11. joulukuuta 2014

Ville Haapasalo: "Et muuten tätäkään usko..."

Noin vuosi sitten luin Ville Haapasalon varhaisvuosista Venäjällä, ja tykkäsin kirjasta paljon. Sen lisäksi, että Villen tarinat elämästään Neuvostoliitossa ja Venäjällä olivat ihan uskomattomia, sai vähän erilaisen kurkistuksen venäläiseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Minua kiinnostaa venäläinen kulttuuri ja haluaisin joskus käydä Venäjällä. Vaikka en sikäläisestä kulttuurista paljon tiedäkään, tiedän kuitenkin sen, että se eroaa omastamme aika paljon, ja että yhteiskunnan toimintaa ei oikeastaan voi edes käsittää kun sitä ei ole itse kokenut.

Venäläinen elämä taitaa kiinnostaa muitakin, sillä nämä Haapasalosta kertovat kirjat ovat olleet tosi suosittuja. Vaikka nätä oli kirjastossa useita kappaleita, sain silti odottaa omaa vuoroani pari kuukautta. On tietysti monen mielestä kiinnostavaa lukea, miten joku suomalainen voi olla Venäjällä niin suuri julkkis. Monesti muistutetaan, että länsimaisessa kulttuurissa elävän on vaikeaa tai mahdotonta ymmärtää venäläistä elämää, varsinkaan jos ei ole käynyt siellä. Onneksi kirjojenkin avulla voi avartaa maailmaansa, vaikkei oikealle matkalle pääsisikään.

"Et muuten tätäkään usko..."-kirjan haastattelut on tehty Georgian Tbilisissä, haastattelijana on ollut edellisen kirjan tapaan Kauko Röyhkä ja valokuvaajana Juha Metso. Melkein kaikki teksti on kirjoitettu haastattelumuotoon, niin että lukijana tuntuu kuin seuraisi keskustelua. Aiheet ja luvut vaihtuvat, mutta teksti jatkuu silti yhtenäisenä, ja sitä on helppo seurata. Välillä haastattelumuotoisen tekstin katkaisevat päiväkirjamaiset kirjoitukset esimerkiksi retkistä, joilla tutustuttiin georgialaiseen ruoanlaittoon ja ruokakulttuuriin.

Edellinen kirja keskittyi Ville Haapasalon varhaisvuosiin Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Tämä kirja jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin ja kertoo Haapasalon 2000-luvusta Venäjällä. Kirjassa puhutaan paljon elokuvanteosta ja kuvauksista sekä Villen 30-päivässä -tv-sarjoista. Myös tavallisten ihmisten elämä eri puolilla Venäjää on hyvin esillä. Venäjä on valtava maa, mutta Moskova on kuitenkin kaiken keskus, ja syrjäseudut ovat usein uskomattoman köyhiä ja kurjia.

Myös Ukrainasta puhutaan, samoin Georgian tilanteesta. Yhtenä esimerkkinä venäläisen yhteiskunnan toiminnasta ovat Sotshin talviolympialaiset. Olympialaisiin liittyy monta asiaa, joita ei välttämättä ole muuten kuullut. Esimerkiksi että Sotshin hiekkarannoilta vietiin hiekka kisakylän alle, koska kylä rakennettiin suolle. Tai että kaikki asukkaat joutuivat lähtemään kodeistaan, jotta miliisit saatiin majoitettua. Tai ettei kisakylän viemäröintiä hoidettu kovin ympäristöystävällisesti. Ja muuta sellaista pientä, mitä ei oikein osaa kuvitella länsimaissa tapahtuvaksi.

Kirja on nopealukuinen ja siihen tietysti vaikuttaa myös se, ettei kiinnostavaa juttua halua jättää kesken. Metson upeat valokuvat tuovat oman tunnelmansa kirjaan. Suosittelen!

10. joulukuuta 2014

Marraskuussa luettua

Joo, tiedän kyllä että nyt on jo melkein joulukuun puoliväli ja marraskuu on mennyt aikoja sitten. Marraskuu oli kuitenkin meillä aikamoinen kiirekuukausi ja sekä lukeminen että bloggaaminen jäivät vähemmälle. Marraskuussa luin vain kolme kirjaa, joista kaksi oli alle kaksisataasivuisia ja kolmas paksumpi, melkein neljäsataa sivua. Marraskuussa oli käynnissä myös lukuhaaste, jossa oli ideana lukea 30 sivua kuun jokaisena päivänä. Tunnollisesti pysyin tavoitteessa vajaat kaksi viikkoa. 

Marraskuussa luin Mark Levengoodin Miljoona ruusua, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 ja Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä. Sivuja kertyi yhteensä 716, ei minusta kovin paljon. Ehkäpä joulukuussa tulee muutama sivu enemmän...

Kolmikosta eniten pidin Backmanin kirjasta, joka oli vähän kuin olisi lukenut Mielensäpahoittajan serkkupojasta Ruotsin puolelta. Miljoona ruusua oli hauska välipala, tykkään kovasti Levengoodin tavasta kirjoittaa. Fahrenheit 451 antoi ajattelemisen aihetta tähänkin päivään ja laittoi miettimään, miten kirjojen ja toisaalta myös ihmisten sosiaalisen elämän käy. Uskon, että kirjoja on vielä pitkään, mutta ihmisten sosiaalisesta elämästä ollaan puhuttu paljon mediassakin viime aikoina, ja vaikka toisten tavoittamisen pitäisi olla nykyisin helpompaa kuin koskaan, ihmisten yksinäisyys silti lisääntyy.

Sosiaalisesta elämästä ja yksinäisyydestä oli osin kyse myös kirjassa Mies, joka rakasti järjestystä. Kirjan päähenkilönä on Ove, 59 vuotta, joka on juuri laitettu eläkkeelle, vaikka omasta mielestään hänessä ei ole mitään vikaa. Oven elämä on ollut osin aika kivikkoistakin, mutta hengissä on selvitty ja mukavaakin on välillä ollut. Oven elämän tärkein ihminen on ollut vaimo Sonja, mutta nyt hän on yksin. Koska Ove on aina tehnyt töitä, hän ei osaa kuvitella elämäänsä eläkeläisenä, siis ilman että on mitään oikeaa tekemistä.

Järjestys ja säännöt ovat Ovelle tärkeitä, ja maailma melko mustavalkoinen: joko ihminen ajaa Saabia tai hän ei aja Saabia (muut merkit eivät ole oikeita autoja). Oven maailmassa säännöt ovat ehdottomia, ja esimerkiksi asuinalueen autolla-ajokielto aiheuttaa hänelle paljon harmaita hiuksia, sillä kaikki eivät ota kylttien viestiä tosissaan.

Ajokiellon rikkomisesta saa alkunsa myös erikoinen ystävyys naapurien kanssa, joista toinen on tomppeli (Patrik) ja toinen ei ole täydellinen idiootti (Parvaneh). Patrik nimittäin yrittää peruuttaa peräkärryä, mutta yritys päättyy huonosti ja peräkärry on Oven kukkapenkissä. Kovin ruusuinen ei naapurusten ensimmäinen kohtaaminen ole.

Kirjassa kulkevat rinnakkain nykyisyys ja Oven historia. Lukija alkaa pikkuhiljaa ymmärtää Oven käytöksen taustoja takaumia lukiessaan. Kiukkuisen ulkokuoren sisällä sykkii suuri sydän, mutta kestää aikansa, ennen kuin tämä piirre näkyy uusille ystäville. Tai oikeastaan ystävät taitavat nähdä Oven läpi paremmin kuin tämä haluaa itselleen myöntää.

Kaikkia marraskuussa lukemiani voin suositella muillekin, kaikki antavat omalla tavallaan ajattelemisen aihetta. Miljoona ruusua sisältää lyhyitä muutaman sivun tekstejä, joissa arkisia tapahtumia ja ilmiöitä on tarkasteltu välillä yllättävistäkin näkökulmista, huumoria unohtamatta. Fahrenheit 451 voi olla pelottavan tutunkuuloinen, vaikka se on kirjoitettu 1953. Ne, jotka pitivät Mielensäpahoittajasta voisivat pitää myös Ovesta.

Joulukuussa yritän ehtiä kirjoittamaan myös kirjakohtaisia postauksia, luettavana tällä hetkellä on Ville Haapasalon Et muuten tätäkään usko ja Kalle Kniivilän Putinin väkeä. Nojatuolimatka Venäjälle siis.