaksi", toisin sanoen se ei ole ollut mikään kovin ihmeellinen lukukokemus.

Olimme ihan suunniltamme on ihan erilainen Jane Austen -lukupiiriin verrattuna. Olimme ihan suunniltamme kertoo Rosemary Cooken tarinan, tai oikeastaan hän kertoo omaa tarinaansa. Hän aloittaa keskeltä, opiskeluvuosistaan ja hyppää välillä lapsuuteensa ja aikuisuuteensa. Kirjan alku tuntuu vähän sekavalta, mutta ennen puoltaväliä tulee hyvin yllättävä juonenkäänne, joka selittää kirjan alun outouden.

Rosemaryn perhe ei ole kovin tavallinen. Viisivuotiaana hänen elämänsä muuttui rajusti, kun hän menetti ensin siskonsa ja vähän sen jälkeen hänen veljensä karkasi omille teilleen. Rosemary jäi yksin perheen uuteen asuntoon tutkijaisänsä ja masentuneen äitinsä kanssa. Rosemary ei myöskään sopinut muiden lasten joukkoon, vaan tunsi aina olevansa vähän erilainen kuin muut ja näkemään vaivaa, jotta tulisi hyväksytyksi toisten joukkoon. Opiskelemaan hän lähti toiseen osavaltioon, mutta sielläkään häntä ei varauksetta hyväksytty joukkoon. Eikä veljestä näkynyt jälkeäkään, vaikka hänet oltiin nähty juuri tässä kaupungissa.

Kirjan tarina on Rosemaryn matka omaan itseensä. Tarinan edetessä hän selvittää, mitä lapsuudessa oikeasti on tapahtunut, sillä hänen muistonsa ovat vääristyneitä ja hajanaisia. Psykologia on kiinteä osa kirjaa, ja tarinan myötä tuli kerrattua omia psykologiantietoja ja opittua vähän uuttakin. Luulen että kirjassa selitettiin mielen teoria ensimmäistä kertaa siten, että lamppu syttyi päässäni ja oikeasti tajusin, mitä sillä tarkoitetaan. Kirjan luettuani löydän arjesta jatkuvasti uusia esimerkkejä mielen teoriasta ja hykertelen itsekseni oivalluksilleni.

Kirja on vähän outo, mutta niin on sen kertojan elämäkin. Minusta teksti kuvaa hienosti Rosemaryn elämää ja hänen pikkuisen tasapainotonta ja erikoista mieltään. Vaikka tarina pomppii välillä ajasta toiseen, pysyin hyvin kärryiltä siitä missä milloinkin mentiin. Samojen kansien väliin on onnistuttu saamaan luontevasti myös paljon erilaisia teemoja: on pohdintaa Rosemaryn elämästä, pohdintaa psykologisten kokeiden etiikasta, eläinten kohtelusta ja niiden oikeuksista ja näkökulmia eläinaktivismiin. Eikä minusta mikään teemoista tuntunut irralliselta tai liiaksi painotetulta tai myöskään valmiiksi pureskellulta, vaan kaikki sopi minusta hyvin tarinaan ja lukijalle annettiin mahdollisuus pohtia omaa kantaansa asioihin, muodostaa itse omat mielipiteensä.

Jos Jane Austen -lukupiiri oli perushyvä välipala, Olimme ihan suunniltamme on sellainen jota luetaan välipalojen välissä. Itse luin tätä työmatkoilla eli noin tunnin pätkissä, ja luulen että se oli parempi ratkaisu kuin lukea parissa pätkässä koko kirja. Lyhyemmät pätkät toimivat, koska kirja laittaa aivonystyrät liikkeelle: kirjaa liittyvät asiat pyörivät päässäni itsekseen lukemiskertojen välillä. Tämä olisi varmasti oiva lukupiirikirja, sillä keskustelua heräisi varmasti.

27. syyskuuta 2015

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika

Kuva kustantajan sivuilta
Tältä kirjalta ei ole viime aikoina voinut välttyä, sillä se putkahtelee vähän väliä blogeissa, lehdissä, joka paikassa. Kaikesta huomiosta huolimatta en tarttunut tähän ihan tuoreeltaan, ja lopulta kun varasin sen kirjastosta niin muutama muukin oli ajatellut lukea kirjan. Taisi vierähtää muutama kuukausi ennen kuin lopulta sain sen käsiini, enkä sittenkään ehtinyt lukea sitä heti. Vasta kirjaston palautusmuistutus laittoi minuun vauhtia.

Kirja oli onneksi aika lyhyt ja sen lukaisi nopeasti. Loppujen lopuksi kirjan sisältö ei minusta ollut kovin ihmeellinen, asian voi tiivistää vaikka näin: käy läpi kaikki tavarasi tavararyhmittäin, heitä pois kaikki ne tavarat, jotka eivät tuota sinulle iloa ja järjestä jäljelle jäävät niin että niillä on kaikilla omat paikkansa. Tietysti kirjassa on käsitelty kaikkia vaiheita vähän yksityiskohtaisemmin ja neuvottu esimerkiksi, missä järjestyksessä tavaravuoret kannattaa käydä läpi, mutta minusta kirja ydin oli tuossa.

Olisi ollut ihanaa päästä heti omien tavaroidenkin kimppuun, mutta pelkäsin että viikonloppu on urakkaan liian lyhyt aika ja että puhti loppuisi itsekseen puurtaessa kesken. Niinpä tavarat vyöryvät edelleen joka paikassa, yllättäen tämäkään kirja ei ratkaissut ongelmaa vain sillä, että sen luki... Luulen että odotan karsimisprojektin kanssa vähän pidempää vapaata ja varaan hommaan mukaan jonkun ulkopuolisen joka pitää minut ruodussa eikä anna säästää sellaisia tavaroita jotka eivät tuota iloa. Tähän tärkeään asiaan palattiin kirjassa vähän väliä, ehdottomasti kaikki iloa tuottamattomat tavarat saavat häädön.

Kirjassa tuotiin toistuvasti esille se, miten paljon Kondon asiakkaat ovat hänen ohjauksessaan heittäneet tavaraa menemään. Jätesäkkikaupalla roinaa roskiin, jokaiselta tavaraa on ilmeisesti mennyt ainakin kymmenen/kymmeniä, joiltakin satoja säkkejä. Kierrätyksestä ei mainittu juuri mitään, kirpputoria ei taidettu mainita kertaakaan ja toisille lahjoittaminenkin kiellettiin ehdottomasti, ellei tavaran saaja varmasti saa itse iloa tavarasta. Kirppikset ovat tietysti vähän ongelmallisia, sillä kirppistely ei oikeastaan vähennä tavaramäärää (ainakaan meillä), vaan kirppistavarat ovat vaatehuoneessa pahvilaatikoissa odottamassa taas seuraavaa kierrosta. Ehkä ensi kerralla nöyrryn ja heitän oikeasti pois ne tavarat, jotka eivät mene kaupaksi. Muusta kierrättämisestä, esim. paperin, pahvin, metallin, elektroniikan kierrättämisestä vaiettiin. Kaikki turhat tavarat vaan käskettiin heittämään jätesäkkeihin ja heittämään pois.

Kaiken kaikkiaan kirja ei ihan yltänyt odotuksiini. Sisällössä oli paljon toistoa, vakuuttelua ja mainosmaista "onnistut varmasti etkä ikinä palaa vanhoihin tapoihisi" -tuuletusta. Käytännön anti jäi ainakin minulle vähäiseksi. Aion luultavasti kokeilla vaatteiden järjestämistä kirjan opein, sisältäen uuden viikkaustavan ja vetolaatikoiden käytön hyllyjen sijaan. Vaatevaraston karsiminenkin todennäköisesti hoituu samalla kun järjestän koko vaatehuoneen uudelleen. Kondo kehottaa kasaamaan kaikki saman lajin tavarat yhteen pinoon ennen karsimista, eli esim. kaikki vaatteiksi laskettavat kaikista huoneista, kaapeista ja koloista, ja tämän jälkeen päättämään mitkä saavat jäädä ja mitkä eivät. Vaikka tämä vinkki kuulostaa minusta työläältä, luulen että se toimii. En luullakseni ole koskaan nähnyt kaikkia vaatteitani samassa kasassa, ja tulen todennäköisesti kauhistumaan sen kasan korkeutta.

Lukemistani siivous- ja järjestelykirjoista olen pitänyt eniten Anne te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjästä. Ehkä kulttuuriero japanilaisten kanssa on kuitenkin liian suuri, ja Velde-Luoman keinot tuntuvat itselle sopivammilta. Todennäköisesti yhdistelen näiden kahden kirjan neuvoja, sitten kun (jos) joskus aloitan urakkani. Pitäisi varmaan muuttaa, silloinhan tavarat tulee käytyä pakosta läpi. :)

Tästä* pääset hankkimaan kirjan itsellesi, mikäli kiinnostuit. :)

22. syyskuuta 2015

Donna Leon: Pedon palkka

Kuva kustantajan sivuilta
Helmikuussa 2014 tavoitteenani oli lukea kaikki Donna Leonin Guido Brunetti -dekkarit. Alkuun tahti olikin reipas ja luin monta osaa peräkkäin. Lopulta tuli ähky ja tahti hidastui huomattavasti. Olen kirjoittanut vain kaksi tekstiä, vaikka olen lukenut kaksikymmentä kirjaa. Täältä löydät aiemmat tekstit. Luulen että se on ollut lukijoidenkin kannalta hyvä ratkaisu, olisi todennäköisesti ollut aika puuduttavaa lukea 20 samantapaista tekstiä. :)

Nyt olen saanut luettua yhtä lukuun ottamatta kaikki tähän mennessä suomennetut Brunetti-dekkarit, kun lopulta pääsin Pedon palkan loppuun. Kirja on lojunut yöpöydälläni ainakin kuukauden, voi olla että useammankin. Syynä taisivat olla muut (mielenkiintoisemmat) kirjat, jotka tunkivat väliin. Lukukokemusta hieman tietysti haittasi se, että kirjan alku oli jo unohduksissa kun lopulta päätin lukea sen loppuun.

Pedon palkassa Brunetti tutkii harvinaista sairautta sairastaneen miehen kuolemaa. Kuolema ei tietysti ollut luonnollinen, vaan mies löytyy murhattuna kanaalista. Tutkimuksia hidastaa se, ettei uhrin henkilöllisyyttä saada heti selville, eikä ketään samanoloista ole ilmoitettu kadonneeksikaan. Lopulta mies paljastuu eläinlääkäriksi, joka työskentelee sivutoimisesti teurastamossa varmistamassa lihan turvallisuutta. Murhaajan selvittäminen onkin sitten vähän mutkikkaampaa.

Tässä kirjassa teemana on lihatuotanto ja sen turvallisuus. Vaikka kuluttajille vakuuttettaisi mitä, ei tuotantoketjun kaikki osat välttämättä silti täytä vaatimuksia. Suomessa tilanne on toivottavasti vähän erilainen kuin mitä kirjassa kuvattiin, mutta kieltämättä kirja laittoi miettimään sitä, millaista ruokaa sitä lautaselleen ottaa. Kirjassa teurastamo on paikka, jossa johtoportaan päätökset menevät lain ja direktiivien ohitse, eikä kuviosta tietysti puutu uhkailua, kiristystä eikä lahjontaakaan.

Minusta tämä oli vaihteeksi ihan hyvä Brunetti-dekkari, vaikka mielikuva syntyikin viimeisen kolmanneksen perusteella jonka nyt hiljattain luin. Jotain ehkä kertoo se, että kirja jäi niin pitkäksi aikaa kesken. Ensimmäisessä tekstissäni olen valitellut huonoa kieltä ja huolimatonta juonta, mutta kieli ainakin oli tässä kirjassa suhteellisen sujuvaa. Juonen johdonmukaisuudesta en nyt uskalla sanoa mitään. Lukukokemus oli ihan hyvä, vaikka aihe olikin tällä kertaa synkempi kuin tavallisesti. Kirjan loppukohtaus oli silti minusta hellyyttävä ja positiivinen.

Sarjassa on ilmestynyt kolme kirjaa tämän jälkeenkin, joista Kultamuna on jo ilmestynyt suomeksi. Kaksi uusinta odottaa siis vielä suomennosta, eikä minulla ole kovin kiire päästä niitä lukemaan. Tosin toiseksi uusin, By Its Cover, kuulostaa erityisen mielenkiintoiselta, sillä siinä ratkotaan rikoksia kirjastossa.

19. syyskuuta 2015

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kuva kustantajan sivuilta
Kaari Utrion uutuusromaanissa* päästään kurkistamaan mielenkiintoiseen aiheeseen, paperinvalmistukseen. Paperi on niin jokapäiväinen asia, ettei sen valmistusta sen ihmeemmin tule miettineeksi. Ala-asteella olen kyllä tehnyt muutaman arkin omaa paperia, ja ihastelen mielelläni kauniita käsintehtyjä papereita kun niitä vastaan tulee. 1800-luvulla paperin valmistus oli vielä käsityötä, koneellinen paperinvalmistus oli vasta tulossa Suomeen vaikka Englannissa koneita jo olikin.

Tarina alkaa päivästä, jolloin Sebastian Ross palaa Suurkosken paperiruukille vammautuneena merikapteenina. Hänen isänsä, edellinen ruukinpatruuna, on kuollut ja ruukin johto on ollut jo jonkin aikaa Sebastianin tädin, Gustava Rossin ja Wilhelmine Falkenstenin sekä ruukin paperimestarin hoidossa. Uutta patruunaa tervehditään ristiriitaisin tuntein, sillä työläisten tulevaisuus riippuu nyt Sebastianista. Keppien varassa ja tuskaisen näköisenä liikkuva uusi patruuna ihmetyttää myös kookkaalla ulkomuodollaan.

Sebastian itse on masentunut ja kiukkuinen uudessa tilanteessa. Nuorena hän lähti ruukkia ja isäänsä pakoon merille, mutta vammautuminen palautti hänet lähtöpisteeseen. Sopeutuminen yhdessä paikassa elämiseen ja muiden passattavana olemiseen ei myöskään ole helppoa liikkuvaan työhön tottuneelle.

Wilhelmine Falkensten ei ole sen paremmalla mielellä, sillä hänen kärttyinen isänsä synkentää koko kotipiirinsä. Wilhelminen isä nauttii tappelemisesta, ja on harmissaan vanhan kiistakumppaninsa, Sebastian Rossin isän menehtymisestä. Wilhelmine on myös huolissaan ruukin tulevaisuudesta uuden patruunan saavuttua, sillä ruukista on tullut hänen toinen kotinsa ja sen työntekijöistä hänen ystäviään. Asiat mutkistuvat entisestään, kun Wilhelminen isä aiheuttaa käytöksellään sen, ettei Wilhelmine kehtaa enää näyttäytyä uuden patruunan silmissä ruukilla.

Talven tullessa sekä Wilhelmine että Sebastian löytävät itsensä Helsingistä. Vaikka kaupunki on vielä pieni ja maalaismainen, se on silti suuri ja hieno pieniin piireihin tottuneen Wilhelminen mielestä. Pitkä neiti myös hämmentää kaupunkilaisia ulkonäöllään, käytöksellään ja ajatuksillaan.

Vaikka olen lukenut paljon Kaari Utrion kirjoja, tähän tarttuminen oli vähän hankalaa. Onneksi tämä oli lainassa kirjastosta ja tietysti siihen oli varauksia, joten se oli pakko aloittaa. Ja hyvä oli että aloitin, sillä tarina oli mielenkiintoinen ja henkilöt hauskoja. Romaanin tyyliin kuului että monet henkilöistä olivat selkeästi karrikoituja, suuntaan ja toiseen. Välillä tuntui, että ainoat järkevät ihmiset koko kirjassa olivat Wilhelmine, Sebastian, täti Gustava ja paperimestari. Kaikki muut tuntuivat jollain tavalla vinksahtaneilta, kuka hyvällä ja kuka vähemmän hyvällä tavalla. Kirjan huumori tuleekin esiin näiden henkilöiden ja heidän edesottamustensa kautta, eikä välillä voi kuin päivitellä seurapiirien hurjaa menoa. Näennäisen hyvän ja tahdikkaan käytöksen alle kätkeytyy niin paljon.

Paperinvalmistusta kuvailtiin kirjassa tarkasti, mutta ei niin tarkasti että lukija olisi pitkästynyt. Samalla kun uudelle ruukinpatruunalle esiteltiin ruukkia ja siellä työskenteleviä, sai lukijakin selvityksen siitä, mitä missäkin tapahtuu ja millainen merkitys sillä on lopputuloksen kannalta. Kirjan sisäkansissa oli kuvat kahdesta paperinvalmistuksen vaiheesta, ja niitä tuli syynättyä esittelykierroksen aikana tarkasti. Kuvat auttoivat ainakin minua muodostamaan mielikuvan tuon ajan paperinvalmistuksesta. Utrion kotisivuilla on muuten lisää taustatietoa paperinvalmistuksesta ja muustakin kirjaan liittyvästä, kannattaa tutustua jos aihe kiinnostaa.

Vaikka kirjan alku olikin minulle vähän kankeaa, jäin tarinaan koukkuun ennen puoliväliä ja sen jälkeen kirja tulikin hotkaistua melkein kerralla. Tarina oli ennalta-arvattava eikä mitenkään hurjan yllätyksellinen, mutta kirjan henkilöiden edesottamuksia oli hauska seurata ja kirjan kieli on ihanan sujuvaa ja viimeistellyn tuntuista. Ja parasta näissä historiallisissa romaaneissa minusta on se, että historiaa oppii näiden kautta ihan huomaamattaan, samalla kun viihtyy hyvän tarinan parissa.

5. syyskuuta 2015

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Kuva kustantajan sivuilta
Flavia de Luce pääsee taas näyttämään kyntensä salapoliisina, kun Buckshawn kartanon maille majoittunut mustalaisnainen lähes murhataan. Tapaukseen liittyy paljon hämäriä asianhaaroja, kuten rikospaikalla tuntuva kalanhaju ja kummallisesti katoavat ja uudelleen ilmestyvät tavarat. Vanha ennustajaeukko ei jää ainoaksi väkivallan uhriksi, vaan Flavia löytää toisenkin uhrin, jälleen kartanon mailta.

Rikoksen selvittelyn ohessa Flavia etsii johtolankoja omasta äidistään jota ei koskaan ehtinyt tuntemaan. Häntä huolettaa myös kartanon taloudellinen tilanne, sillä vararikko vaikuttaa väistämättömältä, vaikkei isä suostukaan asiaa enempää valaisemaan. Flavian siskot tuovat mieleeni Tuhkimon ilkeät sisarpuolet, sillä vaikkei Flaviaa nyt suorastaan orjuuteta niin ei häntä kovin kauniistikaan kyllä kohdella. Onneksi Flavian oveluus tekee kostamisesta suloista.

Flavia-dekkareihin on ihana upota, sitä suorastaan sukeltaa jonkinlaiseen vanhanaikaiseen dekkarin ja sadun risteytykseen ja puikahtelee Flavian mukana johtolankoja etsimässä. Tässä kolmannessa osassa tavataan monia edellisistä osista tuttuja kyläläisiä, mutta uusiakin tuttavuuksia on paljon. Välillä menin henkilöissä iloisesti sekaisin, vaikkei henkilögalleria ylettömän runsas ollutkaan. Juoneen en onneksi sotkeutunut vaikka henkilöissä välillä sekoilinkin.

Edellisestä osasta kirjoittaessani vertasin Flaviaa Pikku Myyhyn, ja vertaus pätee mielestäni edelleen. Kumpikin harrastaa oveluuksia ja kepposia, ei välitä kielloista ja kehotuksista ja nuuskii asioita omin päin (kotiaresteista huolimatta). Näiden kirjojen seurassa oma arki häviää, kun hyppää uskollisen Gladys-polkupyörän tarakalle ja liittyy Flavian seuraan salaisuuksia selvittämään.

Jos et vielä ole tutustunut Flaviaan, tee se nyt! Sarjan edelliset osat ovat Kuolema ei ole lasten leikkiä (osa 2)ja Piiraan maku makea (osa 1).

Täältä* pääset hankkimaan kirjan ikiomaksi. :)

2. syyskuuta 2015

Inga Röning: Hippiäinen

Kuva #kirja-sivuilta
Hippiäinen* kertoo ensimmäistä lastaan odottavista Kreetasta ja Mikosta. Raskaus tulee heille yllätyksenä, vaikka yhdessä oli päätetty että vauva saa tulla jos on tullakseen. Ensimmäisen paniikin aiheuttaa kukkakaupan myyjä, joka kertoo parille iloiset uutiset kun he ovat ostamassa kukkakimppua kaverien tupareille. Seuraava paniikki kehkeytyykin sitten kun raskaustestiin ilmestyy kaksi viivaa, ja sen jälkeen paniikkeja ilmaantuu tasaisen epätasaisesti koko raskauden ajan.

Kreetalla ja Mikolla ei juuri ole kokemusta pienistä lapsista, sillä kummankaan lähipiirissä ei sellaisia ole. Ystäväpariskunnan kivikkoinen tie vanhemmiksi sen sijaan aiheuttaa pelkoja myös Kreetalle ja Mikolle, välillä huolestutaan omasta Hippiäisestä, välillä huolettaa samaan aikaan raskaana olevan Lauran vointi.

Kreetan raskauden myötä pari havahtuu toiseen todellisuuteen: sellaiseen, jossa pitää osata hankkia vauvalle tärkeitä tarvikkeita valtavista valikoimista, ymmärtää jotain vaunujen teknisten ominaisuuksien päälle ja tehdä vaikeita päätöksiä esimerkiksi tuttipullon sähkösteriloijan hankkimisen suhteen. Onneksi noviiseja on auttamassa Sari, Kreetan heimovanhimmaksi nimeämä yksivuotiaan Liinan äiti, joka auttaa ongelmatilanteista yli. Myös Kreetan työkaveri Eeva on tukena, vaikka Eevan kautta Kreeta pääseekin näkemään myös millaista voi riitaisa ero olla ja miten pieniä lapsia käytetään koston välineenä.

Vanhemmuuden myötä Kreeta huomaa pohtivansa yhä enemmän myös omaa lapsuuttaan ja perhettään. Vaikea suhde isään mietityttää, ja suru äidin lähtemisestä hyökyy päälle, kun ei ole ketään jolta kysyä millainen itse oli vauvana. Myös suhde Meija-serkkuun on vaikeanpuoleinen, vaikka yhteyttä ei enää kovin aktiivisesti pidetäkään.

Hippiäinen on hauskasti kirjoitettu kirja siitä, miten kahden uraihmisen elämä heittää kuperkeikkaa. Uuden ihmisen tulo muuttaa kaiken, eikä muutosta helpota lainkaan epävarmuus omista kyvyistä vanhempina. Romaanissa kärjistetään ja käytetään stereotypioita, ja neuvolan resurssipula saa erityistä huomiota nuorten tärkeilevien terveydenhoitajaharjoittelijoiden muodossa.

Kaiken kaikkiaan kirja on viihdyttävää luettavaa ja varmasti hyvää vertaistukea samanlaisessa tilanteessa oleville. Kirjailija mainitsee nettisivujensa blogissa, että Hippiäiselle on tulossa seuraaja, vaikkei kerrokaan onko kirja jatko-osa vai jotain ihan muuta.