27. elokuuta 2014

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!

Keinutuolikoplan Märtha, Nero (Oscar), Anna-Greta, Stina ja Harava (Bertil) asuvat palvelutalo Timantissa, ja ovat lopen kyllästyneitä asumisensa tasoon. Vanhukset eivät saa tulla ja mennä miten haluavat, ruoka on huonoa eikä kahvin kanssakaan saa enää pullaa. Tv:ssä näytetään dokumentti nykyajan vankilaelämästä, ja sen nähtyään viisikko tahtoo vaihtaa asuinpaikakseen vankilan, siellähän pääsee jopa ulkoilemaan. Ongelmana tietysti on se, ettei vankilaan noin vain marssita, vaan sinne päästäkseen on tehtävä tarpeeksi törkeä rikos. Palvelutalon hoitaja Barbro ei osaa aavistaa, mitä hänen nenän allaan suunnitellaan. Eikä häntä oikeastaan kiinnostakaan muu kuin johtaja Mattson.

Kiinnostuin tästä kirjasta Norkun postauksen ansiosta. Yllätyin kirjan saadessani sen muhkeaa sivumäärää (390), mutta tarina vaikutti edelleen kiinnostavalta. Ja kyllähän se olikin ihan kiinnostava, vaikka en kertaakaan innostunut tästä ihan täysillä. Oli kuitenkin hauskaa lukea siitä, miten vanhukset laittavat pisteen huonolle kohtelulleen ja lähtevät rollaattorien turvaviirit tanassa kohti parempia oloja. Vaikka kirja on viihdettä, siinä on paljon painavaa asiaakin. Yksi usein toistuva teema on vanhusten fyysisen kunnon ylläpitäminen ja parantaminen. Keinutuolikopla livahtaa luvatta kuntosalille varastetuilla avaimilla ja tulee siten niin hyvään kuntoon, ettei tarvitse rollaattoreita muuhun kuin rekvisiitaksi ja rikosvälineeksi. Samaa kertovat monet tutkimukset: jos vanhukset laitoksissa saisivat jumpata vaikka vähänkin, parantaisi se heidän elämänlaatuaan.

Kirjan päähenkilöviisikko kerää kaikki symppispisteet hääräilyllään. Kaikilla on omat omituisuutensa, mutta jännitys ja elämän tavoitteellisuus piristävät kummasti koplan hapannaamaisintakin jäsentä. Välillä muisti pätkii eikä kaikki aina toimi tarkkojen ja huolellisten suunnitelmien mukaan, mutta elämänkokemus ja nuorempien hyväuskoisuus pelastavat onneksi vaikeistakin paikoista. Kirja saa keski-ikäiset aikuiset näyttämään naurunalaisilta, kun höperinä ja heiveröisinä pidetyt mummot ja papat höynäyttävät heitä mennen tullen. Myös Tukholman poliisi saa osansa hyväntuulisesta piikittelystä.

Vaikka kirjan idea on hyvä, henkilöt mielenkiintoisia ja aihe kiinnostava, koin tämän silti vähän raskaaksi luettavaksi. Paikka paikoin teksti oli nokkelaa ja veti suupieliä hymyyn, mutta pääosin teksti ei saanut kiedottua minua pikkusormensa ympärille. Etenkin dialogit tökkivät mielestäni monin paikoin, ne eivät tuntuneet kovin luontevilta. Kaipasin paikoin myös tiivistystä, välillä tuntui että juoni polkee paikoillaan eikä mitään oikein tapahdu. Tarinaa olisi voinut ehkä myös jakaa kahteen osaan, varsinkin kun tälle kirjalle lupaillaan kansiliepeessä jatkoakin.

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin viihdyttävä ja herttainen, ja nostaa lukijan silmille konkreettisia vanhustenhuollon arkipäivään kuuluvia asioita. Kyllä tähän vauhdikkaaseen viisikkoon kannattaa tutustua!

Kirjan on lukenut myös mm. Krista.

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos! (Kaffe med rån, suom. Outi Menna)
Kustantaja: Schildts & Söderström 2014
Sivuja: 390
Mistä luettavaksi: Arvostelukappale kustantajalta

25. elokuuta 2014

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (kirja + leffa)

Herkullinen elämä kertoo Hassanista, joka syntyy ravintoloitsijaperheeseen, ja jonka mukana kokkaaminen kulkee läpi elämän. Tarina alkaa Intiasta Hassanin ollessa pieni. Perheellä on ravintola slummin ja paremman alueen rajalla, ja ravintolassa työskentelee koko lähisuku. Traagisen onnettomuuden jälkeen Hassanin isä johdattaa perheensä Eurooppaan, ensin Lontooseen ja sitten Euroopan-kierroksen jälkeen Ranskaan, pieneen Lumièren kylään. Tähän kylään perhe lopulta asettuu ja avaa intialaisen ravintolan. Pahaksi onneksi kadun toisella puolella ravintolaa ja majataloa pitää madame Mallory, jonka kuviot meluisa ja värikäs intialaisjoukko sekoittaa pahan kerran.

Minut tarina sai otteeseensa kunnolla vasta kun perhe pääsi Lumièreen. Aika Intiassa oli jotenkin yhtä sekasortoa, vaikka sellaiselta kai se elämäkin Intiassa näyttää Eurooppalaisen silmissä. Tekstistä välittyi kuitenkin hyvin se tunnelma, joka Hajin perheen ravintolassa ja Mumbain kaduilla vallitsi. Lontoo oli vain yksi välipysähdys perheen matkalla, ja jotenkin tuntui että tekstikin oli levotonta. Vasta Lumièreen päästyä kerrontakin jotenkin rauhoittui ja asettui uomiinsa, ja tarinaa oli helpompi seurata.

Henkilöt olivat kiinnostavia, ja eniten huomiota kiinnitettiin Hassaniin, hänen isäänsä ja madame Malloryyn. Kaikista näistä syntyi lukiessa herkullisia mielikuvia. Monet sivuhenkilöistä sen sijaan jäivät taka-alalle, ja esimerkiksi Hassanin monista sisaruksista en oikein pystynyt luomaan kunnollista kuvaa. Intialainen ja ranskalainen ruoka esittivät aika suurta osaa tässä kirjassa. Huomasin sivistymättömyyteni intialaisen ruoan suhteen kun suurin osa ruokien nimistä oli ihan vieraita. Ja aika ällöttäviäkin (karitsan aivot ja sorkkakeitto). Toisaalta, eivät klassisen ranskalaisen keittiön sammakonreidet sen herkullisemmilta kuulosta...

Teksti on kerrottu aikuisen Hassanin näkökulmasta, hän ikään kuin muistelee aikaa taaksepäin kirjan loppupisteestä. Tie mestarikokiksi (ja ulkomaiseksi sellaiseksi) ei todella ole helppo, ja välillä tuntuu ettei Hassan itsekään ole ihan varma, oliko kaikki lopulta vaivan arvoista. Kirjan loppupuolella sävy muuttuu mielestäni surullisemmaksi ja harmaammaksi, vaikka elämässä on jo saavutettu suuria asioita.

Kirjaa lukiessa mietin paljon sitä, millainen tarinan elokuvasovitus olisi. Kirjassa on niin paljon kaikkea, että elokuvakäsikirjoitukseen olisi poimittava vain osa tapahtumista ja henkilöistäkin. Mietin myös kirjan loppupuolta ja sen surullista ja haikeaa tunnelmaa elokuvan kannalta: mietin miten elokuvassa saadaan katsojien mielenkiinto pysymään yllä kun kirja loppuu kuten loppuu.

Uteliaana menin siis katsomaan kirjaan pohjautuvan elokuvan, jonka ensi-ilta on 29.8. Minulla on usein vaikeuksia sopeutua kirjoista tehtyjen leffojen näyttelijävalintoihin ja tarinaan tehtyihin muutoksiin. Tällä kertaa kirjan tarinaa oli kuitenkin muokattu niin paljon, että elokuva eli ihan omaa elämäänsä eikä juuri haitannut lukemisen aikana syntyneitä mielikuvia.

Elokuvan päähenkilöt ovat samat kuin kirjassakin, ja juoni pääpiirteittäin sama, mutta silti kirja ja elokuva eroavat toisistaan paljon. Jopa Hassanin perheen sukunimi on eri: kirjassa he ovat Hajin perhe, elokuvassa Kadamin perhe. Perheen matkan mutkia suoristellaan ja Hassanin urakehitystä vauhditetaan. Silti muokattu tarina oli mielestäni hyvä, ja elokuvasta nautin paljon. Tässä tapauksessa kirjaa ja elokuvaa ei kannata verrata kovin ryppyotsaisesti keskenään, vaan nauttia kummastakin tarinaversiosta sellaisena kuin se on.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (The Hundred-Foot Journey, suom. Marja Helanen)
Kustantaja: Wsoy 2012, (Bon-pokkari)
Sivuja: 335
Mistä luettavaksi: Blogatin kautta, liput elokuvaan Nordisk Filmiltä


21. elokuuta 2014

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies

Olen lukenut Roope Lipastin kolumneja Kotivinkistä jo pitkään, ja ne saavat usein hymyn huulille ihan vain arkipäivän sattumusten kuvailulla. Halkaisukirvesmies koostuu kirjoituksista, joita on julkaistu mm. Kotivinkissä, Turun Sanomissa ja Lapsemme-lehdessä. Kansiliepeen mukaan mukana on paljon myös ennen julkaisematonta materiaalia.

Kirja jakautuu seitsemään osaan viikonpäivien mukaisesti. Jokaisen osan alussa on kuvailtu kutakin viikonpäivää ja sen tunnelmaa. Tekstit ovat muutaman aukeaman mittaisia ja useimmat niistä sisältävät myös totuuksia suoraan lasten suusta. Lisäksi kirjassa on erilaisia koonteja kuten esimerkiksi Tee-se-itse-munauksia, Lapsiperhematematiikkaa ja Lapsiperheen turvaohjeet.

Tekstit kertovat Lipastin ja hänen perheensä arjesta ja niistä tai niiden kautta tehdyistä havainnoista. Kirjassa mm. taistellaan muurahaisia ja hiiriä vastaan, pohditaan muutosvastarintaa, muistellaan jännityskirjoista jännintä (pankkikirjaa) ja listataan maailman ärsyttävimmät asiat. Ja kaikki tämä huumorilla höystettynä.

Minuun nämä kirjoitukset uppoavat ihan täysillä, ovat uponneet alusta asti Kotivinkin kolumnin löydettyäni. Itselläni ei ole lapsia, mutta lyhyen opettajanurani ansiosta pystyn kyllä kuvittelemaan Lipastin kuvaamat tilanteet hyvinkin elävästi. Kirjaa lukiessa tuli myös sellainen olo, että jäänköhän jostain hauskasta paitsi, kun itselläni ei niitä lapsia ole. Moni teksteistä päättyy johonkin lasten suusta kuultuun juttuun, ja nämä vetivät suupieliä nauruun kyllä aika tiheään tahtiin.

Tykkään erityisesti tästä kirjasta ja näistä kirjoituksista välittyvästä tunnelmasta. Siitä, miten ihan se arkipäivän elämä voi välillä olla suurta seikkailua ja johtaa uusiin oivalluksiin. Harmitti, että olin yksin kotona tätä lukiessani, sillä olisin halunnut lukea muutaman tekstin ääneen miehelleni. Osa jutuista kun oli ihan kuin suoraan meidänkin elämästämme. Suosittelen tätä sellaisille, jotka haluavat lukea jotain hauskaa.

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies
Kustantaja: Atena 2014
Sivuja: 215
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

19. elokuuta 2014

Urajärven kartanossa

Luin vuodenvaihteessa ja alkuvuodesta Elisabet Ahon Urajärven kartanoon ja sen maille sijoittuvia kirjoja, teksti niistä löytyy täältä. Koska romaaneista kaksi ensimmäistä perustuu tositapahtumiin ja kolmaskin sijoittuu todelliseen paikkaan ja sivuaa todellisia henkilöitä ja tapahtumia, olin kiinnostunut näkemään tapahtumapaikan omin silmin. Urajärven kartano on Suomen ensimmäinen kartanomuseo, ja sen viimeiset omistajat, lapsettomat sisarukset Hugo ja Lilly von Heideman testamenttasivat kartanon Suomen muinaismuistoyhdistykselle tätä tarkoitusta varten. Kartanon sisätilat ovat siinä asussa kuin ne olivat Lillyn ja Hugon aikana, ja talon vuodesta 2008 kestänyt restaurointi saadaan tänä kesänä päätökseen.

Pahoittelen jo etukäteen kuvien laatua, kuvat ovat puhelimella otettuja, kun kamera unohtui matkasta.


Urajärven kartanon päärakennus on tänä vuonna maalattu siniharmaaksi. Aiemmin talo on ollut keltainen, mutta talo oli siniharmaa Hugon ja Lillyn aikana ja siksi väri vaihdettiin tänä kesänä. Kyläläisiltä oli kyllä kuulemma tullut värinvaihdoksesta paljon kommentteja. Pääsisäänkäynti on järvelle päin, mikä tuntui vähän hassulta.


Sisäpihalla oli myös kaksi muuta rakennusta, aitta ja kuvassa näkyvä sivurakennus. Sivurakennusta on luultu vanhaksi päärakennukseksi, mutta nykyisin sen alkuperäisestä tarkoituksesta ei olla ihan varmoja. Rakennuksessa on kuitenkin melko varmasti ollut väentupa. Sivurakennuksen yläkerrassa asui Axel-herran (Hugon ja Lillyn isä) ensimmäinen vaimo Sofia viimeiset vuotensa. Sanotaan, että Sofia palaa vieläkin Urajärvelle kummittelemaan.


Kierros alkoi keittiöstä, joka oli aika suuri ja kodikas, vaikka huonekaluja ei juuri ollut. Tuo puuhella-leivinuuni -kokonaisuus on kuitenkin ihana, ja sitä katsellessa voi hyvin kuvitella, miten emännöitsijä on siinä tehnyt päivällisruokia.


Uunin erikoisuutena on lämpökaappi, johon voitiin laittaa lautaset ja tarjoiluastiat lämpiämään ennen tarjoilua. Näytillä oli patoja ja pannuja, jotka ovat oikeasti olleet käytössä kartanossa. Keittiöstä siirryttiin emännöitsijän kamarin kautta ruokasaliin:


Ruokasalin seinällä olivat Axel von Heideman ja hänen toinen vaimonsa Fredrika Johanna. Jos heidän elämänsä kiinnostaa, kannattaa lukea Valkea kuin uni. Kirjassa kerrotaan ajasta Axelin ollessa Urajärven herrana, eli noin vuosista 1830-1851.


Ruokasali oli paljon pienempi kuin olin ajatellut. Juhlapäivällisillä on välillä ollut paljonkin väkeä, joten ahdasta on ehkä ollut. Ruokasalin suuressa kaapissa oli von Heidemanien juhla-astiasto, johon kuului paljon mm. suomalaista lasia.


Salin seinällä Lilly ja Hugo tarkastelevat museokävijöitä.


Salissa pystyi taas hyvin kuvittelemaan Lillyn ja Hugon aikaisia ystävien kokoontumisia. Lilly ja Hugo olivat molemmat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja pitivät taiteista. Heidän luonaan kävi usein taiteilijoita vieraina. Tämänkin pöydän ympärillä on varmasti käyty monta syvällistä keskustelua.


Salista päästiin Lillyn huoneeseen ja vierashuoneeseen, josta ylläoleva kuva on. Huoneissa oli ajan tavan mukaan päästävedettävät sängyt.


Hugo-herran työhuoneesta löytyy kirjoja kolmesta kirjahyllystä. Työhuone on avattu yleisölle ilmeisesti vasta tänä kesänä restauroinnin valmistuttua. Samoin keittiö taisi olla ensimmäistä kertaa avoinna yleisölle.

Sisäkierroksen jälkeen käytiin vielä sivurakennuksessa, muistojen hiljaisessa talossa. Tämän talon kaksi huonetta Hugo ja Lilly sisustivat elinaikanaan museoksi. Esillä on mm. aseita. Pidin tämän huoneen valoisuudesta, ja ihanasta paljaasta puulattiasta.



Sivurakennukseen oli tehty myös pieni patsasnäyttely, jossa Urajärven puutarhatontutkin olivat esillä. Alkuperäiset olivat mennet niin huonoon kuntoon, ettei niitä ollut esillä, mutta näitä jäljennöksiä ja niiden tekemisestä kertova kuvasarja olivat nähtävillä.


Kartanon puisto oli pienempi kuin olin ajatellut. Polun varrella oli valokuvia Lillyn ja Hugon ajalta, jolloin nykyiset polut olivat hiekkakäytäviä, istutuksia oli enemmän ja suihkulähdekin oli vielä paikoillaan. Mäen päällä on Valhalla, antiikin temppeliä jäljittelevä pylväikkö. Mäelle kavutessa kävi sääli piikoja, jotka joutuivat kantamaan eväskoreja ylös ja alas. Upea näköala järvelle palkitsee kuitenkin nousun vaivat.


Lillyn, Hugon ja heidän äitinsä Fredrikan hauta. Lilly on haudattu tähän alun perin, Hugo ja Fredrika on siirretty tähän jälkikäteen. Lillyn ja Hugon elämästä ja ajasta vuosilta 1861-1918 voi lukea kirjasta Lilly.

Kaiken kaikkiaan käynti oli onnistunut ja mielenkiintoinen, siitä suuri kiitos myös oppaallemme. Opastuksen aikana keskityttiin lähinnä kartanon henkilöihin, esineistöä käsiteltiin vähemmän. Pidin itse tästä painotuksesta, vaikka tarina olikin minulle tuttu jo ennestään. Oli hauska nähdä, millainen paikka Urajärvi oikeasti on.

Kartanomuseo on auki tänä vuonna elokuun loppuun, ja ensi vuonna se aukeaa taas kesän alussa. Pääsymaksut ovat edulliset (5 € aikuiselta) ja paikka on kyllä näkemisen arvoinen. Museoviraston sivuilla on enemmän kuvia kartanosta ja lisätietoa sitä haluaville. Suosittelen poikkeamaan jos liikkuu Lahden suunnalla.

14. elokuuta 2014

Tommy Tabermann: Itkeä, nauraa ja rakastaa

En ole juuri tutustunut Tommy Tabermannin tuotantoon, en runoihin enkä muutenkaan (jos ei lasketa runolaseja). Muistan joskus yrittäneeni lukea jonkun hänen runokokoelmistaan, mutta kesken jäi. Tämä kirja on koottu Me-lehdessä ilmestyneistä kolumneista vuosilta 2003-2010. Tekstit ovat siis lyhyitä, parin sivun mittaisia ja aika helposti lähestyttäviä.

Aloitin tämän lukemisen jo keväällä, ja luinkin aika nopeaan tahtiin kirjan melkein loppuun. Sitten tuli jonkunlainen ähky, ja kirja jäi yöpöydän reunalle odottamaan loppuun lukemista. Loppuun lukemisen aika tuli sitten lopulta eilen illalla.

Kirjan kolumneissa teemoina ovat muiden muassa rakkaus, elämän ihmetteleminen ja oman elämän muisteleminen. Teemat toistuvat, ja monissa teksteissä asiat on sanottu melkein samoin sanoin. Kolumnit ovat hyviä, pidin niistä paljon, mutta niitä pitäisi lukea muutama päivässä sen sijaan että ahmii melkein koko kirjan kerralla. Jokainen teksteistä antaa lukijalle ajattelemisen aihetta, eivätkä omat mietteet oikein pääse pinnalle jos hyppää saman tien seuraavaan tekstiin ja aiheeseen.

Teksteissä toistuu myös maailmanmenon ihmetteleminen ja terävä havainnointi arkipäivän elämästä. Itse olen krooninen ihmettelijä ja uteliaisuuteni saa välillä puolisoni raastamaan hiuksiaan. Lukiessani riemastuin kuitenkin huomatessani että ihmettelijöitä on muitakin, ja on oikeastaan hienoa, että uteliaisuuden on pystynyt näin pitkälle elämässään säilyttämään. Muutama vuosi sitten luovan kirjoittamisen opinnoissa painotettiin havaintojen tekemistä ihan kaikesta, ja kolumneja lukiessani huomasin taas miten paljon arkipäivässä meneekään silmien, korvien ja nenän ohi ihan vain siksi, ettei malta pysähtyä ihmettelemään.

Vaikka olin vähän epäluuloinen kirjaan tarttuessani (kuvittelin jotenkin Tabermannin tekstejä juuri tuntematta, etten pidä hänen tyylistään...), viihdyin kuitenkin sen kanssa. Luulen, että tämä ei kärsi useammastakaan lukukerrasta, varsinkaan jos näitä pieniä kirjoituksia lukee hitaasti maistellen muutaman kerrallaan. Tätä kyllä suosittelen, vaikka et Tabermannia omaksi suosikiksesi nimeäisikään.

Tommy Tabermann: Itkeä, nauraa ja rakastaa. Kootut kolumnit
Kustantaja: Gummerus 2011
Sivuja: 231
Mistä luettavaksi: Lainaksi tuttavalta

12. elokuuta 2014

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

Fakiiri Ajatušatru Vašta Patel matkustaa Ranskaan ostaakseen itselleen uuden piikkimaton. Matkaan on kerätty rahat koko kylän voimin, ja fakiirin on tarkoitus palata takaisin Intiaan heti saapumistaan seuraavana päivänä. Intiassa ei ole Ikeaa, joten piikkimaton saadakseen pitää matkustaa maahan, jossa sellainen on. Ikeaan Ajatušatrun kuljettaa romanitaksikuski Gustave Palourde mersullaan, ja matkan päätteeksi molemmat osapuolet ovat tulleet viilatuiksi linssiin sitä huomaamatta.

Ikea on fakiirille tietysti ihmeellinen paikka, tuleehan hän köyhästä kylästä. Huonekalujen ja muiden tavaroiden paljous ja tavaratalon ovelat systeemit saavat hänet vähän pyörälle päästään. Eikä piikkimaton saaminen olekaan ihan yhtä yksinkertaista kuin olisi voinut kuvitella. Ikeasta tulee myös Ajatušatrun yöpymispaikka, koska miksi turhaan mennä hotelliin, kun Ikeassa riittää sänkyjä?

Sattumusten kautta fakiiri jää vangiksi kaappiin, joka rahdataan Iso-Britanniaan. Eikä Ajatušatrun reissu pääty sinne, vaan hän saa nähdä muutaman muunkin Euroopan maan ennen kirjan loppua. Tahattomalla Euroopankierroksellaan hän tutustuu monenlaisiin ihmisiin ja tajuaa ihmisistä, elämästä ja maailmasta kaikenlaista. Tarinan lähestyessä loppuaan fakiiri on muuttunut sekä ulkoisesti että sisäisesti, saanut sekä ystäviä että vihollisia ja kohdannut ehkä rakkaudenkin. Matkailuhan tunnetusti avartaa!

Tarina on hauska ja vauhdikas, vaikka pidinkin eniten sen alusta ja lopusta. Keskikohta jäi mielestäni vähän junnaamaan paikoillen, vaikka lukijan väsymys voi myös olla osasyynä kokemukseen. Mielikuvitus on kyllä lentänyt tätä kirjaa kirjoitettaessa! Eikä vauhtiakaan puutu, sillä maasta toiseen siirrytään melkoisella nopeudella kun laittomista siirtolaisista halutaan päästä eroon. Romain Puèrtolas on ranskalainen poliisi, joka työskentelee laittomien siirtolaisten parissa. Laittomat siirtolaiset ovat osa tätä tarinaa, joka hyväntuulisuudestaan ja humoristisesta sävystään huolimatta laittaa lukijan myös ajattelemaan. Itse olen törmännyt laittomiin siirtolaisiin lähinnä uutisjutuissa, joten tämä kirja avarsi omaa maailmaani tämän ilmiön suhteen.

Itse kiinnostuin tästä kirjasta nimen ja kannen perusteella. Kirja oli ihan hauskaa kesälukemista, ja henkilöt pääosin aika symppiksiä. Henkilöt myös kasvavat ja muuttuvat tarinan edetessä, Ajatušatrukin löytää itsestään omatunnon ja halun auttaa, kun kuuntelee kohtaamiensa ihmisten kertomuksia. Kaikki tässä kirjassa on jotenkin sopivasti vinksallaan, jotta vakaviinkin asioihin voi suhtautua huumorilla. Kirja opettaa kaikenlaista myös fakiireista ja silmänkääntötempuista, kaikkea näkemäänsä ei tosiaan kannata uskoa. Suhtaudun tämän kirjan luettuani entistä skeptisemmin erilaisiin "taika"temppuihin.

Kieli sopi tarinaan ja sillä leikiteltiin välillä hauskasti. Tekstin kääntäminen on varmaan ollut mielenkiintoista, mutta suomennos toimii mielestäni hyvin. Tämä kirja sopii sellaisille, jotka haluavat viivähtää hetken hyväntuulisessa tarinassa, joka sivuaa kuitenkin vakaviakin aiheita.

Fakiirista joka juuttui Ikea-kaappiin ovat kirjoittaneet myös mm. Maria, Mari A., Tuijata ja Nti Kirjastotäti.

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (L'extraordinaire voyage du fakir qui était resté dans une armoire Ikea, suom. Taina Helkamo)
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 221
Mistä luettavaksi: Arvostelukappale kustantajalta

10. elokuuta 2014

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja

Tämä viime vuonna ilmestynyt, Lumiomenan Katjan ja Kirjainten virrassa -blogin Hannan kirjoittama kirja käsittelee nimensä mukaisesti kirjablogeja, kirjabloggareita ja kirjabloggausta. Minun oli tarkoitus lukea tämä jo vuosi sitten kun se ilmestyi, mutta monet muut kiireet ehtivät taas edelle. Nyt kun sitä lukee, huomaa miten nopeasti tämä kenttä elää: vaikka asia ei olekaan vanhentunut vuodessa, paljon uutta on tapahtunut, monta uutta blogia on pistetty pystyyn ja monia on blogistaniasta myös poistunut.

Kirja on hyvä peruspaketti kirjabloggamisesta. Siinä kuvataan mm. ilmiön historiaa, tuodaan esille yhteisöllisyyttä, pohditaan blogiarvioiden suhdetta lehtien kritiikkeihin, kerrotaan kirjoittajista blogien takana ja mietitään, millainen on kirjablogien tulevaisuus viiden vuoden sisällä. Kirjassa paneudutaan myös bloggaamisen eettiseen puoleen esimerkiksi tekijänoikeuksien kautta.

Suurin osa kirjan sisällöstä oli itselleni jo tuttua asiaa joko oman kokemuksen tai opintojen kautta. Olikin mielenkiintoista lukea kirjaa ja huomata saavansa vahvistuksia omille kokemuksilleen. Hauskaa oli myös bongata tuttuja blogeja ja bloggareita kirjan sivuilta, sillä kirjoittajat ovat käyttäneet monia kirjablogeja kommentteineen kirjansa taustana. Myös taustamateriaalina käytetty kysely toi mukavasti koko kirjabloggarien yhteisöä osaksi kirjaa. Kyselyvastausten kautta huomasi, miten erilaisia me kirjoista kirjoittavat ihmiset olemme, ja miten erilaisina näemme tämän harrastuksemme.

Yhteisöllisyyttä käsiteltiin erilaisten haasteiden ja tempausten kautta, ja niitähän riittää. Oli hauska huomata miten aktiivisia kirjabloggarit ovat esimerkiksi erilaisten lukuhaasteiden järjestämisessä. Haasteita löytyy lähes joka teemalle ja lukutavalle, ja jos ei löydy sopivaa niin aina voi perustaa oman. Itse olen ollut haasteissa mukana lähinnä käsityöblogin puolella muutama vuosi sitten, mutta myös lukuhaasteisiin on tullut osallistuttua, vaihtelevalla menestyksellä. Tempauksillaan kirjabloggaajat ovat saaneet myös "ulkomaailman" huomiota: esimerkiksi plagioinnin vastainen flashmob puhutti ja ihmetytti, ja kirjoille vuosittain jaettavat Blogistanian Finlandia, Globalia ja Kuopus on huomioitu myös esimerkiksi kustantamoiden markkinointiosastoilla. Kaiken kaikkiaan yhteisöllisyys on iso osa kirjabloggaamista, ihan jo se perusvuorovaikutus mitä näkee tekstien kommenttiosioissa. Itse olen vielä huono kommentoimaan, luen kyllä bloglovinin kautta valtavaa määrää kirjablogeja, mutta kommenttien jättäminen on vielä tuntunut jostain syystä hankalalta. Siinäkin asiassa pitänee vain ottaa itseään niskasta kiinni ja muistaa, miten paljon kommentit lämmittävät oman tekstin perässä.

Kirja on selkeä ja nopealukuinen, ja esittelee kirjabloggauksen perusasioita vähän toistaenkin. Kirjan lopussa on mielestäni loistava tiivistys koko asiasta koottuna muutamaan sivuun. Lisäksi löytyy lista kotimaisista kirjablogeista (joista osa on jo hiljentynyt), joitakin kirjailijoiden blogeja sekä kirjallisuusaiheisia verkkosivuja. Bloggausta aloittavalle tai kirjablogeista muuten kiinnostuneille tärkeä tieto on se, mistä kirjablogeja löytyy. Kirjassa viitataankin useaan otteeseen facebookin kotimaiset kirjablogit -sivuun ja twitterin vastaavaan.

Kaiken kaikkiaan tämä on hyvä perusteos kirjabloggaamisesta kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Tätä on luettu varmaan melkein kaikissa kirjablogeissa, joten muiden arvioita löytänee helpoiten googlaamalla. :)

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja
Kustantaja: Avain 2013
Sivuja: 168
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

8. elokuuta 2014

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Ihastuin Anna Gavaldan Kimpassa-kirjaan ja siitä tehtyyn elokuvaan. Törmäsin tuohon kirjaan silloin kirjastossa ihan vahingossa. Sattumalta elokuva tuli telkusta vähän sen jälkeen kun olin kirjan lukenut. Ihania olivat! Sittemmin olen lukenut Gavaldalta Karkumatkan, joka oli pieni, lyhyt ja vähän sekava, enkä pitänyt siitä yhtään niin paljon. Tämä novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin hyppäsi mukaani kirjastosta samaan tapaan kuin ensimmäinen Gavaldani. Lukukokemus ei kyllä taaskaan yltänyt sen ensimmäisen tasolle.

Ehkä se johtuu siitä, että en oikein ole novelli-ihminen. Ei novelleissa mitään pahaa ole, ja olen kyllä lukenut ihan hyviäkin novelleja, mutta jotenkin minulla on sellainen olo, että suurin osa lukemistani novelleista on ollut jotenkin vaan outoja. Ei näissäkään Gavaldan novelleissa mitään varsinaista vikaa ollut, osa oli jopa ihan hyviä, mutta niin takkusi lukeminen. Vain 191 sivua ja monta iltaa tämän kanssa vietin. Hassusti pidin eniten viimeisestä, joka oli ilmeisesti jonkinlainen omakohtainen kertomus kirjailijan ensimmäisen käsikirjoituksen tarjoamisesta kustantajalle. Muissa en jotenkin päässyt kiinni tarinaan ja niiden loppuessa jäin vähän pihalle.

Vaikuttavin novelleista oli Päivän pääuutinen, jossa päähenkilö saa tietää aiheuttaneensa vahingossa onnettomuuden ja tuskailee tämän tiedon kanssa. Myötäelin miehen kanssa tätä tragediaa paljon vahvemmin kuin muissa kirjan novelleissa. Eihän tämä kovin iloinen ollut, mutta eivät olleet oikein ne muutkaan. Kokoelman nimi liittää novellit löyhästi yhteen: useissa kaivataan tai etsitään tai kohdataan rakkautta, eikä oikein tiedetä, miten koko asiaan suhtauduttaisiin.

Olin ehkä odottanut enemmän romanttisuutta ja siksi petyin. En oikein osaa eritellä miksi en pitänyt kokoelmasta, ja ehkä siksi kirjasta kirjoittaminenkin on kestänyt näin kauan. Tai ehkä näissä novelleissa oli niin paljon tavaraa rivien välissä, enkä jostain syystä nähnyt ja ymmärtänyt piilotettuja sanomia, ja sen takia olin vähän eksyksissä tämän kanssa. Vaikea sanoa.

Kunpa joku odottaisi minua jossakin on luettu myös mm. näissä blogeissa: Luettua, Lukuisa, Naakku ja kirjat sekä Satun luetut.

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin (Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part, suom. Titia Schuurman)
Kustantaja: Gummerus 2001
Sivuja: 191
Mistä luettavaksi: Kirjastosta

6. elokuuta 2014

Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä

Meidän huusholli ei varmasti ole ainoa, joka pursuu tavaraa vaikka sitä miten yrittää karsia. Ihan hirvittää, millaiseksi kokoelma kasvaa vuosien kuluessa kun se on nyt jo aikamoinen siihen nähden että talossa asuu kaksi ihmistä ja koira. Koirankin tavaroita on ihan yli oikean tarpeen vaikkei se itse niitä ostelekaan. :)

Anne te Velde-Luoma lohduttaa kuitenkin lukijaansa: tavaramäärään hukkuminen ei ole mitenkään epätavallista vaan enemmänkin tyypillistä tämän ajan ihmisille. Meitä ohjaa vielä edellisten, puutetta kokeneiden sukupolvien säästämisvimma, vaikka elämme maailmassa missä suunnilleen kaikki on napin painalluksen päässä. Sokea kuluttaminen ei tietenkään ole järkevää, mutta ei ole myöskään järkeä säästää jokaista jugurttipurkkia ja nauhanpätkää vain siksi että sitä saattaa joskus tarvita.

Kaaoksen kesyttäjä -kirjassa taustoitetaan ensin nykyajan kuluttamista ja sitä, miksi ihmiset tuntuvat nykypäivänä hukkuvan tavaramäärän alle. Myös kaaokselle altistuvat persoonallisuustyypit esitellään, ja näistä kuvauksista löytää helposti itsensä. Teoriassa oma elämänsä eri osa-alueet voi järjestää viisiportaisen menetelmän avulla:
1. Muodostetaan yleiskäsitys kertyneestä tavarasta/siitä mikä syö aikaa tai muistia
2. Lajitellaan ja luokitellaan
3. Päätetään säilytettävät asiat
4. Luodaan säilytyspaikka tai päätetään aika, jolloin tietty asia tehdään
5. Opetellaan ja omaksutaan uusi rutiini

Teoriaosuuden jälkeen lukijaa neuvotaan lempeästi ja lähes kädestä pitäen pääsemään raivauksen alkuun. Moni varmaan muistaa kauhulla edellisiä raivauskokemuksiaan kun tavara tuntuu vain lisääntyvän koko ajan eikä loppua näy missään. Kirjoittajan mukaan raivaamista pitäisikin tehdä pienissä paloissa, jotta hommaan ei väsy ja turhaudu. Esimerkiksi yksi keittiön kaappi on ihan riittävä kertasuoritus sen sijaan, että koko keittiön kaapit räjäytetään ja ollaan sitten ihmeessä kaikkien kippojen ja kuppien kanssa. Tärkeintä on olla itselleen armollinen ja kuunnella omaa vireystasoa raivaamisen aikana. Mitä väsyneempänä ja kiukkuisempana kaappeja siivoaa, sitä inhottavammalta tuntuu jatkaa työtä seuraavalla kerralla.

Tavarakaaoksen kesyttämisen lisäksi kirjasta saa vinkkejä muistin ja ajan järjestämiseen. Kirjan pitäminen omasta ajankäytöstä muutaman päivän ajalta tuntuu itsestäni vieraalta, mutta luulisin sen olevan kuitenkin tehokas keino sen huomaamiseen, mihin aika oikeastaan kuluu. Ajankäytön kirjaaminen liittyy raivausmenetelmän ensimmäiseen kohtaan: on vaikeaa tietää mitä pitäisi karsia ja mitä säilyttää, jos ei ensin tiedä, mihin kaikkeen aika oikeastaan kuluu. Veikkaisin että nykyään aika monen päiviä täyttävät tietokone ja puhelimen selaaminen. Jokaisen oma asia on tietysti ajankäytön arvottaminen, eli mihin sitä aikaa oikeastaan haluaisi käyttää.

Pidin tästä kirjasta paljon, ja monet tämän lukeneet ovat saaneet inspiraation kaappiensa siivoamiseen. Minäkin vakaasti päätin, että käyn kohta läpi keittiön isot komerot, joissa kaaos on se tavanomaisin olotila. Kirjan lukemisesta on nyt kuitenkin vierähtänyt jo viikko ja into laantunut kummasti. Ehkä syynä on myös tämä helle ja pitkät työpäivät. Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille, jotka tuskailevat kasvavan roinamäärän kanssa. Eikä tämän lukemisesta oikeastaan tule huonoa omaatuntoa kuten voisi ehkä kuvitella, vaan kipinä tavaravuoren selättämiseen.

Kaaoksen kesyttäjän ovat lukeneet myös mm. SusaAnnan, Anneli ja Maija.

Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä. Tavarat, paperit ja aika haltuun.
Kustantaja: Avain 2010
Sivuja: 143
Mistä luettavaksi: Kirjastosta