27. heinäkuuta 2012

L.M. Montgomery: Sininen linna

Nuorempana tuli kahlattua läpi vino pino Montgomeryn Anna-kirjoja, taisi olla melkeinpä jokakesäinen traditio. Tänä kesänä en ole Annan maailmaan pujahtanut, vaikken Montgomeryä kokonaan saanut poissa pidettyäkään. Sininen linna on aikuisille tarkoitettu romaani, mutta Anna-kirjojen kanssa samanlaista tyyliä voi siitäkin löytää. Siksi varmaan pidin tästäkin.




Kirjan päähenkilönä on Valancy Stiriling, 29-vuotias sukunsa varjossa kasvanut nainen. Kaikkea tiukasti kontrolloiva suku on tehnyt Valancystä hiljaisen hiirulaisen, joka ei pysty toimimaan lainkaan oman tahtonsa mukaan. Eräänä päivänä hän saa kuitenkin tietää olevansa vakavasti sairas ja elävänsä korkeintaan vuoden. Tiedon seurauksena Valancy päättää ottaa onnellisuutensa omiin käsiinsä ja alkaa elää oman mielensä mukaan sanoen suoraan mitä ajattelee. Kaikkea pelkäävästä ja muita aina miellyttämään pyrkivästä vanhastapiiasta tulee itsenäinen ja suorasanainen nainen, mitä suku ei tietenkään ihan helpolla sulata.

Valancyn tarina on miellyttävää luettavaa, teksti kulkee sujuvasti eteenpäin eikä mielenkiinto lopahda kesken kaiken. Erityisen kauniita ovat Montgomeryn luontokuvaukset, joita etenkin kirjan puolivälin jälkeen on runsaasti. Kanadassa on melko samanlainen ilmasto ja luonto kuin Suomessa, ja ehkä siksi luontokuvauksiin oli niin helppoa itse eläytyä. Eniten pidin kuitenkin päähenkilön kasvutarinasta ja kehittymisestä, mikä tietysti oli kirjan ideakin. Valancy antaa oivan esimerkin siitä, että oma onnellisuus on tosiaan usein itsestä ja omista päätöksistä kiinni.

Kirja laittaa lukijan pohtimaan omalta kohdaltaankin tilannetta, johon Valancy joutuu. Entä jos itse saisi tietää elävänsä ehkä vain vuoden? Mitä itse haluaisi sillä ajalla tehdä ja miten oma elämä siitä muuttuisi? Olisiko itsellä rohkeutta hypätä elämän kuljetettavaksi kuten Valancy teki, vai jäisikö sitä vain kotiin surkuttelemaan huonoa tuuriaan ja lähestyvää loppuaan? Nykymaailmassa surkutteleminen ja valittaminen tuntuvat olevan harmillisen yleisiä suhtautumistapoja asiaan kuin asiaan, vaikka reippaalla asenteella ja asioihin tarttumisella saattaisi pystyä kohentamaan elämänlaatuaan huomattavasti.

Ihanaa kesälukemista - suosittelen!

Sinisestä linnasta ovat kirjoittaneet myös mm. Sonja, Marjis ja Ahmu.



17. heinäkuuta 2012

Liza Marklund & James Patterson: Postikorttimurhat

Tämä kahden tunnetun dekkarikirjailijan yhteistyönä kirjoitettu kirja oli mukanani Ruotsin reissulla viime viikolla. Oli ihan hauskaa lukea kirjaa, jonka tapahtumapaikka (Tukholma) oli sama kuin missa itse silloin liikuskelin. Kirja tarttui mukaani kesäpokkarialesta.



Kirjassa seurataan Tukholmalaisen toimittajan, Dessie Larssonin, ja amerikkalaisen poliisin, Jacob Kanonin, yhteistyötä sarjamurhaajien nappaamiseksi. Sarjamurhaajat tunnetaan postikorttimurhaajina, ja heidän jäljiltään löytyy tapettuja pariskuntia pitkin Eurooppaa. Murhaajat lähettävät aina etukäteen jollekin kaupungissa ilmestyvän lehden toimittajalle postikortin, ja murhan jälkeen valokuvan murhatusta parista. Dessie Larsson saa kyseenalaisen kunnian toimia Tukholmassa postikorttimurhaajien "yhteyshenkilönä". Pian ensimmäisen kortin saapumisen jälkeen Dessien elämään ilmestyy myös Jacob, joka on kiertänyt Eurooppaa postikorttimurhaajien perässä ja haluaa saada heidät kiinni lähes millä hinnalla hyvänsä.

Kirja oli tarinaltaan mukavan erikoinen ja tarpeeksi hyvin rakennettu, jottei kuviota saanut lukiessa selville turhan aikaisin. Tai ainakaan minä en saanut. :) Jännityksen sekaan on ripoteltu myös aimo annos romantiikkaa, omaan makuuni ehkä vähän turhankin paljon. Roistot tuntuivat joissain harvoissa kohdissa jäävän turhan taka-alalle. Mielenkiinto pysyi kuitenkin hyvin yllä läpi koko kirjan, vaikka pientä paikallaan junnaamista olin välillä havaitsevani. Loppua kohden vauhti tietysti kiihtyy niin kuin asiaan kuuluu, mutta ihan viimeisiin sivuihin olisin kaivannut jotain enemmän, nyt tarina tuntui loppuvan jotenkin ihan kesken, lukijana jäin vähän kuin tyhjän päälle.

Antoisinta kirjassa oli seurata kulttuurieroja ruotsalaisten ja amerikkalaisten toimintatavoissa. Etenkin poliisien kohtaamisissa jännite oli välillä käsinkosketeltava ja hyvin todellinen. Oli myös hauskaa tunnistaa kirjassa mainittuja tukholmalaisia paikkoja, ja asettaa tapahtumat tavallaan "todelliseen" kontekstiin. Debbie oli hahmona mielestäni hyvin rakennettu. Oli mielenkiintoista seurata hyvin vahvan oikeudentajun omaavan ihmisen työskentelyä juorulehdeksi luokiteltavassa rikoslehdessä. Samalla tuli sivuttua myös journalistiikan etiikkaa monin tavoin.

Sekä Marklund että Patterson ovat tunnettuja dekkarikirjailijoita, toinen lähtöisin Ruotsista ja toinen Amerikasta. Kummankaan tuotantoon en ole aiemmin tutustunut, mutta ainakin Marklundin tuotantoa saatan lukea jatkossakin.



6. heinäkuuta 2012

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Tähän uutuuskirjaan tartuin, koska sitä on kehuttu monessa blogissa. Kiinnostuin aiheesta, sillä en ole itsekään kovin kaukana opiskelijaelämästä valmistumisen ja uuden alan opiskelun aloituksen välissä. Pystyinkin samaistumaan kirjan kontekstiin hyvin, vaikken luonteeltani olekaan samanlainen kuin Emma. Emman ajatukset ovat kuitenkin hyvin samankaltaisia kuin varmasti aika monella opiskelunsa loppuvaiheessa olevalla (humanisti-) opiskelijalla: valmistua pitäisi, ammatti ja työtä pitäisi löytää, pitäisi oikeasti jo aikuistua ja muuttaa muualle opiskelijakämpästä. Nämä ainakin täsmäsivät omiin ajatuksiini viime keväältä.



Emma on siis melkein kolmikymppinen yliopisto-opiskelija, jolla on kaksi puolivalmista tutkintoa. Lisäksi Emmalla on taipumus etsiytyä mielenkiintoisten miesten seuraan, eikä tämä taipumus ainakaan nopeuta gradun kirjoittamista. Jotta gradu joskus valmistuisi ja kandista tulisi maisteri, Emma pyytää apua ystävältään Sannilta. Sanni on luonteeltaan ihan Emman vastakohta: tunnollinen, aikatauluja tekevä ja niissä pysyvä, itsekuriin pystyvä ja kunnianhimoinen. Sanni tekee Emmalle valmistumisohjelman aikatauluineen, ja kannustimeksi hän ottaa Emman rakkaan polkupyörän. Jos Emma ei pysy aikataulussa, polkupyörä päätyy Sannille. Sannin tekemässä ohjelmassa pysyminen on Emmalle haasteellista, varsinkin kun kuvioissa pyörii myös kolmesta neljään miestä vuorotellen ja yhtäaikaakin.

Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon alter ego, kirjailijanimi, jonka suojissa Vanhatalo kirjoittaa komediallisia lemmentarinoita. Hän itse kuvaa kirjoittavansa "Jane Austenin ja Hilja Valtosen jalanjäljissä". Häpeäkseni en ole lukenut yhtään Jane Austenin kirjaa alkua pidemmälle, mutta Hilja Valtosta kyllä sitäkin enemmän. Ehkä ajan ja taustan tuomat erot ovat liian suuret, mutta itse en löytänyt monia yhdistäviä tekijöitä Emman ja Hilja Valtosen romaanien päähenkilöiden kanssa. Teksti toki oli samalla tavalla kevyttä ja nopealukuista, mutta muuten tarina oli mielestäni teemaltaan aika erilainen Valtosen teksteihin verrattuna. Mutta tosiaan, ehkä minulta puuttuu tarvittava ammattitaito katsoa sinne syvemmälle, että huomaisin enemmän samankaltaisuuksia... :)

Pidin kirjasta, luin sen nopeasti ja melkein yhdessä illassa. Tarina eteni mukavasti koko ajan, eikä jäänut junnaamaan paikoilleen, vaikka gradun kirjoitusprosessista kertova kirja saattaisi niin tehdäkin. Pidin erityisesti Emman harhailuista ympäri kaupunkia huonon suuntavaistonsa ja etsiskelyn tarpeensa takia. Pidän omaa suuntavaistoani Emman suuntavaistoa huomattavasti parempana, mutta minäkin pidän paikkoihin "eksymisestä", kaupungin koluamisesta ja uusien kauniiden paikkojen löytämisestä tutustakin kaupungista.

Teksti oli luonnollista, kieli rikasta ja sujuvaa. Välillä jouduin lukemaan pitkiä lauseita muutamaan kertaan ennen kuin viesti meni perille. Kiemuraiset ja pitkät lauseet väsyttivät varsinkin alussa, mutta ehkäpä totuin niihin kun pääsin pidemmälle. Ainakaan ne eivät enää häirinneet yhtä paljon loppuvaiheessa. Pitkät, kuvainnolliset lauseet ovat oma heikkouteni, ja kirja sai minut kiinnittämään asiaan huomiota. Niin ihanaa kuin onkin rikastaa lauseita monilla kuvailevilla sanoilla ja sivulauseilla, se ei välttämättä paranna lukukokemusta lainkaan.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mukavaa kesälukemista ja tulen varmasti lukemaan muitakin Vaahteran kirjoja, mikäli niitä ilmestyy. Vanhatalon kirjoja en ole lukenut lainkaan, mutta niitäkin kohtaan heräsi pieni kiinnostus.

Onnellisesti eksyksissä -kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi, Tuulia ja Mari A.


3. heinäkuuta 2012

Elizabeth Adler: Rakkaus Pariisissa

Kaipasin jotain erilaista välilukemista jännäri-dekkariputkeni katkoksi. Käteen sattui jostain alennusmyynnistä kotiin tuotu pokkari, joka ei kuitenkaan koskaan näyttänyt niin houkuttelevalta että olisin siihen tarttunut. Tarina on sekoitus päähenkilön itsensä etsiskelyä, rakkaustarinaa sekä matka- ja ruokakertomusta. Tapahtumapaikkana on pääosin Ranska, vaikka kirja alkaakin päähenkilön kotikaupungista, San Franciscosta.



Lara Lewis elää lääkärinrouvan arkea, lapset ovat jo aikuistuneet ja muuttaneet muualle eikä miestäkään pahemmin näy kotona. Kirja alkaa Laran 45-vuotissyntymäpäivästä, jolloin hänen miehensä lähtee Pekingiin nuoren ja kauniin kollegan kanssa. Lara tietysti tietää että miehellä on suhde, ja hän pakenee ison kaupunkitalon autiutta perheen rantahuvilalle. Huvilan kuisti lahoaa ja korjaustöihin tulee komea nuori Dan. Lara on suunnitellut matkaa Ranskaan, jossa hän miehensä kanssa kiertäisi kaikki häämatkansa paikat ja eläisi rakkauden huuman uudelleen. Katastrofi on kuitenkin valmis kun mies (yllättäen) ilmoittaa, että työmatka venähtää eikä Ranskan matkasta tule mitään. Aluksi Lara on lähdössä reissuun yksin, mutta kipinät hänen ja Danin välillä saavat hänet pyytämään itseään reilusti nuorempaa rakennusmiestä mukaansa. Näin alkaa  Laran "toinen häämatka", eikä Dan tiedä syytä siihen, miksi reissussa on noudatettava niin tiukasti ja tarkasti ennakkoon tehtyä  matkasuunnitelmaa.

Kirjan perusajatus ja juoni on hyvä, mutta teksti tuntuu jotenkin keskeneräiseltä. Itseäni häiritsivät pienet epäjohdonmukaisuudet ja keskeneräisyyden tuntu varsinkin alkukirjassa, ja jonkinlainen pitkäveteisyys keski- ja loppupuolella. Ihan lopussa tuli kirjan oikeastaan ainoa "pakko lukea tämä heti loppuun" -kohta, siinä oli jännitystä ja draamaa muun kirjan edestä. Itse väsähdin ehkä kaikkein eniten Laran omatuntoon, joka jatkuvasti latisti häntä ja esti olemasta onnellinen, ja joka väliin tunkeviin huomautuksiin siitä, ettei Lara ollut ihan mallinmitoissa. Ymmärrän Laran sisäisen pohdiskelun olevan oleellista kirjan ajatuksen kannalta ja pidin henkilön jatkuvasta kehityksestä läpi kirjan, mutta kyllä ne ylimääräiset vatsamakkarat olisi voitu tuoda esille vähemmilläkin huomautuksilla. Koin pientä sääliä Laraa kohtaan ja vedin omaa vatsaa sisälle aina näissä kohdissa. Tärkeintä kirjassa oli mielestäni naisen henkinen kasvu ja itsenäisyyden löytäminen, ei vyötärön mittaaminen.

Kun päästiin Ranskaan, alkoi majapaikkojen ja erityisesti ruokien ja ravintoloiden esittely. Ensimmäisten viiden kohdalla se olikin ihan hauskaa, mutta loppupuolella ei oikein enää jaksanut kiinnostua siitä, mitä hienoilla nimillä esiteltyjä ruokia Lara ja Dan suuhunsa laittoivat. Näiden vastapainona olin sen sijaan aivan ihastunut pariskunnan sympaattiseen pikku-Renaultiin, joka sinnikkäästi kolhuista välittämättä kuskasi milloin kikattelevaa milloin riitelevää paria ympäri Ranskaa. Eikä se hajonnut kertaakaan, vaikka matkalla kaikenlaista muuta odottamatonta tapahtuikin. Danista sen sijaan en oikein saanut otetta. Hän tuntui ihan herrasmieheltä, huomaavaiselta ja kiltiltä, vaikka välillä olosuhteet ja Laran oikut aiheuttivatkin hänelle pientä ylikiehumista. Hyvin hän mielestäni reissusta suoriutui, vaikkei osannut kieltä eikä kulttuuria, ja oli Laran matkasuunnitelmien varassa melkein koko reissun.

Ehkä olin vähän liian nuori tämän kirjan kohdelukijaksi, enkä siksi osannut suhtautua kaikella tarvittavalla vakavuudella kirjan tasoihin. Kirja on varmasti mielekkäämpää luettavaa sellaisille, joiden oma elämäntilanne on hieman lähempänä Laran elämää. Parasta kirjassa oli mielestäni Laran henkinen kasvu ja oman itsensä etsiminen ja löytäminen.

1. heinäkuuta 2012

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Tämä oli ensimmäinen lukemani dekkari, jossa neiti Marple esiintyy. Ja odotin kyllä että hän on hyvin kiinteästi mukana koko kirjan ajan mutta eihän se niin mennyt. Kirjan viimeisellä kolmanneksella neiti suvaitsi esiintyä ja silloinkin vain sivuhenkilönä, papin vaimon vieraana. Tähän seikkaan olin pettynyt, mutta muuten tarina oli hyvä.



Lento-onnettomuudesta toipuva Jerry ja hänen sisarensa Joanna vuokraavat rauhalliselta pikkupaikkakunnalta talon, sillä Jerryn lääkäri on sitä mieltä, että mies tarvitsee toipuakseen maaseudun rauhaa. Ensimmäiset päivät alkavatkin sillä tavallisella englantilaisen maaseudun elämällä: vierailuilla ja juoruilla. Sisarusten paikkakunnalle sopeutumista häiritsee hieman kuitenkin nimetön kirje, joka on kirjoitettu irtileikatuista kirjaimista kirjoittamalla. Nimetön kirje sisältää solvauksia ja epäilyjä sisarusten sukulaisuussuhteesta. Nimettömiä kirjeitä ovat saaneet myös useimmat muut paikkakunnan asukkaat, ja niiden lähettäjää arvaillaan joka taholla. Vakavammaksi meno muuttuu, kun eräs rouva kirjeen saatuaan tekee itsemurhan. Jerry ei voi pysyä poissa mysteerin selvittelystä, vaan hänestä tulee oikeastaan tutkimuksen kannalta tärkeä poliisin apulainen. Ja ilmestyyhän se neiti Marplekin sieltä sitten lopulta.

Kirja on ihana kuvaus varmaankin melko tyypillisestä maaseudun rauhallisen kylän sosiaalisesta elämästä Englannissa 1900-luvun puolivälissä. Yhteisö on tiivis ja tärkeä, vierailuilla käydään tiheään, ja kaikki luonnollisesti tietävät toistensa asiat. Oman nostalgiapläjäyksen tarjoilee kylän liikkeiden maininta, pääkadun varrelta löytyy niin lyhyttavarakauppaa (?) kuin siirtomaakauppaakin. Ympäristön kuvaus ei ole kovin runsasta, mutta varmaankin omista stereotyyppisistä mielikuvistani johtuen elin ihan mukana kylän elämässä.

Tarina ja tapahtumien selvittely on hyvinkin mukaansatempaavaa ja eteenpäin soljuvaa. Kaikki kylän asukkaat ovat vuorotellen ihan selkeitä syyllisiä ja silti loppujen lopuksi yllätyin ihan täysin siitä, kuka syyllinen todellisuudessa oli. Henkilökuvaukset ovat herkullisia ja niistä saa helposti kiinni - tai sitten mielikuvitukseni oli erityisen lennokas eilen tätä lukiessani. Joka tapauksessa pidin tästä kirjasta enemmän kuin muista muutamasta lukemastani Christien kirjoista. Seuraavaksi minun onkin perehdyttävä Hercule Poirotin mysteerienratkontatapaan, toivon tosiaan että hän on hiukan enemmän läsnä kuin neiti Marple tässä kirjassa.

Agatha Christie: Syyttävä Sormi (The Moving Finger)
Kustantaja: WSOY 2010
Suomennoksen tarkistaja: Eva Siikarla
Sivuja: 248

C.J. Sansom: Luostarin varjot

Näyttää olevan kovin murhanhimoinen kesäloma minulla, tuntuu että suurin osa nyt kesällä lukemistani kirjoista on dekkareita sun muita murhamysteerejä... Tämä kirja sijoittuu 1500-luvun Englantiin, keskelle kiivasta uskonpuhdistusta ja luostarilaitoksen lakkauttamista. Kirja siis pohjautuu todelliseen historiaan, vaikka tapahtumat ovat tietysti fiktiivisiä. Joitakin historiallisia henkilöitä kirjassa kuitenkin esiintyy, kuten yleisvikaari ja käskynhaltija Thomas Cromwell. Cromwell oli ymmärtääkseni luostarilaitoksen lakkauttamisen pääarkkitehti ja siksi tietysti mukana tässä kirjassa.



Kirjan päähenkilö on lakimies Matthew Shardlake, joka tekee töitä Cromwellille. Hän saa työtehtäväkseen lähteä selvittämään Scarnsean benediktiiniläisluostarissa tapahtunutta Cromwellin valtuutetun murhaa. Murhattu valtuutettu Singleton oli lähetetty kyseiseen luostariin suostuttelemaan sen apotin "vapaaehtoiseen" luostarin lakkauttamiseen. Singletonin työ jäi kesken, joten Shardlake lähtee luostariin sekä murhaa tutkimaan että jatkamaan Singletonin aloittamaa luostarin alasajoa. Mukaansa Shardlake saa Mark Poerin, joka on tavallaan hänen kasvattipoikansa.

Luostariin saavuttuaan Shardlake ja Poer alkavat selvittää Singletonin murhan ympärille kietoutuvaa vyyhtiä. Johtolankoja on niukasti, mutta epäiltyjä paljon. Askel askeleelta miehet pääsevät lähemmäs totuutta, vaikka välillä tutkimus eksyykin harhapoluille. Tutkimukseen kuuluvat lukuisat munkkien kanssa käydyt keskustelut, paikkojen tutkiminen sekä älyllinen pohdinta.

Kirja on mukaansatempaava, vaikka alun jälkeen tuntuikin, että tarina jäi hiukan junnaamaan paikalleen. Kun johtolankojen vyyhti lopulta alkoi purkaantua, ei kirjaa voinutkaan enää laskea kädestään ennen loppua. Itse olen historiallisten romaanien ystävä ja pidin tästäkin kirjasta, vaikka minua häiritsikin sen "nykyaikaisuus" lähinnä henkilöiden kielenkäytössä. Ympäristön kuvailussakaan ei oikeastaan tuotu kovin paljoa esille sitä, millä vuosisadalla oltiin. Ruokien ja ruokailutilanteiden kuvauksessa lukijan mieleen kuitenkin palasi se, mitä aikakautta elettiin. Kirjoittaja on itse lakimies mutta myös historian tohtori, ja olisin odottanut häneltä jotenkin tukevampaa otetta käsittelemäänsä aikaan. Vaikka tapahtuma-aika välillä pääsikin lukijalta unohtumaan, oli tarina silti hyvin viihdyttävä ja kirjoitustyyli muuten miellyttävä. Välillä vieraankuuloiset sanat häiritsivät, mutta tekstin konteksti kuitenkin auttoi niiden tulkitsemissa niin ettei sivistyssanakirjaa tarvinnut käyttää. Tämä kyllä kaatuu oikeastaan suomentajan niskaan eikä niinkään kirjoittajan.

Erityisesti pidin siitä, että Shardlake oli niin inhimillisen tuntuinen. Häntä ei kuvattu minään komeana kaikki rikokset nopesti ratkovana supermiehenä vaan oman elämänsä huolien kanssa painivana kyttyräselkäisenä kuninkaan virkamiehenä. Shardlaken henkilökohtaiset ajatukset pääsivät välilä pinnalle, esimerkiksi niissä kohdin joissa hän ajattelee kyttyränsä tuottamaa häpeää ja omia huonommuuden tunteitaan. Mark Poer, Shardlaken avustaja oli mielestäni myös mielenkiintoinen persoona. Olen aina ajatellut, että menneinä vuosisatoina nuoremmat kunnioittivat itseään vanhempia ehdoitta ja vastaansanomatta. Tätä käsitystä vasten Poer vaikutti melko kapinalliselta nuorelta. Toisaalta hänen tehtävänsä taisi olla edustaa rahvasta yhdessä sairastuvan apulaisen Alicen kanssa, joten ehkä hänen kiukuttelunsa tulee nähdä rahvaan epätyytyväisyyden kautta.

Kaiken kaikkiaan hyvä tarina ja mielenkiintoisesti rakennettu juoni. Itse en arvannut syyllistä ennen kuin hiukan ennen sen selviämistä. Kirja aloittaa toistaiseksi viisiosaisen Matthew Shardlaken tekemisiä seuraavan sarjan, ja hyvin todennäköisesti luen myös seuraavat kirjat. Sarjan toinen osa, Musta tuli, on jo suomennettu ja muutkin ovat käsittääkseni myös ilmestymässä suomeksi.

Luostarin varjoja on luettu myös monessa kirjablogissa, kannattaa käväistä lukemassa ainakin Morren, Norkun ja Kirsin arviot kirjasta.

C.J. Sansom: Luostarin varjot (Dissolution)
Kustantaja: Otava 2011
Suomentaja: Katariina Kaila
Sivuja: 459