maanantai 15. elokuuta 2016

Colm Tóibín: Brooklyn

Kuva #kirja-sivuilta
Brooklyn on hiljattain ilmestynyt elokuvana, ja sen kautta minäkin päädyin lukemaan kirjan. Ja jouduin kohtaamaan ennakkoluuloni Tammen Keltaista kirjastoa kohtaan, sillä kirja on ilmestynyt sarjassa 2011. Olen varmasti ennenkin kertonut tästä ennakkoluulostani ja varmaan todennut silloin ihan samoin kuin nytkin, että kirja ei ollut vaikeaselkoista ja puuduttavaa taidekirjallisuutta vaan päin vastoin erittäin selkeäsanainen ja hyvin etenevä. Tóibín kirjoittaa toteavasti ja ilman hienoja koukeroita, vaikka lauseet venyvätkin välillä melko pitkiksi. Minuun hänen tyylinsä osui ja upposi.

Brooklyn kertoo nuoresta Eilis Laceystä, joka muuttaa paremman elämän toivossa Amerikkaan. Tai hänelle paremminkin järjestetään muutto Amerikkaan, ja hänellä on siellä valmiina myös asunto ja työpaikka. Eilisin kotikaupungissa Irlannissa ei ole tarjolla töitä, ja hänen sisarensa haluaa auttaa hänet elämässä alkuun. Järjestelyt hoitaa isä Flood, joka ottaa Eilisin siipiensä suojaan tämän päästyä Amerikkaan. Työpaikka Eilisillä on tavaratalon myyjättärenä ja asunto irlantilaisen rouvan talossa, jossa asuu myös muita tyttöjä.

Kirjan juoni ei ole mitenkään kovin erikoinen tai yllätyksellinen, mutta se ei haittaa. Kun juoni on yksinkertainen, voi rauhassa keskittyä kerrontaan ja henkilöihin. Eilis tuntuu monella tapaa kovin suomalaiselta, hän on melko hiljainen ja vetäytyvä, ja hän tarvitsee aina välillä omaa tilaa. Toisaalta hän on hyvin ahkera, ja suorittaa työssäkäynnin ohessa kirjanpitäjän tutkinnon erinomaisin arvosanoin.

Tunnistin Eilisissä paljon samanlaisia piirteitä kuin itsessäni, ja se teki kirjasta ehkä itselleni erityisen mielenkiintoisen. Tóibín onnistuu kuvailemaan hyvin sellaisen ihmisen mielenliikkeitä, joka seuraa mieluummin tapahtumia sivusta kuin toimii keskipisteenä. Hiljaisemmat ihmiset monesti havainnoivat ympäristöään tarkasti, ja sellainen Eiliskin on. Elokuvassa tämä puoli Eilisistä jäi vähän "vajaaksi", vaikka toisaalta henkilön ajatuksia on vähän vaikeaa saada elokuvassa esille. Kirjassa se onnistui hienosti.

Sekä kirjassa että elokuvassa tuli sen sijaan hyvin esille se, millaista on kun on koti kahdessa maassa eikä oikeastaan kummassakaan. Kirjassa Eilisin tunteisiin pääsi kyllä syvemmälle, mutta muistan jääneeni pohtimaan asiaa myös elokuvan jälkeen. Tämä kuvaus siirtolaisen asettumisesta eroaa monista muista myös siinä, että Eilisin elämä Amerikassa käynnistyy päällisin puolin hyvin kivuttomasti, kun hänellä on työpaikka ja asunto jo valmiina, eikä hänen elämäänsä siellä liity tansseissa ja kursseilla käyntiä jännittävämpää.

Ulkoisilta puitteilta Eilisin tarina ei ole suuri selviytymistarina kuten monet siirtolaisuutta käsittelevät aiemmin lukemani kirjat, mutta Eilisin kohtaamat haasteet eivät kuitenkaan ole sen vähäisempiä. Hänen vastoinkäymisiinsä voi päin vastoin olla helpompi samaistua. Eilis kokee uudessa maassa koti-ikävää ja ulkopuolisuuden tunnetta, vaikka ei haluakaan tehdä siitä numeroa. Kotiutuminen erilaiseen ympäristöön on hidasta vaikka ympärillä on ystäviä. Erityisen vaikeaa alavireistä tunnelmaa on ehkä myöntää silloin kun kaikki on oikeastaan hyvin.

Tykästyin Tóibínin kerrontaan siinä määrin että hyllyssä odottaa jo seuraava kirja, Äitejä ja poikia.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Kuva kustantajan sivuilta
Milanon nukkemestari on viides Arianna de Bellis -dekkari. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut noin kaksi vuotta ja Arianna on muuttanut Bartolomeon ja tyttärensä kanssa Milanoon. Hän on jättänyt yksityisetsivän työt ja toimii nyt yliopistolla psykologian tutkijana. Rikokset eivät kuitenkaan jätä Ariannaa rauhaan, sillä Milanon kaduilta alkaa löytyä sarjamurhaajan uhreja. Murhat on tehty samalla tavalla kuin neljä vuotta sitten, mutta niistä tuomittu katolinen pappi suorittaa tuomiotaan vankimielisairaalassa.

Ariannan veli Ares lähetetään Vatikaanin toimesta Milanoon avustamaan paikallista poliisia uusien murhien tutkinnassa. Ares ja Arianna eivät selvittele juttua yhdessä mutta heidän tutkimuksensa sivuavat toisiaan. Menneisyys ja el Lobo eivät myöskään jätä kumpaakaan sisaruksista rauhaan.

Tässä kirjassa Ares saa edellisiä suuremman roolin ja tapahtumia seurataan hänen näkökulmastaan suunnilleen yhtä paljon kuin Ariannan näkökulmasta. Jokainen luku on kerrottu jonkun henkilön näkökulmasta ja Ariannan ja Areksen lisäksi lukija päästetään tutustumaan lähes kaikkien tärkeimpien henkilöiden ajatuksiin. Aluksi tyyli vaikutti sekavalta, ja lukijana oli vaikea päästä mukaan aina eri henkilön näkökulmaan, mutta tarinan edetessä tyyliin tottui ja toisaalta kun muutkin henkilöt tulivat tutummiksi pysyi paremmin kärryillä siitä, kenen kyydissä milloinkin oltiin. Loppujen lopuksi ratkaisu toimi minusta hyvin, sillä muiden kuin Ariannan ja Areksen luvut olivat melko lyhyitä pätkiä ja tarjosivat tilaisuuden nähdä koko siihen astinen tarina uudessa valossa.

Juonta pyöritettiinkin sitten ovelasti eri kertojien kautta niin että minun oli ainakin ihan mahdotonta arvata oikeaa syyllistä. Juttu tuntui keikahtavan päälaelleen vähän väliä ihan viimeisille sivuille asti.

Ariannan ja Areksen menneisyys tuntui tässä kirjassa olevan vähän vähemmällä huomiolla kuin aikaisemmissa, ja muutenkin meno tuntui edellisiin osiin verrattuna rauhallisemmalta. Toisaalta, psykologian tutkijan työ on ehkä vähän rauhallisempaa yksityisetsivän työhön verrattuna. Kokonaan menneisyyttä ja el Loboa ei kuitenkaan hylätty, vaan vihjeitä menneestä kyllä saatiin. Ja tuttuun tapaan kirja päättyy taitavasti asetettuun koukkuun.

Edellisissä osissa olen moittinut tekstin kirjoitusvirheitä ja viimeistelemättömyyttä, mutta tämän kirjan kohdalla oikoluku on tehty huolellisesti. Dialogit tuntuivat paikoin epäluontevilta, mutta tarina oli niin vetävä että sekään ei juuri haitannut. Henkilöistä keskityttiin tällä kertaa selkeästi enemmän Arekseen, Arianna tuntui jäävän vähän taka-alalle. Minua tämä ei haitannut, sillä Ares vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Välillä huomasin tosin pohtivani mikseivät sisarukset tehneet enempää yhteistyötä juttua selvitellessään.

Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa ja uusia paljastuksia Ariannan menneisyydestä.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Enni Mustonen: Ruokarouva

Kansikuva kustantajan sivuilta
Ruokarouva on neljäs osa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa, joka seuraa Ida Erikssonin elämää 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa. Vaikka Ida on kuvitteellinen henkilö, hänen polkunsa risteää useiden tunnettujen suomalaisten kanssa. Sarjan myötä pääsee kurkistamaan näiden merkkihenkilöiden arkeen ja juhlaan tuon ajan ihmisen näkökulmasta. Ida on tähän mennessä ollut palveluksessa Topeliuksella, Sibeliuksella ja Edelfeltillä, ja tavannut siinä sivussa paljon muita meillekin tuttuja ihmisiä.

Neljännessä osassa Ida palaa Ruotsista tyttärensä kanssa ja perustaa täysihoitolan Albergaan. Naapureina Idalla ja Kirstillä on Viivi-rouva sekä Ville Vallgren, ja heidän avullaan Ida ja Kirsti kotiutuvat Albergaan nopeasti. Kun rakennustyöt saadaan vihdoin valmiiksi, täyttyy talo pikkuhiljaa uusista asukkaista.

Täysihoitolan ylläpitäminen on kovaa työtä, ja yhä kovemmaksi se muuttuu kun sodan uhka nousee Suomenkin ylle. Ruokatavaroista on pulaa ja hinnat nousevat vauhdilla, eikä turvallisuus ainakaan parane venäläisten sotilaiden ilmestymisen myötä. Tuttuihinkaan ihmisiin ei kannata enää varauksetta luottaa.

Kaikesta huolimatta täysihoitolan asukkaat ja talon väki muodostavat oman pienen yhteisönsä. Arkea pyöritetään sodasta huolimatta niin hyvin kuin voidaan, ja Helsingissä töissä käyvät asukkaat tuovat päivällispöytään uutisia maan tilanteesta. Kirjassa on kuvattu hyvin myös sitä, miten vaikeaa asioista oli sodan aikana saada luotettavaa tietoa: samasta asiasta saattoi liikkua paljon erilaisia huhuja, eikä tiedon luotettavuuden arviointi ollut helppoa.

Pidän Mustosen kerrontatyylistä ja odotan innolla uusien kirjojen ilmestymistä. Olen monesti todennut, että historian tapahtumat eivät päässäni pysy, mutta tällaisia kirjoja lukemalla niihin saa ihan erilaisen otteen. Erityisesti pidän siitä, miten Mustosen kirjojen kautta pääsee kurkistamaan entisajan ihmisten arkipäivään ja siihen, miten esimerkiksi ihan tavalliset talousaskareet silloin hoidettiin.

Tämä osa on mielestäni sarjan rauhallisimmin etenevä. Luulen että vaikutelma tulee siitä, että vaikka yhteiskunta ympärillä kuohuu, tapahtumapaikkana oleva täysihoitola ei ole ihan levottomuuksien keskellä. Alberga on lähellä Helsinkiä, mutta kuitenkin maalla, ja vaikka jännitystä joudutaan täysihoitolallakin kokemaan, eivät suurimmat levottomuudet sinne yllä. Sarjan aiemmissa osissa tapahtumapaikka on vaihtunut tiuhempaan, ja luulen että tämän osan rauhallisuuden tuntu tulee siitä että suurin osa tapahtumista sijoittuu täysihoitolalle.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjalla on oma Facebook-sivu, jonka kautta saa lisätietoa kirjojen tapahtumien ja henkilöiden taustalla olevista asioista. Suosittelen tutustumaan, jos aihe kiinnostaa. Jokaisen kirjan lopussa on lisäksi luettelo lähteinä käytetyistä teoksista, jos oikein asiasta innostuu.

Jos et ole vielä hankkinut kesäksi lukemista, suosittelen sekä tätä kirjaa että muita Mustosen kirjoittamia kirjoja. Lista Mustosen tuotannosta löytyy esim. täältä. Itse ajattelin hakea kirjastosta Koskivuori-sarjan kesälukemisiksi.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Laura Andersson: Voit nukkua. Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään

Kuva kustantajan sivuilta
Suomalaisessa vauvaperheessä valvominen tuntuu kuuluvan pakettiin, ja öisin pitkiä pätkiä nukkuvia vauvoja epäillään jopa jollain tavalla epänormaaleiksi. Suomalaisten pitkät vanhempainvapaat mahdollistavat vauvavuoden valvomisen, mutta muualla maailmassa vanhemmat palaavat usein töihin pian lapsen syntymän jälkeen. Pitkien yöunien nukkuminen jo varhain onkin muualla tavallisempaa kuin Suomessa.

Voit nukkua kertoo miten Andersson opetti vauvansa nukkumaan. Se ei tapahtunut käden käänteessä ja yhdessä yössä, vaan vaati pitkäjänteistä työtä ja paljon kärsivällisyyttä. Nukkumisen opettaminen aloitettiin jo parin viikon ikäisen vauvan kanssa pienistä asioista kuten itsekseen nukahtamisen opettelusta äidin tuella.

Kirja jakautuu seitsemään lukuun, joista jokainen käsittelee yhtä ohjetta. Luvuissa on aina kirjoittajan omia kokemuksia, jonkun toisen henkilön (usein ulkomaalaisen tai ulkomailla asuvan) tarina sekä asiantuntijan tai asiantuntijoiden näkemys asiasta. Jokaisen luvun lopussa on kyseiseen ohjeeseen liittyvät asiat tiivistettynä yhdelle aukeamalle, jaoteltuna "tee näin", "älä tee näin" ja "hädän hetkellä muista" -listauksiin. Listaukset kokoavat hyvin luvun sisällön sellaiseen muotoon, jonka todennäköisesti pystyy lukemaan vaikka olisi niin väsynyt että tarvitsee tulitikut pitämään silmiä auki.

Ohjeet itsessään eivät ole mitään maagisia taikatemppuja, vaan pieniä arkisia asioita, joihin kiinnitetään huomiota. Sellaisia ovat esimerkiksi selkeä ja samanlaisena toistuva päivärytmi, yön ja päivän erojen huomioiminen, iltarutiinien tärkeys ja alusta asti mukana kulkeva johdonmukaisuus. Jokaiseen lukuun sisältyvä kurkistus jonkun perheen nukkumistapoihin tuo muistutuksen siitä, että lasten kasvatus ei ole samanlaista joka puolella maailmaa. Suomalainen tapa tehdä asioita ei ole sen oikeampi kuin jonkin muun maan ja kulttuurin tapa, ja välillä on ihan hyvä kurkata miten asioita muualla hoidetaan.


Yksi osa tekstiä ovat asiantuntijoiden näkemykset ja lähdekirjallisuus, ja nämä limittyvät mukavasti kirjoittajan omiin kokemuksiin sekä muiden perheiden tarinoihin. Erityisen ahkerasti viitataan Pamela Druckermanin kirjaan Kuinka kasvattaa bébé, ja välillä tuntuu kuin kirjassa vertailtaisiin nimenomaan suomalaisen ja ranskalaisen kasvatuksen eroja. Mielenkiintoisen lisän tähän vertailuun tuo Kira Poutasen kokemukset, joita löytyy myös pitkin kirjaa. Hän on tullut äidiksi Ranskassa, ja kertoo ranskalaisesta kasvatuksesta suomalaisen silmin.


Kirjan ohjeet eivät ole varsinainen unikoulu, vaan enemmänkin sellaisten päivittäisten rutiinien ja toimintatapojen luominen, joilla unikoulu noin vuoden ikäisenä voidaan välttää. Pariviikkoisen vauvan kouluttaminen nukkumaan saattaa kuulostaa raa'alta, mutta tarkoituksena ei tietenkään ole saada lasta nukkumaan koko yötä heti syntymästään alkaen. Ideana on lähteä liikkeelle "hiirenaskelin" ja edetä pikkuhiljaa kohti pidempiä unipätkiä, ja lopulta kokonaisia nukuttuja öitä. Kirjoittaja toistaa monessa kohdin ettei kyse missään tapauksessa ole lapsen huudattamisesta tai jonkin sellaisen tekemisestä, johon lapsi itse ei ole vielä valmis.

Voit nukkua on mukavasti kirjoitettu kirja, joka kyseenalaistaa suomalaista kasvatuskulttuuria nukkumisen suhteen. Kirja on selkeästi suunnattu vauvaperheille ja luettavaksi ennen lapsen syntymää, ja sellaisessa elämäntilanteessa kirjasta varmasti saakin eniten irti. Kirjassa puhutaan kuitenkin jonkun verran nukkumisesta myös yleisemmällä tasolla, ja esimerkiksi unihygieniaan kannattaa jokaisen huonounisen tutustua. Itse pääsen kokeilemaan kirjan oppeja vielä tämän kesän aikana, katsotaan jouluna kuinka hyvin tässä perheessä silloin nukutaan! :)

tiistai 17. toukokuuta 2016

Sofia Torvalds: Luoksein jää. Äideistä

Kansikuva kustantajan sivuilta.
Minua kiinnostaa henkinen perintö, joka kulkee sukupolvelta toiselle. Olen hamstrannut hyllyyni kirjoja esimerkiksi sotatraumojen siirtymisestä seuraaville sukupolville, ja nyt luin Sofia Torvaldsin uutuuden, jossa hän pohtii omaa taustaansa ja erityisesti sukunsa äitien tapaa toteuttaa äitiyttään.

Kirja on pieni ja ohut, alle 150-sivuinen, mutta silti siihen mahtuu paljon. Kokonaisuus koostuu pienistä hetkistä suvun menneisyydessä, kronologisesti teksti ei etene. Kieli on kaunista ja hiukan runollistakin. Laajan suvun eri henkilöiden hahmottamisessa auttavat sisäkansiin painetut sukupuut ja kuhunkin henkilöön liitetyt luonnehdinnat jotka toistuvat pitkin kirjaa.

Jokaisella suvun äidillä on ollut oma tapansa toteuttaa äitiyttä omassa ajassaan ja siihen liittyvässä kulttuurissa. Kukaan heistä ei ole ollut täydellinen äiti, vaan heistä löytyy enemmän ja vähemmän rosoisuutta. Luonteenpiirteistä ujous nousee useamman kerran esille. Sukuun kuuluu tietysti myös musta lammas, äiti hänkin. Moni äideistä on myös syystä tai toisesta lähtenyt lastensa luota pois tai lähettänyt lapsensa luotaan, haluamattaan tai omasta halustaan. Etäisyys ei kaikkien äitien kohdalla ole ollut fyysistä, myös henkisesti voi olla poissaoleva.

Kirjoittaja kuljettaa kuolleita äitejä mukanaan, he kulkevat laumana antamassa neuvoja ja ohjeita, perustelemassa omaa toimintaansa, paheksumassa nykyajan ilmiöitä ja taustana kaikelle päähenkilön pohdinnalle. Aaveäideistä yksi tai muutama nousevat välillä erityistarkasteluun, välillä he hymistelevät maailmanmenolle yhtenä kuorona. Kuolleet äidit kuvastavat minusta hyvin aiempien sukupolvien läsnäoloa nykyjäsenten arjessa. Vaikka edesmenneet sukulaiset eivät enää (välttämättä) vaikuta näkyvästi arjessamme, kannamme heitä silti ajatuksissamme ja heidän tapojaan kasvatuksessamme. Erityisen lähelle he tulevat herkissä asioissa ja elämän kriiseissä, eikä heitä kannata vaientaa. Päinvastoin kirjoittaja kyselee perusteluja kuolleiden äitien valinnoille ja ratkaisuille ja yrittää ymmärtää sellaistakin toimintaa, joka hänestä itsestään tuntuu käsittämättömältä.

Yksi näistä kirjoittajasta käsittämättömältä tuntuvista asioista on se, miten eräs kuolleista äideistä, Fanny, pystyi jättämään lapsensa ja perustamaan uuden perheen. Fanny meni nuorena naimisiin, muutti Pietariin ja sai kaksi poikaa. Keuhkotaudin puhjettua hän lähti Eurooppaan parantolaan, jossa hän sai avioeron miehestään jotta saisi kuolla rauhassa. Vastoin odotuksia Fanny kuitenkin parani, meni nuoruudenrakkautensa kanssa naimisiin ja sai vielä kolme poikaa. Kahta aiemmasta avioliitosta syntynyttä poikaa hän ei ilmeisesti enää tavannut. Fannyyn ja hänen valintoihinsa palataan tasaisin väliajoin, ja kirjoittaja yrittää ymmärtää hänen ratkaisuaan, vaikka se on ristiriidassa hänen oman ajattelunsa kanssa.

Menneisyyden hetket kuvataan kirjassa kauniisti. Niiden kautta muodostuu lopulta kokonaiskuva kirjailijan suvusta, etenkin sen äideistä. Menneisyys limittyy nykyhetkeen, ajasta toiseen liikutaan luontevasti. Aikatasot ja paikat vaihtuvat sulavasti nykyhetkestä menneisyyteen, Helsingistä Eurooppaan. Vaikka hyppäykset ovat välillä suuria, lukija pysyy silti kärryillä, tai ainakaan minulla ei ollut vaikeuksia seurata sukutarinan muotoutumista. Jokaisella luvulla on oma teemansa, joka kulkee tekstin punaisena lankana, välillä hatarammin ja välillä vahvemmin.

Vaikka kirja on pieni, se ei silti ole erityisen nopealukuinen, sillä kirjan lukeminen saa miettimään omaakin sukuhistoriaa. Lisäksi kirjan tyyli on sellainen, että siitä saa enemmän irti kun sen lukee toistamiseen. Vaikka sukutarinat eivät sinua juuri kiinnostaisi, kannattaa tämä kirja kuitenkin lukea sen erilaisen toteutustavan ja kauniin kielen takia.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Kesän ja syksyn uutuuksia

Iso osa syksyn kirjakatalogeista on jo ilmestynyt, ja alla omat poimintani niistä. Kirjan nimet ovat linkkejä kustantajien nettisivuilla oleviin esittelyihin, klikkaa jos haluat lisätietoa. Kirjan nimen alla oleva lyhyt kuvaus on lähinnä muistiinpano itselleni siitä, miksi tämä kirja on listalla. Kuvausten ei siis ole tarkoituskaan olla tyhjentäviä ja informatiivisia. :)

Mitä sinä haluat ehdottomasti lukea tulevan kesän ja syksyn uutuuskirjatarjonnasta?

Atena
  • Roope Lipasti: Viimeiset polttarit (kesäkuu)
    • Lapsuudentoverien kokoontuvat polttareihin, mutta lapsuuden välitöntä tunnelmaa on vaikea saavuttaa.
  • Laura Andersson: Voit nukkua. Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään (toukokuu)
    • Kirja lapsen nukuttamisesta meillä ja maailmalla.
  • Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (elokuu)
    • Kertun ja Helmin elämästä ja ystävyydestä 1950-luvulta 2000-luvulle. Nuoruuden valinnat eivät olleet merkityksettömiä.
  • Satu Grönroos: Tuulen suku (syyskuu)
    • Kolmetoistavuotiaan Helmin kesäsuunnitelmat muuttuvat, kun äiti katoaa ja tilalle tulee erikoinen nainen.
  • Mikko Porvali: Veri ei vaikene (lokakuu)
    • Karelia Noir -trilogian toinen osa. 
  • Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki. Venäläistä isoisääni etsimässä (syyskuu)
    • Edellisten sukupolvien vaikeneminen saa ihmiset penkomaan juuriaan ja etsimään vaiettuja sukulaisia.
  • Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise. Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa (elokuu)
    • Kulttuurien eroista ja yhtäläisyyksistä pikkulapsiperheen arjessa Etelä-Ranskassa
Avain
  • Marika Helovuo: Lukukipinän sytytyskirja (syyskuu)
    • Melkein sata syytä tarttua kirjaan ja lukuvinkkejä kaupan päälle
Bazar
  • Kate Morton: Salaisuuden kantaja (syyskuu)
    • Mortonin neljäs suomennettu romaani vie lukijan nykypäivän kautta 1960- ja 1930-luvuille selvittämään historian salaisuuksia.
  • Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva (syyskuu)
    • Kirjassa kuvataan se, mitä neuvolassa ei raskausaikana muistettu kertoa
  • Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (syyskuu)
    • Lisää Flavia de Lucea, viides suomennettu osa
  • Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (kesäkuu)
    • Intia, Englanti, 1900-luvun alku, nykypäivä ja riipaiseva rakkaustarina
  • Steven Rowley: Lily ja mustekala (lokakuu)
    • Entä kun parhaan kaverin otsassa alkaa kasvaa mustekala?
  • Christian Rönnbacka: Kävikö käry? Vakuutusetsivien parhaat tarinat (elokuu)
    • Miten vakuutusyhtiöitä huijataan
Gummerus
  • Minna Rytisalo: Lempi (heinäkuu)
    • Perhetragedia Lapin sodan aikaan
  • Mike Pohjola: 1827 (elokuu)
    • Romaani Turun palosta
  • Vera Vala: Milanon nukkemestari (kesäkuu)
    • Ariannan tarina jatkuu
  • Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa (syyskuu)
    • Rakkautta toisen maailmansodan Englannissa
  • Maija-Leena Rova (toim.): Uskonsota keittiössä. Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia (lokakuu)
    • Vanhoillislestadiolaisuus kiinnostaa
Karisto
  • Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla (syyskuu)
    • Mielenkiintoisen kuuloinen tarina kahdesta eri-ikäisestä naisesta ja nirppanokkaisesta kissasta
  • Kirsti Ellilä: Arpapeliä (heinäkuu)
    • Miten arpavoitto muuttaa tavallisen elämän
Minerva
  • Thomas Rydahl: Erakko (lokakuu)
    • Kanariansaarten Fuerteventuralle sijoittuva dekkari
Otava

Schildts & Söderströms
  • Care Santos: Suklaan maku (kesäkuu)
    • Barcelona kolmella eri vuosisadalla kolmen eri naisen elämän taustalla
  • Rosa Meriläinen ja Saara Särmä: Anna mennä. Opas hauskempaan elämään (elokuu)
    • Auttaisiko tämä kirja vähän löysäämään nutturaa?
  • Tim Walker: Lost in Suomi (lokakuu)
    • Miltä Suomi ja suomalaiset näyttävät amerikkalaisen opettajan silmin?
  • Asta Raami: Älykäs intuitio (syyskuu)
    • Intuition ja sen käytön pohdintaa eri näkökulmista
  • Kaisa Viitanen ja Katja Tähjä: Karkotetut (syyskuu)
    • Mitä tapahtuu niille maahanmuuttajille, jotka ovat saaneet karkotuspäätöksen?
Tammi
  • Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (elokuu)
    • Matematiikan professorin muisti on vain 80 minuutin mittainen. Yhteiselo nuoren taloudenhoitajan ja hänen poikansa kanssa on aluksi haastavaa, mutta yhteinen sävel lopulta löytyy.
WSOY
  • Tuula-Liina Varis: Huvila (lokakuu)
    • Taiteilijan vaimo ja tytär sekä piika kolmistaan hirsihuvilalla, kun mies lähtee rakentamaan "uutta Eurooppaa"
  • Liisa Keltikangas-Järvinen: "Hyvät tyypit". Temperamentti ja työelämä (elokuu)
    • Miten erilaiset temperamentit näkyvät työelämässä ja rekrytoinneissa
  • Ville Kivimäki ja Anssi Männistö: Sodan särkemä arki (elo-syyskuu)
    • Millaista oli arki sodassa ja mitä nuoremmille sukupolville ei sodasta kerrottu
  • Scott Stossel: Pelosta sekaisin. Yhden miehen matka ahdistuneisuuden ytimeen (elokuu)
    • Ahdistuneisuuden taustoitusta
  • Eveliina Lauhio: Mihin minä uskon (syyskuu)
    • Uskonnon merkityksestä ihmisten arjessa

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Ville Virtanen: Hevosen taju

Kansikuva kustantajan sivuilta
Tämä kirja on herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita aina sen ilmestymisestä vuonna 2013 asti. Olen halunnut lukea sen ja olen pitänyt kirjaa kädessäni moneen otteeseen sekä kirjakaupoissa että kirjastoissa. Kannen kuva on kuitenkin ollut suurin syy siihen, että en ole tähän tarttunut, hevosen ilme on viestii minulle halusta paeta. Kansikuva on jakanut mielipiteitä ja sitä on kommentoitu blogeissakin ahkerasti.

Kun jälleen kerran näin tämän kirjan kirjaston esittelyhyllyssä, päätin lopulta lukea sen. Ajattelin että se lopettaisi vainoamiseni jos tutustuisin siihen paremmin. Kirjan luettuani olen kuitenkin edelleen hämmentynyt, sisältö ei oikeastaan vastaa takakannen kuvausta kovin hyvin ja lisäksi tyylilaji vaihtuu kesken kirjan. Myös kieleen tottuminen ottaa aikansa, lauserakenteet ovat erikoisia ja usein aika pitkiäkin. Runolliseen, kuvailevaan kieleen piti keskittyä eri tavalla kuin viimeksi lukemieni tietokirjojen tekstiin.

Kirjaa on moitittu kielivirheiden suuresta määrästä, ja pilkkuvirheet ovat saaneet myös paljon huomiota. Hämmästyin näistä mielipiteistä, sillä yleensä kieli- ja kirjoitusvirheet häiritsevät lukemistani huomattavasti, mutta tätä lukiessani en ollut kiinnittänyt niihin sen kummemmin huomiota. Joitakin yksittäisiä lyönti- ja kirjoitusvirheitä bongasin, mutta luulen että erikoinen kieli vaati normaalia suuremman osan huomiostani ja suurin osa virheistä on karannut ohitseni. Yksi kirjoitusmuoto kuitenkin häiritsi alusta loppuun saakka: hopeanvärisen hevosen rotu on kirjoitettu aina muodossa akhaltek, vaikka sen suomenkielinen nimi on ahaltek.

Kuten takakannessa kerrotaan, kirjan päähenkilöinä ovat Elias ja Flo, jotka myyvät työkseen hevosia. Heidän myymänsä hevoset alkavat olla haluttuja, sillä Flo valitsee hevoset tarkalla silmällä ja Eliaksen käsittelyssä niistä tulee kaikkensa antavia ja helppoja käsitellä. Eliaksella on poikkeuksellinen kyky käsitellä hevosia, osan taidosta hän on oppinut otto-isältään Rauno-sedältä lapsuudessaan ja nuoruudessaan ja osa on hänellä verissä.

Helppoa ei huippuunsa viritettyjen kilparatsujen kauppa kuitenkaan ole, vaikka pikkurahasta ei ole enää hetkeen ollut puutetta. Sekä Flo että Elias ovat henkisesti kovilla, eikä kummankaan lapsuus ja nuoruus ole ollut sieltä ruusuisimmasta päästä. Kun tallin pihalla yht'äkkiä on hevoskuljetusauto ja sen sisällä hopeanvärinen ahaltek-hevonen, on Elias myyty. Tamma on Flon mielestä arvoton, mutta Eilas menettää sille sydämensä.

Kirja alkaa ahaltek-tamman saapumisesta ja sen jälkeen siirrytään Eliaksen ja Flon lapsuuteen ja nuoruuteen. Takaisin nykyhetkeen päästään noin kirjan puolivälissä, ja pikkuhiljaa tyylilaji muuttuu täysin. Lukijaa riepotellaan toinen toistaan oudommissa tilanteissa ja tapahtumapaikoissa, eikä missään tunnu enää olevan mitään järkeä. Loppuun on kuitenkin päästävä, ja samalla vain toivoo että pyöritys loppuisi ja palattaisiin jälleen jotenkin järkevään todellisuuteen.

Kirjan jälkipuolisko kuitenkin selitti kansikuvaakin, tai ainakaan en koe sitä enää niin luotaantyöntävänä kuin aiemmin. Eliaksen kokemat asiat kirjan loppupuolella kääntävät ihmisen ja hevosen suhteen nurinniskoin. Jollain tavalla kansikuva kuvaa myös omia tuntojani lukijana, kirjan loppupuolella oli itselläkin vähän pakokauhuinen tunnelma, mutta sinnikkäästi luin loppuun.

Jos etsit aikuisten hevoskirjaa, tämä ei välttämättä vastaa odotuksiin kovin hyvin. Minä ainakin olisi lukenut mieluummin kauppatallin arjesta kuin lähtenyt puolivälissä kirjaa ihan toisenlaisiin maisemiin. Lukisin kuitenkin mielelläni niitä aikuisten hevoskirjoja, joten vinkkejä otetaan vastaan jos satut tietämään hyviä sellaisia.