15. joulukuuta 2012

John Fowles : Ranskalaisen luutnantin nainen

Huh, lopultakin sain tämän luettua. Lukeminen oli tosi tuskaista, mutta periksi en antanut. Päätin lukea tämän silloin kun lukupiirin kirjoista äänestettiin. Tämä ei päätynyt lukupiirissä luettavien listalle, mutta kuulosti silti sen verran mielenkiintoiselta, että nappasin sen kirjastosta mukaani. Kirjan takakannessa lukee: "Ranskalaisen luutnantin nainen luetaan Englannin sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpiin teoksiin. Kirja on paitsi koskettava rakkaustarina, myös poikkeuksellisen monisärmäinen ja syvällinen kuvaus Viktorian ajan Englannista." Pitihän tuon peusteella sitten ajatella että sivistää itseään.

Varsinaisen tarinan seassa on kirjoittajan omaa pohdintaa, lukija etäännytetään varsinaisesta tekstistä ikään kuin miettimään kirjailijan kanssa tämän tekemiä ratkaisuja. Osa pohdinnoista koskee tarinan ajan ja nykyajan (1960-luku) eroja ja yhtäläisyyksiä, osa tarinan henkilöiden elämää ja näiden tekemiä ratkaisuja. Kirjassa on myös paljon alaviitteitä, joissa mm. kerrotaan tarkemmin tekstissä esiintyvistä asiakirjoista ja kirjoista. Lisäksi jokainen luku alkaa yhdellä tai kahdella runolla tai katkelmalla jostakin muusta tekstistä. Intertekstuaalisuutta on myös itse tarinassa paljon.

Kirjan takakansi kuvaa kirjaa rakkaustarinaksi, ja onhan kirjassa tosiaan melko kiemurainen kolmiodraama. Enemmän se kuitenkin kuvaa vikroriaanista aikaa ja sen tapoja, kiinnittäen huomiota eri sosiaalisten luokkien erilaiseen elämään. Kirjan henkilöt olivat kuitenkin minun mielestäni kaikki jossain määrin ärsyttäviä, joko päättämättömyydessään tai muuten vain kummallisten luonteenpiirteidensä takia.

En oikein osaa kirjoittaa kirjasta mitään kunnollista, ehkä siksi että kirjan lukeminen kesti lopulta monta kuukautta. Osasyy on myös siinä, että tunsin koko ajan tipahtavani tarinasta, en pysynyt kärryillä tapahtumista. Kirjan lukemisen jälkeen jäi vain erittäin sekava olo.

Jane Austen: Emma

Lukupiiriin ehdottamani Emma tuli valituksi suurimmalla äänimäärällä, eli klassikoista on minun lisäkseni muitakin kiinnostuneita. Emma on ollut sellainen oma ikuisuusprojektini: jo kesällä lainasin kirjan äänikirjana että kuuntelisin sitä käsitöiden lomassa. Lopulta palautin kun ei ollutkaan aikaa/mielenkiintoa/viitseliäisyyttä ja ties mitä. Lukupiirikirjojen selvittyä elokuussa kävin heti hakemassa tämän kirjastosta, tällä kertaa ihan tavallisena kirjana. Kirjahyllystä se sitten on minua tuijotellut enemmän tai vähemmän vaativasti ja minä olen sitä enemmän tai vähemmän omantunnontuskaisesti väistellyt. Lopulta sain tartuttua siihen marraskuun alkupuolella ja muutaman melko intensiivisen lukurupeaman jälkeen kirja alkoikin olla jo hyvällä mallilla.

Ei minua siinä oikeastaan mikään muu hirvittänyt kuin sivumäärä ja tottuminen vanhaan ja laveaan kieleen. Loppujen lopuksi Emman kieli oli mielestäni helpompaa kuin muissa lukemissani Austenin kirjoissa, tai ainakin tuntui siltä että henkilöiden repliikit aukenivat helpommin ja nopeammin.

Kirja on siis julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1816 ja ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1950 Aune Brotheruksen suomentamana. Sama suomennos oli käytössä minun saamassani kappaleessa vuodelta 1990, enkä ainakaan äkkiseltään löytänyt muita suomennoksia.

Emma Woodhouse on rikkaan perheen kuopus, hän asuu kotonaan huolehtien isästään. Isosisko Isabella on jo naimisissa ja juuri kirjan alkaessa myös Emman kotiopettajatar, neiti Taylor on mennyt naimisiin. Sekä isä että tytär kokevat menetyksen kovana, mutta onneksi nykyinen rouva Weston välittää Woodhouseista edelleen ja vierailee näiden luona lähes päivittäin. Emma on luonteeltaan älykäs, ja hän tuntee olevansa taitava avioliittojen järjestelijä, olihan hän herra ja rouva Westoninkin avioliiton mielestään saanut aikaan. Kun kotona ei ole enää muita tovereita isää ja palvelijoita lukuunottamatta, ystävystyy Emma neiti Harriet Smithin kanssa, vaikka tämä ei yhteiskunnalliselta asemaltaan välttämättä Emman tasolle ylläkään. Älyllisesti Harriet jää kiistämättä Emman varjoon, ja Emma alkaakin sivistää uutta ystäväänsä. Sivistämisen ohella hän alkaa myös suunnitella Harrietin saamista naimisiin.

Emma punoo avioliittojuoniaan melko itsekeskeisesti ja henkilöitä ja heidän käytöstään puolueellisesti havainnoiden. Hän ei helposti suostu uskomaan epäilyjä omista huomioistaan ja ajatuksistaan, kuten herra Knightley saa jälleen kerran huomata hänen ja Emman välisessa Harrietin tulevaisuutta koskevassa keskustelussa. Emman avioliittosuunnitelmat saavat aikaan melkoisen sotkun, jota setvitään pitkin tarinaa. Emma itse on vakaasti päättänyt olla milloinkaan menemättä naimisiin.

Tarina on hauska ja humoristinen, mutta henkilöt myös kehittyvät matkan varrella - kuka parempaan, kuka huonompaan suuntaan. Kirjan henkilöistä monet ovat varsinaisia persoonia, liioiteltuine ominaisuuksineen. Hyväntahtoinen neiti Bates esimerkiksi puhuu lakkaamatta ja joka tilaisuudessa ollen jatkuvasti kovasti kiitollinen saamastaan huomiosta ja avusta. Neiti Bates asuu äitinsä kanssa, eikä heidän taloudellinen tilanteensa ole kovin kehuttava. Vaikka neiti Bates selvästi on useimpien henkilöiden mielestä rasittava, kukaan ei kuitenkaan halua loukata hänen hyväntahtoisuuttaan ja niinpä neiti saakin höpöttää rauhassa.

Herra Woodhouse, Emman isä, on mahdoton huolestuja ja valittaja. Hän ei juuri poistu kotoaan, ja vain harvoin hänet saadaan vierailulle jonkin tutun luokse. Sairaudet, niiden hoito, niistä parantuminen ja niiden mahdollisuus ovat herra Woodhousen rakkain puheenaihe, ja yhteisön lääkäri herra Perry onkin tavallinen vieras herra Woodhousen luona. Koin herra Woodhousen rasittavammaksi kuin neiti Batesin, sillä mistään varsinaisesta sairaudesta tai vammasta ei missään kohtaa puhuttu. Herra vain tuntui kuvittelevan itselleen kaikkia kamalia sairastumisen mahdollisuuksia ja varotteli niistä alituiseen myös tuttaviaan. Eniten ehkä ärsytti Emman kiintymys isäänsä, sillä kaikista isän vaatimista järjestelyistä ja tämän valituksista huolimatta hän jaksaa aina olla kärsivällinen ja huolehtiva.

Tarinassa on myös muita herkullisia henkilöitä, nämä kaksi vain esimerkkeinä mainittuna. Henkilögalleria on melko pieni, eikä minunkaan tarvinnut palata taaksepäin kuin muutaman kerran jonkin nimen tarkistaakseni. Enemmän menin sekaisin kaikkien mainittujen paikkojen kanssa, mutta ei se menoa haitannut vaikka sijoittikin henkilöt välillä ihan väärään paikkaan.

Näissä kauan sitten kirjoitetuissa kirjoissa parasta on mielestäni sen ajan elämän ja arjen kuvaaminen. Tässä tietysti kyseessä on maalaisyhteisön parhaimpiin kuuluvia perheitä, joiden arki täyttyy vierailuista ja vastavierailuista, kävelyistä, aterioista ja muusta hauskasta ajanvietteestä. Kirjassa mainitaan hyvin vähän mitään palvelijoista tai työläisistä. Muutaman kerran esiin astuu kuitenkin taloudenhoitaja tai kaupan myyjätär.

Lukukokemuksena Emma on viihdyttävä, vaikkakin aika pitkä. Uskon Austenilla olleen hauskaa tätä kirjoittaessaan, varsinkin muutamia varsin karikatyyrisia hahmoja luodessaan.

10. joulukuuta 2012

Sofi Oksanen: Puhdistus

Aluksi kun tämä kirja ilmestyi, olin sitä mieltä, ettei juuri kiinnosta. Kun se sai yhä enemmän mediahuomiota, olin vielä enemmän sitä mieltä, että ei kiinnosta. Ehkä juuri kaikki kirjan saama huomio herätti minussa vastarannan kiisken: Minä en halua lukea sitä, mistä kaikki muut on ihan innoissaan. Enkä varsinkaan jos se saa jotain palkintoja.

No, tuli sekin päivä, että olin ihan pihalla, kun en ollut lukenut kirjaa. Pyörittelin vaan päätäni luennolla, kun kaikki muut olivat kirjan lukeneet ja olivat kärryillä siitä mitä opettaja tarkoitti. Silloin tuli jo vähän sellainen olo, että ehkä se olisi ihan hyvä lukea. Yleissivistykseksi.

Tuli myös se päivä, että tajusin opiskelevani kirjastoalaa, ja jos aion joskus mennä töihin tai edes harjoitteluun, niin olisi ehkä ihan suotavaa olla lukenut Puhdistus. Asiakkaat voisivat vähän katsoa vinoon sellaista kirjastonhoitajaa, joka ei ole viitsinyt vaivautua edes niin puhuttua kirjaa lukemaan. Melkein jo voin nähdä sen syyttävän ja epäluottamusta huokuvan katseen asiakkaan naamalla kun tunnustan sivistymättömyyteni. Kaiken tämän itsetutkiskelun jälkeen sitten luin sen.

Mutta itse asiaan. Sofi Oksasen alunperin näytelmäksi kirjoittama Puhdistus oli lopulta mielestäni hyvä. Aloitin kirjan aika ronskilla otteella, olin valmistautunut kielen kiemuroihin ja sellaiseen tulkintaan, johon oma ymmärrykseni ei vain riitä. Mutta aika äkkiä asenteeni kirjaa kohtaan muuttui, ja aloin lukea sitä ihan mielenkiinnosta, enkä vain siksi että se pitää lukea. Kirja imaisi minut mukaansa viimeistään puolessavälissä. Lopulta kirja tuli luettua parissa päivässä, vaikka olin epäillyt siitä tulevan taas yksi ikuisuuksia yöpöydän kulmalla roikkuvista keskeneräisistä kirjoista.

Kirja sijoittuu pääosin Viroon ja ajoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä 1990-luvulle, Viron itsenäistymisen ensivuosiin asti. Pääosissa kirjassa ovat sukulaisnaiset Aliide Truu ja Zara Pekk. Aliide asuu yksin Viron maaseudulla, leskenä. Yhtenä aamuna hän huomaa pihallaan mytyn. Myttyä lähemmin tarkasteltuaan hän toteaa sen tytöksi, Zaraksi. Zara on Aliiden sukulainen, mutta Zara ei paljasta sitä Aliidelle heti. Zaran ilmestymisen myötä Aliide käy läpi omia muistojaan, sillä hakattu ja huonokuntoinen tyttö herättää Aliidessa paljon omakohtaisia kokemuksia. Aliide on kokenut Viron historian sen itsenäisyydestä miehittämisen ja kommunismin kautta uudelleenitsenäistymiseen.

Oma historiantietämykseni on yleisestikin melko kurjalla tolalla, ja Viron historiaa en oikeastaan tunne muuten kuin Neuvostoliiton osana. Enkä siltäkään ajalta juurikaan. Kirja edellyttää jonkinlaisia taustatietoja historiasta, ja itse kaipasin paikoin aika paljon muistutusta siitä, mitä milloinkin historiassa tapahtui. Kirja antaa kuitenkin tavallisen ihmisen kautta kurkistuksen Viron lähihistoriaan ja toisen maailmansodan aikaan, ja se on mukavaa vaihtelua luettuani jonkun verran suomalaisia sotakirjoja sotilaiden näkökulmasta.

Vaikka Puhdistus on helppolukuista tekstiä, sen teemat eivät ole millään lailla helppoja. Naisen asema ja vapaus, ihmiskauppa, perheen keskinäinen rakkaus ja sen säröileminen, mustasukkaisuus ja petos ovat kaikki vaikeita aiheita. Kaikkia näitä kirjasta löytyy, kuten edellä mainitsin, tavallisen ihmisen arkinäkökulmasta. (Voihan arjenkin ymmärtää monella tavalla, mutta arkea siellä sodan ja miehityksen keskelläkin lopulta eletään) Suomalaisena melko nuorena ihmisenä ei voi käsittää millaista on elää peläten esimerkiksi sitä, että kuka vain lähipiirissäsi voi olla ilmiantaja.

Kirja on hienosti kirjoitettu, sillä se paljastaa henkilöistä ja tarinasta aina pienen viipaleen kerrallaan. Kirjan lukeminen on kuin sipulin kerrosten kuorimista, joka luvussa paljastuu jotain uutta. Mikään ei koskaan ole niin yksinkertaista kuin miltä aluksi näyttää, ja Aliiden ja Zaran elämissä tapahtumia ja vaiheita riittää. Kirja, sen tarina ja henkilöt jäivät pyörimään mieleen vielä muutamaksi päiväksi sen jälkeen kun sain kirjan luettua. Toinen tai kolmas lukukerta toisivat kirjasta esille varmasti vielä paljon.

26. marraskuuta 2012

Jane Green: Anoppiahdistus

Tämä on ollut yöpöydälläni jo kesästä asti, ja viimein päätin että haluan kirjasta eroon. En kuitenkaan viitsinyt jättää kesken, vaan sinnikkäästi vietin muutaman illan sohvalla kirjan kanssa. Teemoja kirjassa on vaikka muille jakaa: on rakastumista, naimisiinmenoa, ihmissuhdekiemuroita, vanhemmuutta, ystävyyttä, perhesuhteita, pettämistä. Kirja ei siis kuvaa pelkästään päähenkilö Ellien ja tämän anopin, Lindan, välistä kireää suhdetta vaan paljon muutakin. Pääosa kirjasta pyörii Ellien ja Lindan vaikean suhteen ympärillä, mutta etenkin loppupuolella mukaan tulee muitakin kuvioita.

Ellie, äitinsä nuorena menettänyt ja isästään vieraantunut lontoolaisnainen löytää Danin, ehjästä perheestä tulevan miehen. Aluksi Ellie on riemuissaan siitä, että vihdoin saa perheen, jota hänellä ei nuorena ollut: vanhemmat ja sisarukset. Ajatus on ihana siihen saakka, kunnes Danin äiti Linda näyttää kyntensä perheen matriarkkana. Linda haluaa maksaa ja järjestää parin häät, auttaa kaikessa mahdollisessa ja pitää mahdollisimman paljon yhteyttä poikaansa. Ajan myötä Lindan käytös ja toiminta suistaa Ellien lähes raiteiltaan, ja kun Linda saa tiedon tulossa olevasta lapsenlapsesta, alkaa pyöritys toden teolla. Ellietä tuntuu ärsyttävän eniten se, ettei Dan mahda tai halua mahtaa äidilleen mitään, vaan saallii tämän holhoavan ja kaikkeen puuttuvan käytöksen ajatellen äidin vain tarkoittavan hyvää. No, on sanomattakin selvä, että Ellien ja Danin suhde alkaa jossain vaiheessa rakoilla yhä enemmän ja enemmän.

Kirja käsittää laajan ajanjakson, monta vuotta yhteensä. Tarina ei mielestäni ollut kaikilta osin kovinkaan yhtenäistä, vaan välillä voitiin hypätä monta kuukautta tai vuosikin eteenpäin. Chick lit-kirjallisuudelle tyypillisesti aiheita ei käsitelty kovinkaan syvällisesti, mutta se juuri jäi vaivaamaan minua. Loppuratkaisu oli ihan kiva, mutta minua olisi kiinnostanut se, miten siihen päästiin ja mitä kaikkea siihen vaadittiin. Kirjassa jotkut asiat tuntuivat sujuvan mahdottoman helposti ja vaivattomasti ja toisia, mielestäni ei niin merkittäviä, vatvottiin puolelta ja toiselta. Tarina pääsi mielestäni kunnolla vauhtiin vasta jossain puolenvälin tienoilla, sitä ennen teksti jäi välillä junnaamaan paikoilleen ja oli työlästäkin lukea. Ehkä se siksi jäi niin pitkäksi aikaa kesken.

Kirjassa on paljon teemoja ja osan käsittely jää huteraksi. Alku ja loppu ovat kuin eri kirjasta, tietysti elämä ennen ja jälkeen avioliittoa ja lasta on ihan eri maailmasta. Olisin kuitenkin mieluummin lukenut tarinan kahdessa pätkässä, ensin vaikka avioliittoon asti ja sitten toisessa kirjassa loput. Ehkä tarina olisi silloin voitu rakentaa ehjemmäksi ja viimeistellymmäksi, nyt tuntui kuin se olisi jäänyt pahasti kesken. Tätä voisi sanoa ihan kivaksi kirjaksi, yhtään sen parempaa arviota en sille haluaisi antaa.

25. marraskuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Tästä kirjasta olen jo lukenut monta arviota blogimaailmassa ja muuallakin, useimmat niistä kiittäviä. Ehkä siksi siitä kirjoittaminen on venähtänyt, kirjan lukemisesta on jo viikko ja vasta nyt tartun lopulta siitä kirjoittamiseen. On vaikea miettiä enää uutta sanottavaa kun on lukenut niin monia kirjoituksia tästä kirjasta.


Kirja on hyvin ajankohtainen, sillä Ollikainen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuosittain parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoiskirjalle. Kirja on myös ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Nälkävuosi kertoo talvesta 1867-1868, jolloin monelta loppui ruoka ja kerjuulle oli lähdettävä. Myös Marjan on jätettävä kotinsa lastensa Matleenan ja Juhon kanssa, ja lähdettävä hyytävään pakkaseen etsimään ruokaa. Perheen isä Juhani on jätettävä kylmenevään torppaan, sillä tämä on säästänyt ruokiaan muulle perheelle ja kuihtunut siksi ennen muita.

Marjan määränpäänä siintelee Pietari, kaupunki, jossa kenenkään ei tarvitse nähdä nälkää. Matka sinne on kuitenkin pitkä, kylmä ja vaivalloinen, sen Marjakin tietää. Mutta toivoa ei saa menettää, sisulla ja sinnikkyydellä edetään hangessa toivoen että jostain tulisi näkyviin talo, josta saisi suojaa yöksi.

Toisenlaisen näkökulman tuohon talveen antavat Renqvistin veljekset, Teo ja Lars. Lääkärinä ja virkamiehenä Helsingissä työskentelevien miesten ei tarvitse nähdä nälkää eikä paleltua talven kylmyydessä. Kirjassa tutustutaan myös senaattorin mietteisiin, kun hän tahollaan pohtii kerjäläisongelmaa, tautien leviämistä ja kansan vähenemistä.

Kirjan kieli on kuvailevaa, kaunista, mukaansatempaavaa ja oivaltavaa. Ollikainen löytää sanat niin suomalaisen luonnon kuvaamiseen kuin Helsingin slummien tunnelman välittämiseen. Koska palautin kirjan jo kirjastoon, en voi antaa kielestä esimerkkejä, mutta muista blogeista niitä löytyy runsaasti. Nälkä esimerkiksi vertautuu kissanpojan hukuttamiseen ja teema tulee myöhemmin esille myös Matleenan sairastuessa. Ollikainen kuvaa luontoa karusti ja kauniisti, ja käyttää lintuja useissa kohdin. Torppaan jätetty Juhani esimerkiksi säilyy Marjan mielessä telkkänä.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen miettinyt kirjan henkilöitä ja nälän näkemistä aina kun olen itse saanut ruokaa eteeni. Minulle ruoan saaminen on toistaiseksi ollut lähinnä itsestäänselvyys, mutta onhan Suomessa ja maailmalla monia sellaisia, jotka elävät todeksi Ollikaisen kuvaamaa nälkää ja hätää. Vaikka kirja kertoo historiallisesta ajasta ja tapahtumista, sen aihe on kuitenkin edelleen ajankohtainen.

24. marraskuuta 2012

L.M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny

Hedelmätarhan Kilmeny oli minulle Pat-kirjojen tavoin ihan tuntematon, ennen kuin törmäsin siihen kirjaston hyllyssä. Kirjan ohut ulkomuoto vähän epäilytti, kun tykkään niistä Montgomeryn kirjoittamista sarjoista ja muutenkin vähän paksummista kirjoista. Aloittelin kirjaa koulussa tauon aikana ja taisin lukea loppuun samana iltana yhtä soittoa.

Tarina kertoo Eric Marshallista, joka on opettajan sijaisena Lindseyn kylässä Prinssi Edwardin saarella. Hän sijaistaa hyvää ystäväänsä, eikä opettajana toimiminen ole hänen unelma-ammattinsa, vaan väliaikainen ratkaisu ystävän auttamiseksi. Lindseyn kylässä hän päätyy eräällä kävelyretkellään vanhaan hylättyyn puutarhaan, josta hän löytää kauniin tytön soittamasta viulua, kauniimmin kuin hän on ikinä ennen kuullut viulua soitettavan. Kun tyttö huomaa Ericin, hän pelästyy suunniltaan ja juoksee pois. Ericissä tapaus tietysti aiheuttaa hämmennystä ja uteliaisuutta.

Eric saa tietää, että puutarhan tyttö on salaperäinen Kilmeny, joka ei kyläläisten mukaan osaa lainkaan puhua. Hän ei myöskään ole käynyt ihmisten ilmoilla vuosiin, vaan hän asuu syrjässä yhteisöstä setänsä ja tätinsä luona. Kilmenyn elämäntarina ei ole kovin kaunis eikä miellyttävä, mutta sitä en tässä nyt paljasta.

Sisko Ylimartimo on suomentanut kirjan Pat-kirjojen tapaan, ja hän on lisännyt loppuun lyhyen kirjoituksen kirjan taustoista. Pidän siitä, että nämä "esittelyt" ovat kirjojen lopussa, jolloin teksti tuo mukavasti lisätietoa ja syvyyttä jo luettuun. Jos esittelyteksti olisi kirjan alussa, siitä tuskin saisi yhtä paljon irti, ja toisaalta se häiritsisi oman kuvan muodostamista kirjasta.

Hedelmätarhan Kilmeny on luonteeltaan Ylimartimon mukaan psykologinen rakkaustarina, ja kirjan tapahtumien taustoitus onkin synkempää kuin mihin olen muissa Montgomeryn kirjoissa törmännyt. Silti kirjaa lukee mielellään, koska tietää kirjan kaikkien kauheuksien lopulta päättyvän onnelliseen loppuun. Eihän muuta olisi voinut olettaakaan.

19. marraskuuta 2012

L.M. Montgomery: Pat, vanhan kartanon valtiatar

En voinut lukea muuta kunnes sain tietää, miten Patille lopulta käy. Onneksi toinen osa oli jo kannettu kotiin kirjastosta ja pääsin jatkamaan lukemista melkein keskeytyksettä. Vanhan kartanon Patissa luvut ovat tarinoita ja otsikoitu niiden mukaan. Tässä kirjassa edettiin vuosi kerrallaan, luvut oli nimetty vuosien mukaan. Kirja käsittää yhteensä yksitoista vuotta Patin elämästä. Alkuun aika tuntuu kuluvan verkkaisesti, ja ensimmäisiin vuosiin kiinnitetään paljon huomiota. Kolmannesta tai neljännestä vuodesta alkaen tahti kuitenkin kiihtyy ja vuodet vierähtelevät ohi yhä nopeammin.

Kirjassa ovat mukana kaikki edellisestä kirjasta tutut henkilöt. Silver Bushissa keskiössä ovat Pat, Judy, Rae (Cuddles) sekä Silver Bushin kissat ja koirat. Muu perhe pysyttelee taustalla tapansa mukaan nousten sieltä aina välillä tarinan niin vaatiessa. Hilary on matkustanut opiskelemaan arkkitehtuuria, eikä häntä tavata kuin vasta kirjan loppumetreillä. Hän on kuitenkin läsnä kirjeissä ja ajatuksissa läpi kirjan. Judy jatkaa tarinointiaan entiseen tapaansa, ja Pat ja Rae nauttivat niiden kuuntelemisesta. Tosin kaikki kertomukset yliluonnollisista ilmiöistä eivät enää uppoa tyttöihin samalla tavoin kuin lapsena. Judy saa tarinoinnilleen myös kilpailijan, kun taloon palkataan uusi renki.

Pat, vanhan kartanon valtiatar on sävyltään synkempi ja vakavampi kuin edeltävä osa. Toisaalta ensimmäisessä osassa pääosassa oli Pat lapsena, ja tässä toisessa Pat on jo nuori aikuinen ja Silver Bushin emäntä. Kartanon emännyys äidin sairauden vuoksi tuo mukanaan vastuuta ja velvollisuuksia, mutta toisaalta Pat nauttii siitä täysin rinnoin. Emäntänä hän kuitenkin joutuu tekemään päätöksiä, jotka eivät aina miellytä tai tunnu hyviltä. Aikuinen Pat ei ole suinkaan unohtanut ympäröivää luontoa, ja hän edelleen kiintyy kaikkeen samalla voimalla kuin ensimmäisessä osassa. Aikuistuttuaan Pat on kuitenkin joutunut alistumaan siihen, ettei muutosta voi estää, siihen voi vain sopeutua.

Monet muutokset tai niiden uhat ovatkin Patin huolenaiheina. Naimisiin meno on yksi Patin murehtimista asioista, ei tosin itsensä kohdalla vaan muiden kohdalla. Kun joku lähipiiristä menee naimisiin, hän muuttaa pois, ja joutuu tietyllä tavalla Patin ulottumattomiin. Toisaalta Patia lohduttaa jonkin verran se, miten onnellisilta naimisiin menevät näyttävät. Yhtä tragediaa lukuunottamatta, joka muuttaa koko Silver Bushin elämän.

Patin ympärillä pyörii kosijoita, jotka hän yksi toisensa jälkeen lähettää tiehensä, muutamaa pidempikestoista ehdokasta lukuunottamatta. Myös Raen ympärillä on ihailijoita, välillä useampikin yhtä aikaa. Silver Bushissa ollaan välillä toiveikkaita Patin naimisiin menon kanssa, mutta aina jossain vaiheessa hänen valintoihinsa petytään. Kaikki Patin heilat eivät myöskään nauti täyttä suosiota muun perheen keskuudessa.

Vaikka haluaisin aina lukea joka tarinalle jatkoa, tämä kirja sai lopulta sellaisen päätöksen, etten enää jäänyt kaipaamaan jatko-osaa (välttämättä). Vaikka loppu on traaginen, on siinä silti uuden toivon ja alun mahdollisuus, ja jää lukijan oman tulkinnan varaan, miten onnellisen elämän hän haluaa Patille lopulta suoda.



3. marraskuuta 2012

L.M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Tämä kirja on ollut kesken pitkään, ja viimein sain sen lopetettua. Alun tahmeuden jälkeen lukeminen sujui nopeasti ja kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Montgomeryn kahdesta Pat-kirjasta on sanottu, että päähenkilö Pat muistuttaa kirjoittajaa itseään enemmän kuin muut sankarittaret, kuten vaikka Vihervaaran Anna.

Aika etenee Silver Bushin kartanossa vauhdilla, sillä kirja alkaa Patin lapsuusvuosista, jolloin hän on noin 5- tai 6-vuotias. Kirjan lopussa Pat on jo nuori nainen, ja luonteen kehityksen huomaa hänessä selkeästi. Luonteeltaan Pat on takertuvainen, mutta hänen tarkertuvaisuuteensa kohdistuu ihmisten lisäksi koko ympäristöön. Esimerkiksi kirjan alussa Pat itkee pihapuun kaatamista ja tädin avioitumista. Kukkia Pat ei halua poimia vaan katselee niitä mieluummin luonnossa. Voimakas kiintyminen paikkoihin ja ihmisiin on välillä rasittavissakin mittapuissa, sillä mikään ei pysy samanlaisena ikuisesti. Kasvaessaan Pat pystyy käsittelemään paikoista, ihmisistä ja esineistä luopumista järkevämmin, mutta edelleen hyvin tunteikkaasti.

Patin kasvatuksessa suurin rooli on Judyllä, alunperin Irlannista kotoisin olevalla kotiapulaisella. Judy puhuu voimakkaasti murtaen, mikä ärsytti etenkin kirjan alussa. Suomentajan mukaan murre on keksittyä, eikä vastaa mitään suomen kielen olemassa olevaa murretta. Mielestäni murteessa on kuitenkin ainakin itäsuomalaisia ja karjalaisia piirteitä. Tuntuikin kovin ristiriitaiselta lukea karjalaisen kuuloista puhetta irlantilaissyntyisen ihmisen puhumana. Kun murteeseen tottui, siihen ei enää kiinnittänyt niin paljon huomiota. Alussa se kuitenkin hidasti kirjan lukemista, kun en ärsyyntymiseltäni halunnut lukea kovin pitkiä pätkiä.

Montgomeryn luonto- ja ympäristökuvaukset ovat tuttuja muista hänen kirjoittamistaan kirjoista, eikä niitä puutu tästäkään. Ympäristöä havainnoidaan Patin silmillä, mikä tuo kuvaukseen pientä ylitunteellisuutta. Pat kuitenkin luo mielikuvituksellaan ympäristöönsä tiettyä mystisyyttä, keijujen voi melkein nähdä tanssivan kuutamossa. Judy kertoo Patille paljon kaikenlaisia tarinoita niin yhteisön ihmisistä kuin yliluonnollisista olennoistakin. Pat eläytyy voimakkaasti näihin kertomuksiin varsinkin lapsena, ja esimerkiksi kotihautausmaan esi-isät tuntuvat olevan Patille läheisiä ja todellisia.

Vaikka kirja koostuu tarinanpätkistä, joiden välillä voi olla pitkiäkin aikoja, saa Patista, Silver Bushin kartanosta ja sen väestä kuitenkin kattavan ja monipuolisen kuvan. Patin lapsuusaika etenee hitaammin, mutta koulun aloituksen ja varsinkin sen päättämisen jälkeen aika alkaa kulua paljon nopeammin. Niinhän se tuntuu oikeassakin elämässä olevan.

Pat saa ensimmäisen oikean ystävän melko myöhään, vasta kouluiässä. Naapurissa asuvasta Jingle-pojasta tuleekin Patin lähin tuki ja ystävä Sidney-veljen jäädessä pikkuhiljaa etäisemmäksi. Myöhemmin naapuriin muuttaa myös Patin ikäinen Bets, joka on tarpeeksi samanhenkinen ystävyyden syntymiseksi. Jinglen ja Betsin kanssa Pat kokee monenlaisia asioita, lapsuudessa enemmän luontoon, ympäristöön ja lähiyhteisöön liittyviä. Varttuessaan nuoret joutuvat kokemaan myös elämän ikävämpiä puolia ja oppimaan luopumisen tuskan. Pat, Bets ja Jingle viettävät suuren osan vapaa-ajastaan ulkona luonnossa heille rakkaissa paikoissa keksien itselleen tekemistä tai nauttien toistensa seurasta ja ulkoilmasta.

Itse vanha kartano, Silver Bush, näyttäytyy ystävällisenä ja kaikille avoimena paikkana. Kartanoon ovat lähes kaikki tervetulleita, ja sen huoneilla tuntuu olevan omat sielut. Judy luo taloon lämpimän ja käytännöllisen tunnelman, Pat esittelee lukijalle rakastamiaan huoneita, huonekaluja ja eläimiä. Vaikka kartanoa kuvataan vanhana ja hiukan rappeutuneenakin, se tuntuu silti kodikkaalta ja ystävälliseltä.

Lopussa on suomentajan Sisko Ylimartimon teksti kirjan taustoista ja suomennostyöstä. Pidin siitä, että teksti oli sijoitettu juuri kirjan loppuun, jolloin tarinaan tuli tavallaan uusia ulottuvuuksia. Jos teksti olisi ollut alussa, olisin ehkä kiinnittänyt siinä kerrottuihin asioihin liikaa huomiota lukiessani.

26. lokakuuta 2012

Paluu Nummelan ponitallille

Viime aikoina ei ole juuri ollut kirjoitettavaa, sillä en ole saanut luettua aloittamiani kirjoja loppuun. Opiskelut vievät taas tehokkaasti aikaa lukemiselta, ja tuttu huono omatunto kolkuttelee taas kun lukee vain huvikseen eikä tenttiin. Jotain olen silti saanut luettua, ihan loppuun asti, vaikken ole tänne asti lukemiani tuonut. Olen nimittäin aloittanut uudelleen Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjan lukemisen. Tämän sarjan kirjat olivat niitä, jotka silloin heppatyttönä luin moneen kertaan. Kirjat olivat helppolukuisia ja seikkailut tempasivat mukaansa. Ja kirjoissa kaikki pyörii tietysti hevosten ympärillä.

Merja Jalo
Kirja-alennusmyynnit houkuttelivat minutkin notkuvien pöytien ääreen, ja sieltä löysin ihan uusia kirjoja Nummelan Ponitalli -sarjaan. Vaikka kansien tyyli on vuosien varrella muuttunut moneen otteeseen, oli tekstin ulkoasu silti helposti tunnistettavissa: suurella fontilla ja rivinvälillä painettua tekstiä. Kotiin päästyäni klikkailin Googlesta tietoja tästä entisestä lempisarjastani.

Merja Jalo aloitti sarjan kirjoittamisen kirjalla Vaarallinen ratsastus, joka ilmestyi 1977. Samana vuonna ilmestyi sarjan ensimmäinen osa, Yllätysori, hassusti toisen osan jälkeen. Nykyään kirjoja on jo 74, ja sarjan seuraavan osan pitäisi ilmestyä alkuvuodesta 2013. Parhaimpina vuosinaan Jalolta on ilmestynyt viisikin kirjaa. Nummelan ponitalli -sarjan lisäksi Jalo on kirjoittanut muun muassa ravimaailmaan sijoittuvaa sarjaa Haavikon ravitallin tapahtumista ja siskonsa Marvi Jalon kanssa Pappilan ponitytöt -sarjaa sekä Koiratytöt sarjaa. Melkoisen tuotteliasta, sanoisin!


Kiinnostuin näistä kirjoista uudelleen osittain luovan kirjoittamisen perusopintojeni kautta, osin uudelleen alkaneen ratsastusharrastukseni takia. Ajattelin, että olisi kiva lukea uudelleen sellaisia kirjoja, joita nuorempana ahmin ainakin joka kesä. Olin myös kiinnostunut kirjasarjan kehityksestä niin tarinallisesti kuin kielellisestikin, ja olihan minulla monia uudempia sarjan osia vielä lukematta. Kirjasarja taitaa edelleen olla hevostyttöjen suuressa suosiossa, sillä kirjastosta näitä lainatessani aina puuttuu paljon osia. Aluksi ajatuksenani oli lukea koko sarja alusta loppuun kirjajärjestyksessä, mutta periaate vähän löystyi kirjastoon päästyäni, sillä en halunnu ruveta varailemaan puuttuvia osia, vaan ajattelin täydentää aukot sitä mukaa kun kirjat palautuisivat hyllyyn itsekseen.

Muistelin kirjojen olleen hyviä ja koukuttavia, mutta kirjojen kielestä minulla ei ollut sen ihmeempää käsitystä. Siksi koin pienen shokin kun luin ensimmäisiä sarjan kirjoja. Kieli ei ollut kovin sujuvaa, eikä tarinakaan edennyt kovin loogisesti. Kirjan tapahtumapaikka ei ole kovin realistinen, ja aikasuhteissa oikaistaan välillä liiankin kanssa. Aamulla saatetaan saapua tallille, tehdään jotain pientä, ja sitten onkin jo päivällisaika. Sarjassa edetessäni näihin epäloogisuuksiin kuitenkin jossain määrin turtuu, tai sitten tarinat käyvät jännittävämmiksi, eikä epäloogisuuteen kiinnitä enää niin huomiota. Näiden lukeminen on minulle varmaan siinä mielessä ihan terveellistä, että minulla on tapana kiinnittää vähän liikaa huomiota oikeinkirjoitukseen ja sujuvaan kieleen, jolloin hyväkin tarina saattaa mennä ohi tai kirja jäädä kesken. Tietysti kielellä ja tekstin ja tarinan sujuvuudella on merkittävä osa kirjoissa, mutta mielestäni nuortenkirjoissa tärkeintä on se, että tarinat ovat sellaisia, että ne kiinnostavat nuoria ja saavat heidät ylipäänsä lukemaan. Eivätkä nämä mainitsemani seikat juuri tunnu Merja Jalon kirjojen suosiota horjuttavan. :)

Uusin Nummelan ponitalli -sarjan kirja.

Nyt olen lukenu vuonna 1986 ilmestyneen Pako ratsukalliolta (ilmestynyt muuten ennen syntymääni), joten lukemistä vielä riittää. Nämä ohuet isotekstiset kirjat ovat kuitenkin niin nopealukuisia, ettei yhteen kirjaan tarvitse välttämättä varata tuntiakaan.

10. lokakuuta 2012

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä

Pappia kyydissä kertoo Matleenasta, papin vaimosta ja kolmen lapsen äidistä. Hänellä on keskeneräinen teologian maisterin tutkinto ja nyt kun kaikki kolme lasta ovat koulussa, hän päättää suorittaa tutkintonsa loppuun. Työnhaku valmiillakaan tutkinnolla ei kuitenkaan ole kovin helppoa, sillä Matleena ja hänen miehensä vastustavat naispappeutta. Ei siksi, että naiset olisivat huonompia kuin miehet, vaan koska naisilla on omat sukupuolelleen paremmin sopivat tehtävänsä. Matleena ja hänen miehensä Aulis kuuluvat Timoteus-säätiöön, joka edustaa vanhoillisia arvoja muissakin asioissa kuin naispappeudessa. Aulis on kuitenkin töissä ihan tavallisessa luterilaisessa seurakunnassa pappina. Matleena päätyy lopulta maisterintutkintonsa kanssa hautaustoimistoon osa-aikaiseksi asiakaspalvelijaksi.



Alussa Matleena puolustaa perheen yhteisiä periaatteita, ja käyttää esimerkiksi korvatulppia joutuessaan kuuntelemaan naisopiskelutoverinsa pitämää saarnaa. Matleena joutuu kuitenkin tarkastelemaan omia mielipiteitään näitä periaatteita kohtaan, vaikka hän tunteekin siinä tekevänsä väärin. Onhan naisen tehtävänä pääasiassa hoitaa koti ja perhe, ja toimia kuten mies viisaaksi näkee. Omien mielipiteiden herääminen aiheuttaa Matleenalle ymmärrettävästi hämmennystä ja tuskaakin, ja loppua kohden mentäessä hän tuntuu välillä menettävän otteensa elämästä huolestuttavissa määrin. Kiinteä yhteisö, jossa tunnustetaan vain tietyt asiat oikeiksi ja tosiksi, kohtelee välillä hyvinkin julmasti sellaisia jäseniä, jotka eivät pysty pysymään yhteisesti hyväksytyssä totuudessa.

Uskonnollisen yhteisön paineiden lisäksi kirjassa käsitellään naisen asemaa, itsenäisyyttä ja äitiyttä. Kaikissa näissä teemoissa Timoteus-säätiö tekee Matleenan elämästä vaikeaa, mutta on maailmassa kyllä paljon sellaisiakin naisia, joita syyllistetään näistä asioista ihan ilman uskonnollista vakaumustakaan. Aulis kokee osansa ilmeisesti niin, että hän on hoitanut velvollisuutensa kun hän tuo perheelle leivän pöytään ja pitää näin perheen "hengissä". Matleenan tehtävä sen sijaan on Auliksen silmissä paljon helpompi ja yksinkertaisempi: kodin ja lastenhoito. Matleena on siis vastuussa vanhan omakotitalon siisteydestä, korjauksista, hiekotuksista, pihan siisteydestä, lasten kasvatuksesta, ruoanlaitosta ja koiran kasvattamisesta. Näin esimerkiksi. Ja tietysti säätiöläisen vaimo pitää aina vierasvaraa kaapissaan ja passaa vieraita hymyhuulin. Ainiin, vaimohan on tietysti myös tärkeä tuki miehen työssä, esimerkiksi nyt vaikka kirkkoherran vaaleissa. Helppo nakki.

Matleena tuntee kirjan alussa paljon syyllisyyttä siitä, ettei pysty täyttämään kaikkia velvollisuuksiaan. Hän itse on niihin sitoutunut ja hän uskoo vanhoihin perinteisiin yhtä vahvasti kuin Auliskin. Matleenan oman ajattelun herätessä kirjan edetessä hän alkaa myös yhä enemmän kyseenalaistaa näitä arvoja. Tässä kohden syyllistäminen tuleekin sitten yhä enenevässä määrin ulkopuolelta, Aulikselta ja muilta säätiöläisiltä.

Tarinassa vuorottelevat kahdenlaiset jaksot. Toisessa Matleena kyseenalaistaa säätiön ajatuksia ja toimintatapoja, toisessa hän mukautuu niihin ja kokee ne omakseen. Alussa jälkimmäiset jaksot hallitsevat, loppua kohden mentäessä tulee yhä enemmän ensin mainittuja jaksoja. Kirja on taitavasti kirjoitettu ja pidin Matleenasta persoonana. Sen sijaan Aulikseen hermostuin kirjan edetessä yhä enemmän. Kirjassa on mielestäni käsitelty vaikeaa aihetta hyvin ja monipuolisesti, monesta eri näkökulmasta. Loppuun olin tosin hiukan pettynyt, sillä kaiken sen kehittelyn jälkeen se tuntui tulevan liian nopeasti ja katkaisevan tarinan liian äkkiä. Kirja kuitenkin imaisi minut mukaani, ja aion lukea myös seuraavan Matleenasta kertovan kirjan, Pelastusrenkaita.

30. syyskuuta 2012

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Aika mennyt palaa on Karoliina Timosen esikoiskirja, ja varsin laajasti eri blogeissa luettu. Timosen blogin löytää täältä. Blogiinsa hän on listannut arvosteluja kirjastaan, joten en linkitä niitä tähän. 



Kirjan päähenkilö Klarissa muuttaa perheensä kanssa vuodeksi Yhdysvaltoihin, miehen työkomennuksen ajaksi. Lähes aina töitä tehnyt Klarissa aikoo pitää vuoden vapaata ja touhuta kotona kahden lapsensa kanssa. Alku uudessa kotimaassa on haastavaa, mutta kun sopiva asunto löytyy ja elämä asettuu uomiinsa, alkavat tavalliset arjen rutiinit. Klarissaa vaivaavat lapsuudesta tutut unet, joissa hän näkee väläyksiä Corinne-nimisen naisen elämästä. Yhdysvalloissa oleskelun aikana unista tulee yhä säännöllisempiä ja ne vaivaavat Klarissaa yhä enemmän.

Kirjan kaksi tarinaa, Klarissan ja Corinnen, kulkevat koko matkan rinnakkain. Joka toinen luku kertoo toisesta, joka toinen luku toisesta. Corinnen elämään kurkistetaan Klarissan unien kautta, ja omissa luvuissaan Klarissa pohtii Corinnen elämää. Monesti hän suhteuttaa Corinnen elämää ja kokemuksia omiinsa. Vaikka kirjan luvut hyppivätkin koko ajan ajasta toiseen, se ei riko kirjan kokonaisuutta. Corinnen osuudet on sidottu Klarissan lukuihin niin kiinteästi, etteivät ne tunnu millään lailla irrallisilta eivätkä häiritse lukemista.

Kirjassa käsitellään myös naisen elämää ja äitiyttä. Klarissan arki kotiäitinä ei välttämättä sujukaan ihan niin mukavasti kuin hän on ajatellut, ja hänen henkilökohtaiset uniin liittyvät vaikeutensa vievät huomiota puolisolta. Klarissan ongelmat tuntuvat hyvin tavallisilta ja niihin samaistuu helposti. Silti aihetta ei kuitenkaan käsitellä tylsästi tai itsestäänselvyytenä. Klarissa joutuu kotiäitinä ollessaan käymään omaa itseään läpi, miettimään, mikä hänelle on elämässä tärkeää ja miten hän suhteuttaa itsensä ja olemisensa muuhun perheeseen.

Kirja oli sujuvaa luettavaa, vaikka alussa teksti tuntuikin vähän tökkivän. Kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin niin tekstikin muuttui jotenkin helpommaksi, ihan kuin se olisi päästetty vapaaksi. Kirjaa lukiessani näin tapahtumat ikään kuin elokuvana, Corinnen osat takautumina ja Klarissan itse pääjuonena. Varsinkin lopussa tämä vaikutelma korostui. Harvemmin "näen" tarinoita näin selkeästi, varsinkin kun kirjassa ei ollut mitenkään erityisen paljon esimerkiksi ympäristöä kuvailevia jaksoja.

Pidin kirjasta loppujen lopuksi, vaikka alussa olinkin vähän kahden vaiheilla. Kaikki kirjan teemat eivät ihan istuneet omaan maailmankatsomukseeni, mutta mielestäni siinä käsiteltiin naisen itsemääräämisoikeutta ja äitiyttä nykyajan kannalta osuvasti. Kannattaa kokeilla!

25. syyskuuta 2012

Jane Austen: Järki ja tunteet

Kohta olenkin jo lukenut kaikki Austenin kirjat. Järki ja tunteet tuli luettua muutamassa päivässä, vaikka aluksi tuntuikin ettei lukeminen etene lainkaan. Kirjan alkupuoli tuntuikin aika tutulta, ja olen melko varma, että olen joskus aloittanut tämän lukemisen ja sitten jättänyt kesken. Lukuyrityksestä on kuitenkin melkoisesti aikaa, sillä teksti tuntui vain hämärästi tutulta.



Pidin kirjassa eniten tarkoista henkilökuvauksista. En tietysti pitänyt kaikista henkilöistä, en ehkä oikeastaan kenestäkään muusta kuin Elinorista ja eversti Brandonista. Marianne oli ihan turhan teatraalinen minun makuuni ja kaikki muut jotenkin kylmiä ja ilkeitä tai hassuja. Rouva Jennings kyllä paransi asemiaan lukemisen edistyessä. Käsitykseni hänestä muuttui oikeastaan kun hän ja tytöt pääsivät Lontooseen. Elinor tuntui olevan joukon ainoa selväpäinen, kun muut liihottivat ympäriinsä milloin minkäkin asian takia. Toisaalta Marianne petraa käytöstään aika lailla kirjan loppua kohden, mutta alussa ja varsinkin keskellä hän on jotenkin hyvin rasittava.


Tässä kirjassa kiinnitin entistä enemmän huomiota tuon ajan seurusteluun ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Ihmiset puhuivat toisilleen pitkillä vaikeilla korulauseilla, ja kätkivät niihin paljon piilomerkityksiä. Mitään ei voitu oikein sanoa suoraan, mutta jokainen kyllä tiesi mitä puhuja sanomallaan tarkoitti. Tällainen kieli on välillä raivostuttavaa luettavaa, kun kaikki ovat niin ystävällisen kohteliaita toisilleen, vaikkeivät tosiasiassa voi sietää toisiaan. Toisaalta välillä oli kyllä hauskakin lukea esim. Fanny Dashwoodin kieroa mieheensä vaikuttamista puheen avulla. Nainen on oikein ovela puheissaan ja esittää asiansa niin uskottavasti että mies taipuu samalle kannalle. Ei John Dashwoodista kyllä kovin välkkyä kuvaa saakaan, mutta Fannysta sen sijaan saa älykkään ja kieron naisen vaikutelman.


Tarina ei välttämättä ollut niin jännittävä ja mukaansatempaava kuin vaikka Ylpeys ja ennakkoluulo, enkä toisaalta pitänyt henkilöistä niin paljon kuin Kasvattitytön tarinan henkilöistä. Jollain tavalla kirja kuitenkin piti otteessan, etenkin lopun lähestyessä. Austen punoo melkoisen ihmissuhdesotkun loppua kohden, ja lopputulos ei ole ihan ennalta-arvattava, vaikkei kyllä kaikkein yllättävinkään. Viihdyttävää lukemista joka tapauksessa.

23. syyskuuta 2012

Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet

Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia löysi tiensä luettavien listalleni jostain lehtihaastattelusta. En yhtään muista, mikä lehti oli kyseessä, ehkä Kotiliesi tai jokin sen tapainen. Lehdessä Krista Kosonen kertoi pitäneensä Sacksin kirjoista, ja niinpä uteliaisuuteni heräsi.


Kirjassa on viisi potilaskertomusta, joissa kussakin tuodaan esille jokin aivojen toimintaan liittyvä vajaus. Potilailla on erilaisia ongelmia, muutama ei kykene enää lukemaan, yksi ei pysty puhumaan, jollekin kasvojen tunnistus on mahdotonta tai stereonäkö ei toimi. Nämä ongelmat ovat todellisia, sellaisia joihin Sacks on lääkärintyössään törmännyt. Hän on saanut potilailtaan luvan kertoa muillekin ihmisille, miten nämä oppivat elämään ongelmiensa kanssa. Kirjan loppupuolella Sacks kertoo omasta osittaisesta sokeutumisestaan ja sen kanssa elämään oppimisesta. Kirjan päättää pieni (tieteellinen) pohdinta siitä, miten eri tavoin sokeutuneet ihmiset pystyvät hyvinkin visuaalisiin mielikuviin.

Vaikka kirjassa on aina välillä tieteellisempiä pätkiä, ne on kirjoitettu hyvin yleistajuisesti lääketieteen ja psykologian vaikeita termejä vältellen. Pääosa kirjassa on potilailla itsellään ja heidän keinoillaan selvitä jokapäiväisestä arjesta, vaikka se saattaa näyttää meistä "normaaleista" ihmisistä jokseenkin mahdottomalta. Kirjassa puhutaan paljon myös aivojen valtavasta mukautumiskyvystä. Kun jokin toiminto ei aivoilta enää onnistu, ne kykenevät muuttamaan toimintatapaansa esimerkiksi siten, että jokin toinen aivojen alue ottaa vaurioituneen alueen tehtävät hoitaakseen. Kirjassa pohditaan tätä sekä potilaskertomusten kautta että tieteellisemmältä kannalta.

Kirja oli hyvin sujuvaa tekstiä, ja joidenkin viime aikoina lukemieni kökköjen suomennosten jälkeen ihanaa luettavaa. Tekstistä välittyi kertomuksellisuus, lukiessa saattoi kuvitella kirjoittajan kertovan tarinaa juuri minulle. Välillä pidemmät tieteelliset osuudet puuduttivat, mutta toisaalta teksti oli rakennettu siten, että tarina ja tieteellisyys tukivat ja veivät toisiaan eteenpäin. Alaviitteiden määrä ja pituus sen sijaan alkoi oikeasti häiritä varsinkin lukemisen loppuvaiheessa. Suurin osa alaviitteistä oli sellaisia, jotka olisi hyvin voitu kirjoittaa suoraan tekstiin, sillä niiden antama lisätieto ei vienyt syrjään itse asiasta. Alaviitteet olivat kyllä mielenkiintoisia, sillä monessa niistä kerrottiin eri ihmisten erilaisia kokemuksia aivoihin liittyvistä ongelmistaan. Kirjoittaja asuu nykyään Amerikassa, ja alaviitteiden suuri määrä on siellä etenkin tieteellisessä kirjallisuudessa ihan tavallista. Ehkäpä ärtymykseni siis johtui enemmän tottumuksen puutteesta.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita aivot ja niiden vauriot kiinnostavat. Kirja oli jotenkin tosi lohdullinen siinä mielessä, että vakavistakin aivovaurioista huolimatta potilaat voivat jatkaa elämäänsä, vaikkei se enää ihan samalla tapaa sujuisikaan kuin ennen.

21. syyskuuta 2012

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri

Tämä kirja hyppäsi mukaani kirjastosta, koska nimi oli niin houkutteleva. Kesän ja syksyn lukemistooni kuuluu aika paljon Austenia, ja ajattelin että olisi mukava tutustua muidenkin mielipiteisiin aiheesta. Kirjassa viisi naista ja yksi mies kokoontuvat kuukausittain keskustelemaan valitsemastaan Jane Austenin kirjasta. Lukupiirin jäsenet ovat kaikki eri-ikäisiä, osa tuntee toisensa hyvinkin ja osa ei juuri lainkaan. Kirjassa seurataan henkilöiden elämää sen puolen vuoden aikana, jonka lukupiiri on sopinut kokoontuvansa. Melkein joka kuukausi ollaan eri jäsenen kyydissä ja tutustutaan tarkemmin hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa.


Aluksi kirja vaikutti hyvin sekavalta ja henkilöt etäisiltä. Puoleen väliin asti kirjaa oli jotenkin työläs lukea, mutta loppua kohti tarina jotenkin tuntui selkeytyvän ja mielenkiinto kasvoi. Kirjassa yhteensä 312 sivua, joista tarina vie 269. Loppuosaan on lisätty lista Austenin teoksista ja pienet lyhennelmät hänen romaaneistaan. Lisäksi loppuun on lisätty vielä lainauksia hänen tuotantoaan ja häntä itseään arvostelleiden ihmisten teksteistä alkaen vuodesta 1812 ja päättyen vuoteen 2003. Lopun informaatiopläjäys oli ihan mukava idea, varsinkin kun se ei enää liity kirjan tarinaan ja lukija saa itse päättää, haluaako niihin tutustua. Arvostelupätkät olivat kyllä mielenkiintoisia, Austenia sekä rakastetaan että vihataan, ja pätkiin oli osattu poimia mukavasti molempia kantoja.

En ole oikein varma, pidinkö tästä kirjasta. Olihan se ihan mukavaa välipalalukemista, mutta itse pidän ehkä enemmän sellaisista selkeällä juonella varustetuista kirjoista. Alkuperäiskielellä kirja olisi varmaankin ollut parempi. Suomennos oli ihan hyvä, mutta alkuperäiskieli ja etenkin amerikkalainen kirjoitustyyli kuitenkin paistoi tekstistä läpi.

Kirjassa pääpaino on lukupiirin henkilöillä ja heidän välisillään suhteilla. Henkilöistä sai varsin monipuolisen kuvan, kun heitä pääsi tarkastelemaan milloin kenenkin näkökulmasta. Henkilöiden historian kertomiseen käytettiin takautumia, ja ne välillä rikkovat tekstin yhtenäisyyden mielestäni hiukan häiritsevästi. Kirjan alussa tätä oli mielestäni enemmän kuin lopussa. Austenin kirjoja tässä kommentoitiin loppujen lopuksi aika vähän, paljon vähemmän kuin mitä kirjan nimi antaa ymmärtää.

Kannattaa kokeilla, jos tykkää erityisesti henkilöiden kuvauksesta. Mitään varsinaista draamaa tässä ei ollut, sitä ei kannata lähteä hakemaan. Ihan peruskiva välipala.

20. syyskuuta 2012

Mauri Paasilinna: Rovaniemi-sarja

Tähän neliosaiseen kirjasarjaan törmäsin ihan vahingossa kirjastossa etsiessäni jotain toista kirjaa. Sarjaan kuuluu siis neljä yli 300-sivuista kirjaa: Sotamorsian (2004), Korpivaellus (2005), Vihkiloma (2006) ja Jäämerentie (2007). Kirjasarja kertoo rovaniemeläisistä Eila Leppäsestä ja Veikko Valkamasta, joiden tie alkaa yhdessä ja jatkuu erikseen läpi koko sarjan. Lisäksi kirjassa seurataan sivujuonena talvisodan sotainvalidin Ilmari Rannan edesottamuksia. Sarja ajoittuu jatkosodan aikaan, alkaen sen alusta ja loppuen Lapin sodan jälkeiseen aikaan.

Sotamorsian

Eila Leppänen on lakimiehen ja kansakoulunopettajan tytär ja ylioppilas. Hän työskentelee kellosepänliikkeen myyjänä, ja pohtii tulevaisuuttaan. Veikko Valkama on pientilallisen poika, ja hän on jättänyt koulunsa kesken lähdettyään talvisotaan. Hän työskentelee kuljetusliikkeessä. Vaikka pari on erilaisista lähtökohdista, he ovat kihloissa ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta. Jatkosota kuitenkin syttyy ja Veikko lähtee jälleen rintamalle Eilan jäädessä Rovanniemelle töihin.

Sota tuo mukanaan myös saksalaiset joukot, jotka asettuvat Rovaniemelle ja vilkastuttavat kauppalan elämää. Saksalaisiin suhtaudutaan varauksella, mutta pian hyvin käyttäytyviin ystävällisiin miehiin totutaan. Eila vaihtaa hyvän kielitaitonsa ansiosta työpaikkaa ja pääsee saksalaisten esikuntaan tulkiksi ja sihteeriksi. Saksalaiset sotilaat viehättivät tunnetusti kotirintaman naisia, eivätkä tämän ilmiön vaikutuksilta välty Eila ja Veikkokaan.




Korpivaellus

Veikko on jäänyt sotavangiksi Venäjälle, ja kirja käsittelee hänen osaltaan pakomatkan suunnittelua ja toteuttamista. Eila sen sijaan päättää lähteä Helsinkiin opiskelemaan ekonomiksi. Mutkia matkaan tuo kuitenkin hänen odottamansa lapsi. Eilan ja Veikon tiet ovat jo eronneet, mutta lapsen isyydestä Eilalla ei ole täyttä varmuutta. Lapsen syntyminen avioliiton ulkopuolella lisää tietysti Eilan henkistä taakkaa.














Vihkiloma

Eila palaa Rovaniemelle kesätöihin saadakseen tutkintoonsa vaadittavan harjoittelun täyteen. Veikko on pakomatkansa jälkeen toipumassa Karhumäen kenttäsairaalassa ylihoitaja Verna Välimäen hoivissa. Heidän suhteensa ei välttämättä jää pelkkään hoitosuhteeseen kun Veikko palaa kotiinsa Rovaniemelle. Veikon palatessa toivuttuaan rintamalle, alkaa Eila pelätä kapteeni Schreiberin puolesta. Kapteeni ei ole käyttäytynyt ihan niin kuin saksalaisen sotilaan kuuluisi, ja tunnetusti kovan kurin armeijassa siitä saattaa koitua kuolettavia ongelmia.











Jäämerentie

Sarjan viimeisessä kirjassa eletään jatkosodan loppuhetkiä ja Lapin sotaa. Veikko komennetaan joukkojensa mukana Lappiin karkottamaan entisiä aseveljiä maasta. Matkasta ei tietystikään tule helppoa, ja kuolemaa katsotaan taas silmiin kerran jos toisenkin. Lapin sodan alta evakuoidaan siviiliväestöä, ja kotinsa jättävät myös Veikon äiti ja veljet, Eila ja Ilmari. Veikon perhe sijoitetaan Ruotsiin, Eila ja Ilmari lähtevät tahoillaan Ouluun jatkamaan omia töitään.














Tästä sarjasta todella pidin, ja kaikki kirjat olivat sellaisia, joita ei voinut laskea kädestään. Kaikki kirjan henkilöt kehittyivät tarinan edetessä, ja henkilöt erosivat toisistaan luonteiltaan niin paljon, että kaikkien kohtaloita jaksoi mielenkiinnolla seurata. Kirjat etenivät kertojaa vaihdellen. Lukija kulkee useimmiten Eilan tai Veikon matkassa, mutta myös Ilmarin elämään tutustutaan silloin tällöin. Kirjojen painopisteet vaihtelivat. Ensimmäisessä kirjassa Eilasta ja Veikosta kerrottiin suunnilleen yhtä paljon jättäen muita henkilöitä vähän vähemmälle. Toisessa osassa Veikko saa enemmän tilaa ja myös Ilmari Ranta nostetaan selkeämmin esille. Kolmannessa kirjassa Eila ja Veikko ovat taas melko tasoissa, Ilmarin osuuksia on vähän enemmän. Viimeinen kirja keskittyy melkein pelkästään Veikkoon, vaikka välillä palataankin kotirintamalle.

Kirjat etenevät koko ajan, eikä teksti ole kirjojen sivumääristä huolimatta tylsää tai paikallaan junnaavaa. Eilan ja Veikon elämiä seurataan yhtä suurella mielenkiinnolla. Sotakohtauksiakin kuvaillaan, mutta ei ainakaan omaan makuuni liian julmasti tai tarkasti. Yllättävän hyvin mieskirjailija kirjoittaa myös Eilan tunteista ja mietteistä. Paasilinna on hyvä kuvailemaan, ja etenkin maisemien kuvaukset olivat mielestäni huimia. Miinuspuolena kuvailussa oli se, että kirjailija tuntuu ihastuneen sotilaiden suoliin, sillä melkein joka taistelussa joltain sotilaalta tai eläimeltä valuivat suolet vatsasta. Ensimmäisellä ja toisella kerralla kuvaus herätti asiaankuuluvaa inhotusta, mutta siitä eteenpäin lähinnä huvitusta: taas suolia!

Elokuussa luin Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita -sarjan. Mustosen sarjan ensimmäisessä osassa ja Rovaniemi-sarjassa oli mielestäni paljon samankaltaisuuksia, ja Eila ja Annikki muistuttavat mielestäni yllättävänkin paljon toisiaan. Olenkohan huomioineni yksin?

Jos sota-aika vähänkään kiinnostaa, suosittelen kirjojen lukemista. Mielestäni kirjoihin on saatu monipuolisesti kuvattua sekä rintaman että kotirintaman tapahtumia ja tunnelmia. Henkilöt ovat mielestäni onnistuneita ja teksti miellyttävää luettavaa.


18. syyskuuta 2012

Maarit Korhonen: Koulun vika?

Tämän kirjan löysin muistaakseni pienten sanomalehdissä olleiden esittelyiden kautta. Sanon muistaakseni, koska luulen lukeneeni kirjasta kesällä, mutta on hyvin mahdollista, että olen törmännyt kirjaan myös muuta kautta. Yhtä kaikki, melko pitkän varausajan jälkeen lopulta sain kirjan käteeni. Olin odottanut sellaista ihan oikean kirjan näköistä ja kokoista opusta, ja yllätyin ja vähän petyinkin kun sain käsiini pienen, kapean 126-sivuisen taskukirjan. Kirjan on ilmestynyt Into-pamfletti -sarjassa, ja ulkonäöltäänkin kirja tosiaan muistuttaa pamflettia.



Kirjoittaja on siis luokanopettaja 30 vuoden kokemuksella, ja kertoo kirjassa kokemuksiaan alakoulun nykymenosta. Kiinnostuin kirjasta siksi, että itsekin olen kouluttautunut luokanopettajaksi, mutta viihdyin töissä vain vajaan lukuvuoden todeten, ettei ole minun alani ja paikkani. Korhonen kirjoittaa aiheesta huumorilla höystäen, mutta asian vakavuuden kuitenkin mielessään pitäen. Tekstistä välittyy aito oppilaista ja heidän elämästään välittäminen sekä turhautuminen nykybyrokratiaan.

Alakoulun arki on usein melkoista sirkusta ihan jo senkin takia, että suuremmissa kouluissa luokan oppilaat kulkevat koulupäivänään ristiin rastiin eri aikuisten luona. Korhonen kuvaa luokkaa, jossa on maahanmuuttajia ja maahanmuuttajataustaisia lapsia, erityistä tukea tarvitsevia lapsia ja muuten vaan paikasta toiseen juoksevia lapsia. Useilla tunneilla oppilaat hajaantuvat eri suuntiin joko omakieliseen opetukseen, oman uskonnon opetukseen, pienryhmään, erityisopettajalle, terveydenhoitajalle jne. Kirjassa asiaa on varmasti jonkun verran karrikoitu, mutta suurissa kaupungeissa isoissa kouluissa tilanne varmaan on tämänkaltainen. Oma lyhyt kokemukseni on pienistä kouluista pieniltä paikkakunnilta, ja niissä tilanne on toisenlainen.

Paikkakunnan ja koulun koko ei kuitenkaan vaikuta siihen, että oppilaat ovat levottomia. Eikä se vaikuta myöskään siihen, että aina löytyy vanhempien joukosta monenlaista aikuista. Korhonen toteaa moneen otteeseen huolensa ja turhautumisensa sen suhteen, että opettajan aika ja huomio kiinnittyy melko pitkälti niihin muutamiin erityisen vilkkaisiin tapauksiin tai niihin, jotka tarvitsevat erityisen paljon tukea oppimisessa. Tämän kustannuksella ne kauniisti käyttäytyvät ja normaalisti oppivat lapset jäävät hyvin vähälle huomiolle. Lahjakkaat oppilaat ovat Korhosen erityisen murheen kohteena, sillä heille ei ole aikaa eikä mahdollisuutta antaa tarpeeksi vaativia tehtäviä ja heidän älyään kehittävää opetusta.

Vanhempia kuvataan kirjassa monipuolisesti. Pääosassa ovat tietysti ne vanhemmat, jotka eivät osaa tai pysty huolehtimaan lapsistaan riittävästi, sekä ne vanhemmat, jotka pitävät koulun henkilökunnan jatkuvasti varpaillaan älämölön pelossa. Niitäkään vanhempia ei kuitenkaan unohdeta, jotka pitävät lapsilleen riittävää kuria, huolehtivat näiden vaatetuksesta ja ruokailusta sekä yhdessäolosta niin kuin yleisen käsityksen mukaan jotakuinkin kuuluisi tehdä. Kirjassa annetaan kuitenkin ymmärtää, että nämä vanhemmat ovat yhä harvemmassa.

Kirja antoi miettimisen aihetta itselleni niin opettajana kuin muutenkin ihmisenä. Pystyin samastumaan moneen Korhosen kuvailemaan tilanteeseen ja henkilöön, ja ihailin sitä varmuutta, jolla vaikeuksistakin selvittiin. Kirja ei tietysti kuvaa suoraan todellisia tilanteita, vaan kuvaukset perustuvat kirjoittajan kokemukseen, jonka avulla hän on koonnut valaisevia esimerkkejä alakoulun arjesta. Mielestäni kirja on sellainen, joka kannattaa lukaista läpi, aikaa siihen ei mene kauaa, ja tekstikin on viihdyttävää.

12. syyskuuta 2012

China Miéville: Toiset

Tätä kirjaa en olisi varmaankaan koskaan lukenut, ellei se kuuluisi lukupiirini ohjelmistoon. Tosin tämä on vasta lokakuun kirja, mutta kun olen jo syyskuun kirjan lukenut niin päätin hypätä heti eteenpäin. Kyseessä on aika uusi kirja, suomeksi se on ilmestynyt viime vuonna, ja alkuperäisteos vuonna 2009. Käsittääkseni kirja on ensimmäinen kirjailijan tuotannosta suomennettu teos.



Tarinan päähenkilönä on Besźelin poliisissa rikostarkastajana työskentelevä Tyador Borlú, joka joutuu selvittelemään nuoren amerikkalaisen naisen väkivaltaista kuolemaa. Rikoksen selvittely ei ole yksinkertaista puuhaa muutenkaan, mutta vaikeammaksi sen tekee ympäristö, jossa Borlú kollegoineen työskentelee. Besźel on osa kaksoiskaupunkia, jonka toinen osa on Ul Qoma. Kaupungit sijaitsevat fyysisesti rinnakkain ja lomittain, mutta asukkaille olemassa on vain se kaupunki, jossa he kulloinkin ovat. Kaupungit ovat ilmeisesti myös eri maita, joten naapurikaupungissa vierailu on ulkomailla käyntiä.

Kaupunkien rajaa ja sen rikkomattomuutta valvoo Rikko, organisaatio, jota kaikki kummassakin kaupungissa pelkäävät. Arkinen elämä kaksoiskaupungissa sujuu toista kaupunkia ja sen asukkaita huomaamatta: ne kohteet jota ei saa nähdä jätetään yksinkertaisesti vaille mitään huomiota. Vaikka kaupungeilla on omatkin alueensa, on suuri osa niistä myös lomittunut. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että samaa katua käyttävät kummankin kaupungin asukkaat, näkemättä tai huomaamatta toisiaan. Lomittuneilla alueilla joka toinen rakennus saattaa olla toisessa ja joka toinen rakennus toisessa kaupungissa, jopa kerrostalojen kerrokset saattavat sijaita eri kaupungeissa. Jos naapurikaupungin asukkaaseen tai rakennukseen kiinnittää huomiota, syyllistyy rikkoon eli rajan loukkaukseen. Tällöin peliin puuttuu Rikko, eikä kukaan tiedä mitä rikkoneille ihmisille sen jälkeen tapahtuu.

Tarina itsessään jää vähän vähemmälle huomiolle, kun kaiken energiansa lukiessaan käyttää kaksoiskaupungin käytännön elämän kuvittelemiseen. Omalla kohdallani lukemista vaikeutti se, että lomittumista lukuunottamatta elämä on kummassakin kaupungissa ihan tavallista: ihmiset elävät nykyaikaa, käyvät töissä ja koulussa, katsovat tv:tä ja käyttävät tietokoneita. Kaupungit tietysti eroavat toisistaan jonkin verran, mutta samalla tavoin kuin esimerkiksi hyvin vauras, hyvinvoiva kaupunki ja hyvin köyhä, rappeutuva kaupunki eroavat. Minun olisi ollut helpompi uppoutua itse tarinaan, jos kaupunkien elämä olisi ollut vähemmän oman normaalielämämme kaltaista.

Luin kirjan suhteellisen nopeasti, en kuitenkaan yhdeltä istumalta. Etenkin ensimmäinen puolikas oli jotenkin verkkaista kerrontaa, ja sen aikana lukeminen oli helppoa välillä lopettaa ja pitää jopa muutaman päivän tauko. Kirjan loppupuolella vauhti kuitenkin lisääntyi, ja kirjan laskeminen vaikeutui. Alku eteni ehkä vähän liiankin rauhallisesti, mielestäni tiivistämisen varaa olisi ollut. Alussa olin myös huomaavinani kömpelyyttä käännöksessä, mutta se vaikutelma hävisi nopeasti. Ehkä alkuun on jäänyt joitain hioutumattomia kohtia, jotka paistoivat silmääni. Kirja oli ainakin itselleni hyvin hämmentävää luettavaa, sitä ei oikein saa kuvailtua kunnolla. Luulen että kirja pitää itse lukea jotta siitä saa kunnolla käsityksen. Olen kuitenkin iloinen, että tähän tuli tutustuttua.

2. syyskuuta 2012

Phil Schwarzmann: How to Marry a Finnish Girl

Tähän kirjaan törmäsin ruokakaupan pokkarihyllyllä, ja kiinnostuin sen verran että hain opuksen kirjastosta. Kirja ei ole kovin paksu ja se on kirjoitettu hyvin helpoksi englanniksi. Kirjoittaja on lähtöisin Amerikasta ja tullut Suomeen naisen perässä. Kirja on tavallaan pieni selviytymisopas Suomeen tulevalle ulkomaalaiselle. Kirjan hyvin amerikkalaistyyliset nettisivut löytyvät täältä. Markkinointi on hiukan eri luokkaa kuin mihin meillä on totuttu... :)



Käsikirjamaisuuden, helpon englannin kielen ja kirjan sivumäärän vuoksi tämä oli nopeasti lukaistu. Schwarzmann on blogannut ja twiitannut Suomessa asumisesta ja tämän lisäksi hän on stand up -koomikko. Kirja onkin siis tarkoitettu huumoripläjäykseksi, ja sitä höystävät vitsit, jotka on poimittu twitteristä. Hymähtelin kirjaa lukiessani useaan otteeseen, mutta en varsinaisesti kyllä ihan ymmärtänyt kaikkea hauskaksi tarkoitettua. Ehkä tämä aukeaisi paremmin ulkomaalaiselle Suomessa asuvalle. :)

Kirjassa kerrotaan mm. Suomen vuodenajoista kuukausi kuukaudelta, selvitetään tärkeimmät suomalaiset juhlapyhät, pohjustetaan työnhakuun ja valitetaan kielen oppimisen vaikeutta. Osuvinta omasta mielestäni oli säätilan kuvaus kuukausi kuukaudelta, siinä kappaleessa olin täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa.

Kirjan varsinainen nimi, suomalaisen tytön kanssa naimisiin pääseminen, on kirjassa suhteellisen vähällä huomiolla. Tosin kyllä se vähäkin mitä siitä aiheesta kirjoitettiin, meni minusta hiukan mauttoman puolelle. Tietysti ymmärrän että teksti on tarkoituksella kärjistettyä, mutta ehkäpä olen luonteeltani vain tosikko tai sitten se loukkasi suomalaista ylpeyttäni. :)

Kirja kannattaa lukea, jos haluaa jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä Suomessa asuminen ulkomaalaisesta tuntuu. Kannattaa muistaa (jos sen nyt ylipäänsä voi unohtaa), että kirjoittaja on amerikkalainen, ja kulttuuriero omaamme valtava. Löysin googlen kautta muutaman blogiarvostelun kirjasta, toinen on suklaasydämen ja toinen löytyy kokovartalofiilis -blogista.

En oikein tiedä voinko suositella tätä, kannattaa itse lukaista pari sivua ja katsoa iskeekö huumori omalle kohdalle.


Tunnustus

Tämä post it -lappu on kiertänyt jo monessa blogissa, ja iloiseksi yllätykseksi se saapui myös tänne. Kiitos Mari A. ja Maria!


Tarkistin äsken, että tämä kirjablogini on nyt puoli vuotta vanha. Siinä ajassa blogiin on tullut 23 kirjoitusta tämä mukaanlukien, 405 katselukertaa ja 27 rekisteröitynyttä lukijaa. Olen ihan hämmästynyt, sillä pidän myös käsityöblogia (nykyään vähän huonolla hoidolla kylläkin) ja muistelen sen alun olleen paljon hitaampaa. Kiitos teille ihanat ihmiset!

Tämä tunnustus on kiertänyt jo niin monessa blogissa, että annan tämän eteenpäin kaikille niille, joilla tätä ei vielä ole. Ihania blogeja on niin huiman paljon!

29. elokuuta 2012

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Pohjatuulen tarinoita on oikeastaan trilogia, joka kertoo Lapista kotoisin olevan suvun naisista ja heidän elämiensä käännekohdista. Sarjaan kuuluu kirjat Lapinvuokko, Jääleinikki ja Kultarikko. Ensimmäinen kirja sijoittuu ajallisesti Lapin sodan aikoihin, toinen 1960-luvulle ja kolmas 1980-luvun loppuun. Maantieteellisesti kirja alkaa Rovaniemeltä ja päätyy Ruotsin kautta Enontekiön Hetan kylään. Toisessa kirjassa suurin osa tapahtumista sijoittuu Saksaan ja Sveitsiin, ja kolmannessa palataan Suomen Lappiin ja Hettaan. Yritän kertoa jotain juonesta paljastamatta kuitenkaan liikaa... :)



Annikki Hallavaara pääsee ylioppilaaksi ja suunnittelee elämäänsä eteenpäin. Myös rakkaudesta haaveillaan ja ehkä hätäilläänkin, mutta sodan alettua muuttuu ihmisten elämä myös Rovaniemellä, kaukana rintamasta. Sota tulee lähemmäs, kun saksalaiset saapuvat. Annikki pääsee töihin saksalaiselle upseerille sihteeriksi, eikä suhde ole aina ihan ammatillinen. Lapin evakuointi Ruotsin puolelle on koetteleva kokemus, mutta siitäkin selvitään hengissä. Ja Ruotsista löytyy ammattikin, joka auttaa leivän syrjään kiinni, kun Annikki palaa takaisin Suomeen. Annikki on henkilönä sitkeä ja järkevä, vaikka sota heittääkin monenlaista hankaluutta ja kauhua ihmisten elämiin.



Kirjan toisessa osassa seurataan Annikin tyttären, Eliisan, elämää noin parikymppisenä. Sairaanhoitajaksi valmistuttuaan hän päättää hakea töitä Saksasta Rovaniemen heikon työtilanteen vuoksi. Saksaan hän sitten päätyykin, äitinsä vastustuksesta huolimatta. Vieraassa maassa töiden aloittaminen on alkuun hankalaa, sillä kielimuuri on korkea koulusaksasta huolimatta. Oltuaan Saksassa jo jonkin aikaa hän törmää sinne harjoitteluun tulleeseen lääkäriin, ja sen jälkeen asiat tapahtuvatkin melko nopeasti. Kulttuurishokki on melkoinen, sillä tohtori Felderin perhe on tavoiltaan vanhanaikaisen hienostunut eikä suhtaudu suomalaiseen sairaanhoitajattareen ensinäkemältä kovin suopeasti. Eliisan elämän käännekohdat ja ongelmat ovat jo ihan eri luokkaa kuin äitinsä, vaikka aikaa on välissä vain parikymmentä vuotta. Annikin kohdalla moni hankaluus oli käytännöllinen, kun Eliisan elämässä ongelmat ovat jollain tapaa näkymättömämpiä, liittyen juuri käyttäytymiseen, toisiin ihmisiin suhtautumiseen ja elämiseen erilaisessa kulttuurissa.



Sarjan päättävässä kolmannessa osassa on pääosassa Heidi, Eliisan tytär ja Annikin tyttärentytär. Heidi on valinnut urakseen matkailun, ja suorittaa loppuharjoitteluaan Hong Kongissa hienossa hotellissa, kun käsky käy isoäitiä hoitamaan Suomeen. Annikki on kolarissa loukkaantunut, ja tarvitsee apua selvitäkseen leikatun lonkkansa kanssa arjesta. Heidi siis lähtee Suomeen vetreyttämään kankeaa suomen kieltään ja elämään äitinsä lapsuuden maisemissa. Sattumusten kautta Heidi ja Annikki päätyvät lähellä olevaan Anninpirtin lomakylään, jossa laajennustyöt ovat vielä pahasti vaiheessa, vaikka ensimmäiset vieraat ovat tulossa muutaman viikon päästä. Heidi saa auttamisesta mielekästä tekemistä ja valaa myös Arttuun, paikan pitäjään, uskoa ja luottamusta tulevaan. Heidin elämän käännekohdat eroavat melkoisesti Annikin nuoruudesta, mutta myös äitinsä nuoruudesta. Vaikka kaikki suvun naiset ovat olleet toimekkaita ja itsenäisiä, pääsee Heidin oma-aloitteisuus ja tarmokkuus ihan eri tavalla esille kuin Eliisan tai Annikin aikoinaan. Onhan maailmakin tietysti ihan erilainen.

Pidin kaikista sarjan kirjoista, eniten kyllä ensimmäisestä. Olen lukenut Enni Mustosen kirjoja paljon aikasemminkin, vaikka viimeisestä onkin kyllä jo aikaa. Suosikkini on järjen ja tunteen tarinoita -sarja ja sen toimelias Hilma. Mielestäni Pohjatuulen tarinoita ei ole ihan yhtä huolellisesti ja viimeistellysti kirjoitettu kuin Järjen ja tunteen tarinat. Kaikissa Mustosen kirjoissa olen kiinnittänyt huomiota pieniin ristiriitaisuuksiin ja sekaannuksiin, kuten esimerkiksi henkilöiden nimien vaihtumiseen. Jos nimi on kerran koko kirjassa väärin, sen antaa ehkä anteeksi, mutta Pohjatuulen tarinoita -sarjan viimeiseen osaan on Eliisan veljen nimi kokonaan muuttunut. Huomasin tämän niin helposti ehkä siksi, että luin kirjat nopeasti peräkkäin, ja hämmennys oli alkuun suuri. Pakko oli käydä tarkistamasta edellisen kirjan lehdiltä nimi, ja todeta sen tosiaan vaihtuneen ilman selityksiä tuosta noin vaan. Ehkä kyseessä on joku luonnosvaiheesta jäänyt virhe, mutta mielestäni silti häiritsevä.

Sekaannuksista ja nimien vaihtumisesta huolimatta Mustosen teksti on mukaansatempaavaa ja nopealukuista. Historia kietoutuu niin vahvasti mukaan tarinoihin, että huomaan muistavani nykyään Suomen historian vaiheita paljon paremmin kuin ennen kiitos luettujen historiallisten romaanien. Mustosen kirjat ovat yleensä loppujen lopuksi onnellisia tarinoita, ja ainakin Pohjatuulen tarinoita -kirjat olivat jossain määrin vähän liiankin ennalta-arvattavia. Kun teksti muuten on ihanan sujuvaa ja sivujuonia on riittävästi, ei sekään haitannut. Ja minusta on välillä ihana lukea sellaisiakin kirjoja, joiden tiedän loppuvan onnellisesti.


27. elokuuta 2012

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys ja ennakkoluulo tuskin on kenellekään kovin vieras, joten sen suurempia esittelyitä kirja tuskin kaipaa. Teos on varmaankin kuuluisin Jane Austenin teoksista ja siitä on tehty myös useita filmatisointeja. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 1813. Tämän kirjan kuuntelin nostalgisesti c-kaseteilta.



Bennetien perheeseen kuuluu isän ja äidin lisäksi viisi tytärtä, ja äidin suurena haaveena on saada kaikki viisi tytärtään hyviin naimisiin. Tai ylipäänsä naimisiin. Isä viihtyy omassa rauhassaan, eikä jaksa lähteä mukaan vaimonsa hössötykseen ja hermoilupuuskiin. Rouva Bennet onkin varsinainen häslääjä, ihan vain kirjaa kuunnellessakin hengästyy kun hän säheltää milloin missäkin asiassa, ja on ainakin joko hyvin innoissaan tai hyvin huolissaan tai järkyttynyt. Perheen elämään tulee entistä enemmän eloa, kun läheiseen kartanoon muuttaa nuori herra Bingley, hänen sisarensa sekä hänen ystävänsä herra Darcy. Herra Bingley on ystävällinen ja avoin, melkoinen vastakohta ystävälleen herra Darcylle, joka on vaikeasti lähestyttävä ja ylpeän oloinen. Kirjan pääjuonena kuvataan toiseksi nuorimman Bennetin tyttären, Elizabethin, ja herra Darcyn välistä melko mutkikastakin rakkaustarinaa. Tämän rinnalla kuvataan Elizabethin isosisaren, Janen, ja herra Bingleyn välistä suhdetta ja kun näiltä jää aikaa, kuvataan muiden sisarusten, sukulaisten ja naapurien elämää. Etenkin kaksi nuorinta sisaruksista herättävät monissa paheksuntaa käytöksellään.

Olen joskus aloittanut tämän lukemisen kirjana (niin ainakin muistelen) ja lopettanut ennen puoliväliä. Tämän kanssa kävi vähän samalla tavalla kuin aikanaan Kotiopettajattaren romaanin kanssa: kirjana tarina ei jaksanut innostaa, mutta kuunneltuna pidin paljon. Ehkäpä kuunnellessa tehdyt käsityöt auttavat keskittymään kuunteluun ja tarinan seuraamiseen paremmin. Kirjaa lukiessa ajatus tuntuu lähtevän helpommin harhailemaan.

Tarinassa oli henkilöitä, joista pidin kovasti ja henkilöitä, joita en oikeastaan voinut sietää. Herra Bennet kahden vanhimman sisarensa kanssa, tyttöjen eno vaimoineen ja herra Bingley olivat pidettyjen puolella, Rouva Bennet, kolme nuorinta siskoa, herra Bennetin serkku herra Collins ja lady Catherine de Bourgh sen sijaan raastoivat välillä hermoja. Upseeri Wickhamin suhteen en oikein osannut päättää. Varsinkin alussa pidin hänestä, mutta ei hän kuitenkaan lopussakaan kovin vastenmielinen ollut. Huomasin pitäväni niistä hahmoista, jotka käyttäytyivät kauniisti, eivät hötkyilleet turhasta ja löysivät asioista myös huumoria. Siis sellaisista terveellä maalaisjärjellä varustetuista henkilöistä. Vastaavasti ne hahmot, joista en pitänyt, olivat käytökseltään rasittavia, jotkut jopa ilkeitä, ja itsekkäitä. Jaottelu tuntuu nyt kovin selkeältä: pidin siis juuri sellaisista hahmoista, joista tavallaan kuuluukin pitää. Tiedän, olen vaikutuksille altis. :)

Tapahtumien kerronta oli mukavasti eteenpäin soljuvaa ja jännitystä pidettiin yllä loppuun saakka (vaikka tietenkin näissä loput ovat kovin ennustettavia). Pidän englantilaisten kartanoiden kuvauksista ja käytöksen muodollisuudesta, vaikka itse en osaisi kuvitella käyttäväni esimerkiksi niin muodollista kieltä vieraille puhuessani. Seurustelutaidot olivat tuohon aikaan tärkeät ja tarpeelliset, ja itse huonona seurustelijana olin jopa vähän kateellinen siitä, miten helpolta sellainen turhanpäiväinen höpöttely saadaan näyttämään. Ja olihan seurustelu esim. naapureiden ja tuttujen kanssa tuona aikana varmaan ihan oikeassakin elämässä tärkeää ja todellista.

Näitä eri aikakautena kirjoitettuja kirjoja täytyy aina jollain tapaa asennoitua lukemaan, vaikka itseltäni se käykin ihan huomaamatta. Pidän kaikenlaisista historiallisista kirjoista, ja vaikka nykynäkökulmasta jotkin 1800-luvun tavat näyttävätkin jäykiltä ja osa ehkä naurettavilta, en silti osaa suhtautua niihin muuten kuin mielenkiinnolla.

Lukupiirissä luetaan Austenin Emmaa marraskuussa, ja sen jälkeen hänen tunnetuimmista teoksistaan on lukematta enää Järki ja tunteet. Eiköhän sekin kirjastosta haeta. :)

20. elokuuta 2012

L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Tästä kirjasta on ollut paljon puhetta monessa blogissa. Käy vilkaisemassa vaikka Leena Lumen, Katjan, Sallan ja Ilsen kirjoituksia. Kyseessä on siis Montgomeryn elämän viimeinen kirja, jonka hän jätti kustantajalleen juuri ennen kuolemaansa. Kirja on päätös Anna-sarjalle, vaikka onkin tyyliltään ihan toisenlainen kuin muuta Anna-kirjat. Mielestäni kirjan alkuperäinen nimi The Blythes are Quoted sopii kirjalle paremmin kuin suomenkielinen Anna jäähyväiset. Kirja rakentuu novelleista, joissa kuvataan Blythen perheen tuntevien ihmisten elämäntapahtumia, sekä Annan ja Walterin runoista, joita Anna lukee perheelleen iltaisin, ja joita muut perheenjäsenet kommentoivat. Annasta ja hänen perheestään ei suoraan kerrota oikeastaan mitään, vaan heidän elämäänsä kurkistellaan muiden henkilöiden kautta.



Novellit ovat keskenään hyvin eri tyylisiä. Osa kertoo suoraan jonkin henkilön ympärille rakentuvan tarinan ja osa novelleista on rikkonaisempia. Yksi novelleista on esimerkiksi rakennettu siten, että aiheena olevat häät kuvataan mukana olevien ihmisten ajatuksia ja keskusteluja kuvaamalla, eikä suoraan tapahtumia kertomalla. Tämä novelli jäi erityisesti mieleeni, sillä siinä ihmisten kuulemat huhut ja juorut sekoittuvat heidän omiin mielipiteisiinsä ja oletuksiinsa, eikä lukija oikein ole varma siitä, mikä on totuus.

Tiesin kirjaa aloittaessani, että se eroaa hyvin paljon muista Anna-kirjoista. Olin siis varautunut siihen, ettei Blythen perhe ja Anna ole tässä pääosassa. Pidän itse eniten niistä sarjan kirjoista, joissa Anna itse on pääosassa, ja eroni Annasta alkoi oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun perhe muutti Kotikunnaalle ja Annan perhe sai kirjoissa pääosan. Kaikesta huolimatta Montgomeryn kynänjälkeä on ihanaa lukea, tarinoihin tempautuu edelleen sillä samalla voimalla kuin ihan ensimmäistä kirjaa lukiessani.

Annan jäähyväisiä on kuvattu sävyltään synkemmäksi kuin muita sarjan kirjoja. Itse en ehkä koe kirjaa näin, vaan mielestäni sarjassa on ollut synkempiäkin kirjoja, tai ainakin hetkiä, kuin tässä kirjassa. Totta kai jälkimmäisessä osassa kaivataan syvästi sodasta palaamatta jäänyttä Walteria, eikä kukaan Blythen perheestä tai heidän läheisistään ole enää entisensä. Silti monet novelleista ovat rakkaustarinoita, osa sellaisia, joissa vanha rakkaus lopulta saa vastakaikua, ja osassa ihan uudet tuttavuudet löytävät rakkauden. Osassa tarinoista Annalla on sormensa pelissä ja osassa Blythen perheen jäseniä vain muuten muistetaan. On joukossa myös muunlaisia tarinoita, kuten tarina vanhasta kaunasta ja sen anteeksiantoyrityksestä, tai erään naisen kuolemasta, josta tekee surullisen se, ettei kukaan oikeastaan välitä hänestä muuten kuin velvollisuudentunteesta.

Myös lapsia on tarinoiden päähenkilöinä. Pieni poika ihmettelee tätiensä huolta ja viettää hauskan päivän oudon miehen kanssa. Toinen pieni poika joutuu huoltajansa kuoleman jälkeen kiertämään eri sukulaisten luona eikä viihdy niistä missään. Toivomusta bussilla matkustamisesta ei oteta todesta, ja lopulta hän päättää tehdä matkan yksinään. Sattumalta hän päätyy jotenkin tutulta vaikuttavalle maatilalle, ja viettää siellä ehkä elämänsä hauskimman päivän.

Kirja on kieltämättä hiukan hämmentävä ja monella tapaa erilainen kuin mitä osasin odottaa. Ei mielestäni ollenkaan huono, vaan ajatuksia herättävä ja myötätuntoonkin vetoava. Olisin silti kaivannut sarjalle jotenkin tukevampaa päätöstä - nyt Anna ja Gilbert tavallaan vain häivytetään pois, kun kirjan loppua kohden heidän lapsensa ja lastenlapsensa saavat isomman roolin tarinoissa. Totta on, ettei tämän jälkeen enää kaipaa jatkoa tarinalle, mutta kuitenkin jäin kaipaamaan jotain viimeistä edellisen ja viimeisen kirjan välistä. Luulen että tämä kirja pitää itse lukea saadakseen siitä kunnollisen käsityksen.