perjantai 26. lokakuuta 2012

Paluu Nummelan ponitallille

Viime aikoina ei ole juuri ollut kirjoitettavaa, sillä en ole saanut luettua aloittamiani kirjoja loppuun. Opiskelut vievät taas tehokkaasti aikaa lukemiselta, ja tuttu huono omatunto kolkuttelee taas kun lukee vain huvikseen eikä tenttiin. Jotain olen silti saanut luettua, ihan loppuun asti, vaikken ole tänne asti lukemiani tuonut. Olen nimittäin aloittanut uudelleen Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjan lukemisen. Tämän sarjan kirjat olivat niitä, jotka silloin heppatyttönä luin moneen kertaan. Kirjat olivat helppolukuisia ja seikkailut tempasivat mukaansa. Ja kirjoissa kaikki pyörii tietysti hevosten ympärillä.

Merja Jalo
Kirja-alennusmyynnit houkuttelivat minutkin notkuvien pöytien ääreen, ja sieltä löysin ihan uusia kirjoja Nummelan Ponitalli -sarjaan. Vaikka kansien tyyli on vuosien varrella muuttunut moneen otteeseen, oli tekstin ulkoasu silti helposti tunnistettavissa: suurella fontilla ja rivinvälillä painettua tekstiä. Kotiin päästyäni klikkailin Googlesta tietoja tästä entisestä lempisarjastani.

Merja Jalo aloitti sarjan kirjoittamisen kirjalla Vaarallinen ratsastus, joka ilmestyi 1977. Samana vuonna ilmestyi sarjan ensimmäinen osa, Yllätysori, hassusti toisen osan jälkeen. Nykyään kirjoja on jo 74, ja sarjan seuraavan osan pitäisi ilmestyä alkuvuodesta 2013. Parhaimpina vuosinaan Jalolta on ilmestynyt viisikin kirjaa. Nummelan ponitalli -sarjan lisäksi Jalo on kirjoittanut muun muassa ravimaailmaan sijoittuvaa sarjaa Haavikon ravitallin tapahtumista ja siskonsa Marvi Jalon kanssa Pappilan ponitytöt -sarjaa sekä Koiratytöt sarjaa. Melkoisen tuotteliasta, sanoisin!


Kiinnostuin näistä kirjoista uudelleen osittain luovan kirjoittamisen perusopintojeni kautta, osin uudelleen alkaneen ratsastusharrastukseni takia. Ajattelin, että olisi kiva lukea uudelleen sellaisia kirjoja, joita nuorempana ahmin ainakin joka kesä. Olin myös kiinnostunut kirjasarjan kehityksestä niin tarinallisesti kuin kielellisestikin, ja olihan minulla monia uudempia sarjan osia vielä lukematta. Kirjasarja taitaa edelleen olla hevostyttöjen suuressa suosiossa, sillä kirjastosta näitä lainatessani aina puuttuu paljon osia. Aluksi ajatuksenani oli lukea koko sarja alusta loppuun kirjajärjestyksessä, mutta periaate vähän löystyi kirjastoon päästyäni, sillä en halunnu ruveta varailemaan puuttuvia osia, vaan ajattelin täydentää aukot sitä mukaa kun kirjat palautuisivat hyllyyn itsekseen.

Muistelin kirjojen olleen hyviä ja koukuttavia, mutta kirjojen kielestä minulla ei ollut sen ihmeempää käsitystä. Siksi koin pienen shokin kun luin ensimmäisiä sarjan kirjoja. Kieli ei ollut kovin sujuvaa, eikä tarinakaan edennyt kovin loogisesti. Kirjan tapahtumapaikka ei ole kovin realistinen, ja aikasuhteissa oikaistaan välillä liiankin kanssa. Aamulla saatetaan saapua tallille, tehdään jotain pientä, ja sitten onkin jo päivällisaika. Sarjassa edetessäni näihin epäloogisuuksiin kuitenkin jossain määrin turtuu, tai sitten tarinat käyvät jännittävämmiksi, eikä epäloogisuuteen kiinnitä enää niin huomiota. Näiden lukeminen on minulle varmaan siinä mielessä ihan terveellistä, että minulla on tapana kiinnittää vähän liikaa huomiota oikeinkirjoitukseen ja sujuvaan kieleen, jolloin hyväkin tarina saattaa mennä ohi tai kirja jäädä kesken. Tietysti kielellä ja tekstin ja tarinan sujuvuudella on merkittävä osa kirjoissa, mutta mielestäni nuortenkirjoissa tärkeintä on se, että tarinat ovat sellaisia, että ne kiinnostavat nuoria ja saavat heidät ylipäänsä lukemaan. Eivätkä nämä mainitsemani seikat juuri tunnu Merja Jalon kirjojen suosiota horjuttavan. :)

Uusin Nummelan ponitalli -sarjan kirja.

Nyt olen lukenu vuonna 1986 ilmestyneen Pako ratsukalliolta (ilmestynyt muuten ennen syntymääni), joten lukemistä vielä riittää. Nämä ohuet isotekstiset kirjat ovat kuitenkin niin nopealukuisia, ettei yhteen kirjaan tarvitse välttämättä varata tuntiakaan.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä

Pappia kyydissä kertoo Matleenasta, papin vaimosta ja kolmen lapsen äidistä. Hänellä on keskeneräinen teologian maisterin tutkinto ja nyt kun kaikki kolme lasta ovat koulussa, hän päättää suorittaa tutkintonsa loppuun. Työnhaku valmiillakaan tutkinnolla ei kuitenkaan ole kovin helppoa, sillä Matleena ja hänen miehensä vastustavat naispappeutta. Ei siksi, että naiset olisivat huonompia kuin miehet, vaan koska naisilla on omat sukupuolelleen paremmin sopivat tehtävänsä. Matleena ja hänen miehensä Aulis kuuluvat Timoteus-säätiöön, joka edustaa vanhoillisia arvoja muissakin asioissa kuin naispappeudessa. Aulis on kuitenkin töissä ihan tavallisessa luterilaisessa seurakunnassa pappina. Matleena päätyy lopulta maisterintutkintonsa kanssa hautaustoimistoon osa-aikaiseksi asiakaspalvelijaksi.



Alussa Matleena puolustaa perheen yhteisiä periaatteita, ja käyttää esimerkiksi korvatulppia joutuessaan kuuntelemaan naisopiskelutoverinsa pitämää saarnaa. Matleena joutuu kuitenkin tarkastelemaan omia mielipiteitään näitä periaatteita kohtaan, vaikka hän tunteekin siinä tekevänsä väärin. Onhan naisen tehtävänä pääasiassa hoitaa koti ja perhe, ja toimia kuten mies viisaaksi näkee. Omien mielipiteiden herääminen aiheuttaa Matleenalle ymmärrettävästi hämmennystä ja tuskaakin, ja loppua kohden mentäessä hän tuntuu välillä menettävän otteensa elämästä huolestuttavissa määrin. Kiinteä yhteisö, jossa tunnustetaan vain tietyt asiat oikeiksi ja tosiksi, kohtelee välillä hyvinkin julmasti sellaisia jäseniä, jotka eivät pysty pysymään yhteisesti hyväksytyssä totuudessa.

Uskonnollisen yhteisön paineiden lisäksi kirjassa käsitellään naisen asemaa, itsenäisyyttä ja äitiyttä. Kaikissa näissä teemoissa Timoteus-säätiö tekee Matleenan elämästä vaikeaa, mutta on maailmassa kyllä paljon sellaisiakin naisia, joita syyllistetään näistä asioista ihan ilman uskonnollista vakaumustakaan. Aulis kokee osansa ilmeisesti niin, että hän on hoitanut velvollisuutensa kun hän tuo perheelle leivän pöytään ja pitää näin perheen "hengissä". Matleenan tehtävä sen sijaan on Auliksen silmissä paljon helpompi ja yksinkertaisempi: kodin ja lastenhoito. Matleena on siis vastuussa vanhan omakotitalon siisteydestä, korjauksista, hiekotuksista, pihan siisteydestä, lasten kasvatuksesta, ruoanlaitosta ja koiran kasvattamisesta. Näin esimerkiksi. Ja tietysti säätiöläisen vaimo pitää aina vierasvaraa kaapissaan ja passaa vieraita hymyhuulin. Ainiin, vaimohan on tietysti myös tärkeä tuki miehen työssä, esimerkiksi nyt vaikka kirkkoherran vaaleissa. Helppo nakki.

Matleena tuntee kirjan alussa paljon syyllisyyttä siitä, ettei pysty täyttämään kaikkia velvollisuuksiaan. Hän itse on niihin sitoutunut ja hän uskoo vanhoihin perinteisiin yhtä vahvasti kuin Auliskin. Matleenan oman ajattelun herätessä kirjan edetessä hän alkaa myös yhä enemmän kyseenalaistaa näitä arvoja. Tässä kohden syyllistäminen tuleekin sitten yhä enenevässä määrin ulkopuolelta, Aulikselta ja muilta säätiöläisiltä.

Tarinassa vuorottelevat kahdenlaiset jaksot. Toisessa Matleena kyseenalaistaa säätiön ajatuksia ja toimintatapoja, toisessa hän mukautuu niihin ja kokee ne omakseen. Alussa jälkimmäiset jaksot hallitsevat, loppua kohden mentäessä tulee yhä enemmän ensin mainittuja jaksoja. Kirja on taitavasti kirjoitettu ja pidin Matleenasta persoonana. Sen sijaan Aulikseen hermostuin kirjan edetessä yhä enemmän. Kirjassa on mielestäni käsitelty vaikeaa aihetta hyvin ja monipuolisesti, monesta eri näkökulmasta. Loppuun olin tosin hiukan pettynyt, sillä kaiken sen kehittelyn jälkeen se tuntui tulevan liian nopeasti ja katkaisevan tarinan liian äkkiä. Kirja kuitenkin imaisi minut mukaani, ja aion lukea myös seuraavan Matleenasta kertovan kirjan, Pelastusrenkaita.