31. elokuuta 2015

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa

Lisätietoa kustantajan sivuilta
Halusin välillä lukea jotain "vakavampaa" ja Ilkka Niiniluodon uutuuskirja* houkutteli aiheellaan ja kauniilla kannellaan. Hyvän elämän filosofiaa koostuu Niiniluodon filosofisista kirjoituksista 1990-luvulta tähän päivään asti. Jokainen teksti muodostaa yhden luvun, ja jotkin niistä ovat alkuperäisasussaan, joitain on muokkailtu ja jotkin julkaistaan ensimmäistä kertaa tässä kirjassa. Johdannossa kerrotaan, että lukuja voi lukea yksittäisinä kirjoituksina, mutta kirjassa ne täydentävät toisiaan. Hyvän elämän filosofiaa pohditaan ihmiskäsitysten, oppimisen, etiikan, toiminnan ja ihmisen elämänkaaren näkökulmista. Jokaiseen teemaan on koottu tekstejä, jotka lähestyvät teemaa eri näkökulmista.

En ole opiskellut filosofiaa, ja se vaikutti lukukokemukseeni etenkin kirjan alkupuolella. Alussa esiteltiin teorioita ja määriteltiin käsitteitä sekä pohdittiin perusteellisesti esimerkiksi kysymystä "onko rationaalista olla rationaalinen" sanan rationaalinen eri merkitysten kannalta. Alun jälkeen tekstit olivat (ainakin minulle) helpommin ymmärrettäviä ja arkipäiväisempia asioita koskevia. Minua kiinnostivat erityisesti osiot joissa käsiteltiin koulutusta, ihmisen toimintaa sekä elämänkaarta. Ihmiskäsityksiä ja eettistä ihmistä pohtivat osuudet olivat minulle hiukan liian vaativia.

Koulutusta, ihmisen toimintaa ja elämänkaarta käsittelevät osiot sisälsivät jonkin verran minulle jo entuudestaan tuttua asiaa opiskelujen ajalta, mutta tarjosivat myös uusia ajatuksia aiheisiin. Monessa luvussa tuotiin esille ihmisen elämän tarkoitus, mikä tietysti liittyy aika kiinteästi hyvään elämään ja siihen, millaista hyvä elämä kullekin on. Niiniluoto toteaa monessa kohdassa, ettei ole olemassa yhtä elämän tarkoitusta, joka sopisi kaikille vaan jokaisen on itse löydettävä oman elämänsä tarkoitus. Koska ihmiset ovat erilaisia, ovat elämän tarkoituksetkin erilaisia.

Se kuitenkin todetaan, että onni itsessään ei ole elämän tarkoitus. "Elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen vaan toteuttaa itseään, tehdä työtä ja toimia muiden hyväksi. Henkilökohtainen onni ei ole päämäärä vaan tulos siitä, että on elänyt hyvin." Tämän ajatuksen mukaan onnen tavoitteleminen on siis harhaan menemistä, sillä onnen voisi saavuttaa vain kun sitä ei nimenomaisesti hae. Nykymaailmassa sitaatin ensimmäisen lauseen sisältö tuntuu unohtuneen, tai se on tietoisesti hylätty. Nykyään etsitään ehkä sitä oikotietä onneen, jahdataan sitä ymmärtämättä että mitä kovemmin sitä tavoittelee, sitä kauemmas se kaikkoaa. Minulla ainakin on sellainen olo, että etenkin tuo muiden hyväksi toimiminen on kokonaan unohtunut: nyky-yhteiskunnassa oma napa on se, minkä hyväksi toimitaan.

Vaikka osa kirjasta oli minulle liian korkealentoista tai teoreettista, sain kirjasta silti paljon irti. Jo tuttuihin asioihin oli hyvä palata uudelleen (kertaus ei ole koskaan pahasta) ja siinä samassa sai uutta näkökulmaa ja ajateltavaa vanhoihin asioihinkin. Tämän luettuani ajattelen ehkä jonkun aikaa hiukan eri tavalla omasta elämästäni, ja ehkä yritän muistaa ettei onnea kannata onnen vuoksi tavoitella, vaan yrittää elää omalle itselle sopivaa hyvää elämää ja toivoa, että onni aina välillä näyttäytyy.

29. elokuuta 2015

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Kuva kustantajan sivuilta
Tässä taas yksi kirja, jonka lukemista olen miettinyt pitkään. Tämän lainasin Helmetin e-kirjastosta, jota käytän nykyään paljon. On niin helppoa käydä kirjastossa omalta kotisohvalta käsin, eikä tarvitse muistaa eräpäiviä tai uusintoja.

Pohjois-Suomi on julistautunut itsenäiseksi kyllästyttyään harvaan asutun Suomen alasajoon. Etelä-Suomi ei hyväksy pohjoisen niskoittelua ja aikoo palauttaa sen ruotuun. Sotahan siitä seuraa. Etelällä on ylivoima, mutta Pohjoisen oveluus tuottaa voittoja voittojen perään, ja pian ollaan Helsingissäkin hätää kärsimässä.

Pohjois-Suomen apuna on harvinaisen kova talvi, jonka ansiosta moottorikelkoilla pääsee Helsinkiin asti. Etelä-Suomen rivit hajoilevat jo valmiiksi, tosi-tv:n kasvattamat citykanit eivät juuri rohkeuttaan etulinjassa esittele. Etelä-Suomen aseellisesta ja miesmäärällisestä ylivoimasta huolimatta Pohjoinen etenee.

Kirjassa on kolme päähenkilöä: Pohjoisen joukkojen johtaja Oula, Keskisuomalaisen tarvittaessa työhön kutsuttava toimittaja Aino ja Etelän joukkueenjohtaja Jesse. Aino päätyy raportoimaan sodan tapahtumia Pohjoisen komentokeskuksesta Oulan kodan suojista ja Jesse yrittää saada komennettua veteliä miehiään. Jessellä on paljon kokemusta sodista, ainakin jos sotaelokuvien katsominen lasketaan. Lisäksi hän on Tuntemattomansa perusteellisesti lukenut, ja etsii aina ongelmatilanteessa esimerkkejä sen tarinasta.

Kirja oli vakavasta aiheestaan huolimatta hauska. Henkilöt ovat kärjistettyjä, sotatilanteet jollain lailla koomisia ja Etelän sekasorto huvittavaa, vaikka taustalla on pohdintoja oikeista asioista. Syrjäseutujen autioituminen on edennyt kirjassa niin pitkälle, että maalta muuttajien virta Helsinkiin on loppumaton. Kapasiteetin loppuessa Helsinki on kieltänyt maalaisten tulon kaupunkiin. Aika pitkään Pohjoisessa siedettiin keskittämispolitiikkaa, mutta rajansa kaikella.

Minä odotin tältä kirjalta vähän enemmän kuulemani perusteella. Olihan kirja hauska, ja rivien väleistä nousi oikeasti vakavia asioita, mutta jotenkin tästä jäi pieni pettymyksen maku. Kirjan juonelle tapahtuu jotain loppua kohden, ja odotin enemmän sodan lopputuloksestakin. Sodan voiton jälkeen tarina selvästi notkahtaa. Kirjan loppukin oli pieni pettymys, viimeisen sivun jälkeen yritin edelleen käännellä sivuja, koska en voinut uskoa että kirja loppuisi niin kesken.

Vaikka tämä kirja ei minua ihan vakuuttanutkaan, pidin kuitenkin Heikkisen tyylistä. Heikkisen toinen romaani, Jääräpää, tarttui mukaani Akateemisesta viime viikolla. Se ei ole lukupinossa päällimmäisenä, mutta on kuitenkin.

27. elokuuta 2015

Henni Kitti: Elävän näköiset

Kuva #kirja-sivulta
Muistan nähneeni tätä kirjaa paljon blogeissa viime vuonna. Silloin ei vain tullut tartutuksi kirjaan, vaikka se mielenkiintoisen oloinen olikin. En olisi siihen nytkään tarttunut, ellei se olisi kutsuvasti odottanut kirjaston palautushyllyssä, ja nähdessäni kannen muistin että tämäkin piti lukea. Kirjaston palautushyllystä löydän usein niitä kirjoja, jotka olen joskus ajatellut lukevani, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ilmeisesti muilla lukijoilla on samantapainen kirjamaku kuin minulla.

Kirja alkaa jostain 1900-luvun puolivälistä, ajasta sotien jälkeen. Naapureina asuvat kaksi pariskuntaa, Eeva ja Alfred, Sisko ja Reino. Eevalle ja Alfredille on syntynyt jo kolme lasta, Siskolle ja Reinolle ei yhtään. Tarina alkaa Siskon ja Alfredin hetkestä hevostallissa, ruunan suurten silmien alla. Hetken päästä Sisko odottaa esikoistaan, ja Eeva neljättään. Syntyvät Sakari ja Aleksandra.

Myöhemmin Aleksandra muuttaa Helsinkiin ja opettelee eläinten täyttämisen ja Sakari lähtee Kiirunaan kaivokselle töihin Alfredin tavoin. Sakari löytää Ruotsista vaimokseen Fridan, Aleksandra tulee eräänä pääsiäisenä käymään mahan kanssa, ilman miestä. Aleksandran pojasta tulee Santeri, Sakarin pojasta Anders.

Näiden kolmen sukupolven elämää seurataan kunnes Santeri ja Anders ovat parikymppisiä. Ajat ja paikat vaihtelevat, vaikka suurin rooli taitaakin olla Aleksandralla ja Santerilla, ainakin sivumäärällisesti. Henkilöt ovat aitoja ja samaistuttavia, ja kirjaa lukiessa he tulevat lukijalle läheisiksi. Minä samaistuin paljon Santeriin ja hänen ajatuksiinsa.

Aleksandran ammattia, eläinten täyttämistä kuvataan paljon. Se oli mielestäni mielenkiintoista, sillä en ole juurikaan miettinyt, miten eläimiä täytetään, ihaillut vain lopputuloksia. Kirjan kautta siitä saa melko hyvän kuvan, ainakin tällainen lukija jolle aihe ei ole ennestään tuttu.

Aluksi kirjan kieleen tottuminen vei hetken, mutta kun pääsin rytmiin mukaan, upposin siihen. Teksti on välillä runollista, välillä toteavaa, välillä tajunnanvirtamaista. Huomaan tyylin tarttuvan, yhtenä iltana kirjoitin päiväkirjaa ja havahduin huomaamaan, että olin käyttänyt samankaltaisia rakenteita kuin kirjassa.

Vaikka kirjassa ei ole kovin kummoista juonta, henkilöt tulevat niin läheisiksi ettei heistä haluaisi luopua ollenkaan. Kirjan lähestyessä loppua tuli tuttu ristiriitaisuuden tunne: halusin tietää miten kirja loppuu, mutta toisaalta halusin jarrutella ja säästää luettavaa vielä hetkeksi. Tämä oli hyvällä tavalla erilainen kirja, sellainen joka sopi minulle juuri tähän hetkeen.

25. elokuuta 2015

Paula Hawkins: Nainen junassa

Kuva kustantajan sivuilta
Tämä kirja on saanut paljon huomiota ja sitä markkinoidaan ahkerasti. Se on tullut vastaan jo monissa blogeissa, ja mainosbannerit vilisevät nettisivuilla. Tältä kirjalta ei oikeastaan voi välttyä tällä hetkellä.

Rachel istuu joka arkipäivä junassa aamulla ja illalla, matkalla Lontooseen ja taas takaisin kotiin. Matkan varrella on talo, jossa asuvalle pariskunnalle Rachel on kuvitellut elämän. Hän seuraa heitä päivittäin, tarkkailee heidän elämäänsä sen hetken, kun juna pysähtyy talon kohdalle. Yhtenä aamuna hän näkee jotain, josta ei pidä, ja pian hän kuulee että nainen on kateissa. Rachelista tuntuu, että hänen pitää kertoa tietonsa, koska ne voivat olla tärkeitä naisen katoamisen selvittämisessä. Auttamishalustaan huolimatta, tai juuri sen vuoksi, Rachel joutuu mukaan talossa ja kadulla asuvien elämään, eikä se ole kaikkien mielestä hyvä asia.

Tämä oli minulle vähän petollinen kirja, sillä odotin sellaista selkäpiitä hyytävää jännitystä, kirjaa, jota en uskalla lukea kun olen yksin kotona. Sellainen tämä ei minulle ollut, mutta koukuttava kuitenkin. Minusta tuntui että tarina kulki aika rauhallisesti ja sitten se salakavalasti imaisi minut mukaansa niin että huomasinkin olevani jo kirjan viimeisillä sivuilla.

Kirjan henkilöihin ei ole helppo samaistua, he ovat kaikki jollain lailla luotaantyöntäviä, ainakin minulle. Lukiessani en ollut ehdottomasti jonkun yhden henkilön puolella, vaan sympatiani vaihtoi jatkuvasti kohdetta, jos sitä oli lainkaan. Päähenkilö Rachel oli minusta erityisen vastenmielinen.

Pääosa kirjasta kerrottiin Rachelin näkökulmasta. Toiset kertojat olivat Megan (kadonnut nainen) ja Anna (Rachelin entisen miehen uusi vaimo). Rachelin ja Annan näkökulmasta kerrotut luvut kulkivat ajallisesti samaan aikaan, Meganin luvut olivat takaumia. Kertojan vaihtelu toimi minusta hyvin, ja jokaisella naisella oli omanlaisensa tyyli. Kerronta oli päiväkirjamaista, mikä sopi minusta hyvin tälle tarinalle.

Minusta tämä oli hyvin kirjoitettu ja huolella mietitty kirja. Lukija yllätetään useasti niin, että kaikki lukijan oletukset osoittautuvat vääriksi, ja hetken kuluttua asetelma keikahtaa taas. Minulla ei ollut pienintäkään arvausta loppuratkaisusta, minua juoni hämäsi täysin. Kirjaa markkinoidaan Kiltti tyttö -kirjan faneille, ja uskon että siitä pitäneet tykästyvät tähänkin. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta näin elokuvan, ja sen perusteella uskallan minäkin suositella tätä Kiltistä tytöstä tykänneille.

23. elokuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Kuva #kirja-sivulta
Mustat valkeat valheet sijoittuu Pirriweehen, pieneen australialaiseen kaupunkiin meren rannalla. Pirriween alakoulun esikouluryhmän tutustumispäivässä tapahtuu kiusaamistapaus, joka jää hiertämään vanhempien välejä koko alkavaksi lukuvuodeksi. Jane on juuri muuttanut paikkakunnalle Ziggy-poikansa kanssa, ja Madeline ottaa hänet siipiensä suojaan heti ensimmäisenä päivänä. Jane ystävystyy myös Madelinen ystävän, uskomattoman kauniin Celesten kanssa. Kaikkien kolmen lapset aloittavat samalla luokalla esikoulussa. Ziggyä syytetään tutustumispäivänä Amabellan kiusaamisesta, vaikkei poika myönnä kiusaamista.

Kiusaamistapauksen takia esikoululaisten vanhemmat jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat Janen puolella ja niihin, jotka ovat Renatan (Amabellan äidin) puolella. Vanhemmat piikittelevät toisiaan pitkin vuotta, eivätkä lapset tietenkään säästy inhottavalta ilmapiiriltä.

Kaikki kärjistyy visailuiltana, jonka tarkoituksena on kerätä koululle rahaa. Perinteen mukaan vanhemmat osallistuvat kerran vuodessa pidettävään iltatapahtumaan teeman mukaan pukeutuneina. Tämänvuotinen visailuilta päättyy kuitenkin traagisesti, sillä yksi osallistujista kuolee.

Kirja alkaa visailuillasta, jonka jälkeen tapahtumia aletaan kertoa tutustumispäivästä lähtien visailuiltaa lähestyen. Lukujen väliin on siroteltu haastattelumaisia kommentteja vanhemmilta ja tapausta tutkivalta poliisilta. Tarinan edetessä jännitteet kasvavat, salaisuudet paisuvat ja vanhempien kamala käytös kärjistyy herkullisesti. Tarinan rakenne toimi hyvin ja aiheutti sen, että minulla oli vaikeuksia laskea kirjaa kädestäni.

Koulukulttuuri on hyvin erilainen kuin meillä Suomessa, vanhemmat osallistuvat koulun toimintaan paljon ja ottavat herkästi opettajiin yhteyttä asiassa kuin asiassa. Vanhemmat osallistuvat vapaaehtoisina esimerkiksi kuuntelemalla lasten lukuharjoituksia ja auttamalla koulun keittiössä. Vanhempien osallistuminen menee välillä liiallisuuksiin: esikoululaisten läksyprojektit muodostuvat vanhempien kilpailuksi siitä, kuka on nähnyt eniten vaivaa lapsensa tuotoksen eteen. Vaikka esikoululaiset ovat vasta viisivuotiaita, kilpailu on jo alkanut.

Yksi kirjan teemoista on perheväkivalta, joka saa kirjan edetessä yhä suuremman roolin. Moriarty kuvaa minusta hyvin uskottavati sitä, miltä perheväkivallan uhrista voi tuntua ja miltä se kaikki näyttää ulospäin. Kirjan myötä konkretisoituu se, että kuka tahansa voi joutua perheväkivallan uhriksi, tyypillistä urhia ei ole.

Minä pidin tästä kirjasta vielä enemmän kuin Moriartyn edellisestä, Hyvästä aviomiehestä. Edellisen kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo tovi, joten en osaa tarkkaan sanoa, mikä tästä kirjasta tekee paremman, mutta minusta rakenne ja juoni toimivat tässä kirjassa erityisen hyvin. Jännite säilyi loppuun asti, eikä kuollutta visailijaakaan paljastettu ennen viimeisiä sivuja. Haastattelukommenteista pystyi arvailemaan jotain, mutta useimmiten ne johdattivat ainakin minua enemmän harhaan kuin oikeaan. Lisäksi kirjan kansi on minusta jotenkin hypnoottinen, ihastuin siihen heti kun sain kirjan, ja nyt se kuvaa minusta jollain tavalla hyvin osuvasti kirjan sisältöä.

13. elokuuta 2015

Mila Teräs: Harmaat enkelit

Kuva kustantajan sivuilta
Harmaat enkelit toi mieleeni Essi Kummun Lasteni tarinan. Vaikka kirjat ovat ihan erilaisia keskenään, kummassakin pohditaan silti äitiyden vaikeutta ja sotatraumojen siirtymistä nuoremmille sukupolville.

Istanbulissa pitkään asunut Teresa palaa Suomeen, kun hänen isoäitinsä Helvi siirtyy vanhainkotiin. Teresa asettuu asumaan Helvin vanhaan taloon tyttärensä Selman kanssa, ja käy säännöllisesti tapaamassa isoäitiään. Vanha talo on täynnä muistoja Teresan lapsuudesta, jotka palaavat hänen mieleensä pikkuhiljaa. Helvin  koti on myös hänen lapsuudenkotinsa, ja sinne tuntuu jääneen mörköjä sänkyjen alle ja patterien väleihin.

Keittiön komerosta Teresa löytää edesmenneen äitinsä ruokaohjevihon, jonka reseptejä hän alkaa kokeilla palaten tuttujen ruokien kautta lapsuuteensa. Ruoan kautta myös Helvi muistelee menneisyyttään, sotavuosia, miestään ja lastaan sekä aikaa jolloin Teresa oli pieni.

Minusta tämä oli kaunis kirja. Pidin kirjan ulkonäöstä, mutta etenkin sen sisällöstä ja ihanasta kielestä. Pääosa kirjasta oli Teresan näkökulmasta kirjoitettua, mutta osa luvuista kerrottiin Helvin näkökulmasta. Teresan osuudet sijoittuivat nykyaikaan ja Helvin osuudet alkoivat sota-ajasta ja päättyivät aikaan, jolloin Teresa oli pieni.

Kirjan kaksi teemaa, äitiyden haasteet ja sotatraumojen siirtyminen nuoremmille sukupolville, limittyivät toisiinsa. Teresa haluaa olla hyvä äiti, kärsivällinen ja lempeä, mutta peto hänessä herää aina välillä, usein silloin kun ikäväänsä kiukutteleva Selma ei suostu yhteistyöhön. Teresa pelkää itseään ja reaktioitaan, eikä voi ymmärtää, miksi jotkut asiat saavat hänet suunniltaan. Esimerkiksi Selman leikit keittiössä olevalla hiilihangolla raivostuttavat häntä, mutta syytä hän ei tiedä tai muista.

Helvin kautta päästään kurkistamaan Teresan lapsuuteen ja arvaamaan syitä hänen käytökselleen. Helvin mies tuli rintamalta kotiin rikkinäisenä, kuten monet muutkin veteraanit. Kätensä isänmaalle menettänyt mies tunsi itsensä hyödyttömäksi työntekijäksi päivisin ja öisin piinasivat painajaiset. Heidän poikansa, Teresan isä, sai osansa isän tuskasta ja tyytymättömyydestä, väkivallastakin. On helppo arvata, miten käyttäytyminen siirtyy seuraavalle sukupolvelle: isäksi tultuaan Helvin poika alkoi muistuttaa omaa isäänsä.

Punainen huone -blogissa on Mila Teräksen haastattelu Harmaat enkelit -kirjaan liittyen. Haastattelussa Teräs avaa enemmän kirjan teemoja ja niiden taustoja, ja sotatraumojen siirtymisestä kiinnostuneet löytävät tekstistä myös kirjavinkkejä lisälukemiseksi. Suosittelen tutustumaan, jos aihe kiinnostaa. Vaikka sotatraumoista ei niin kiinnostunut olisikaan, kannattaa tähän kirjaan kuitenkin tarttua. Sotatraumat olivat itselleni se teema, joka kiinnosti eniten, mutta kirjassa on kuitenkin paljon muutakin, kuten kaunis, kuvaileva kieli.

12. elokuuta 2015

Kolmen kirjan haaste

Kolmen kirjan haaste on kiertänyt kirjablogeja viime aikoina, ja haaste napsahti minullekin. Haasteen ideana on valita kolme sellaista kirjaa, jotka on lukenut ja joista on blogannut, ja jotka haluaisi lukea vielä uudelleen. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun kävin kaikki blogitekstit otsikkotasolla läpi, ja löysin sieltä monta kirjaa, jotka olin jo unohtanut. Kaikki niistä eivät olleet sellaisia, jotka haluaisin lukea uudelleen, mutta muistoja niihin silti liittyi

Ensimmäinen haaviin osunut kirja on M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä. Kirja on kirjailijan esikoinen, yli 400 sivun kertomus pariskunnan elämästä kaukaisella majakkasaarella, lapsen kaipuusta ja syyllisyydestä. Muistan lukeneeni tämän aika ahmimalla, tarina vei ainakin minut mukanaan, samoin kuin kaunis kieli. Jos et ole vielä tähän tutustunut, suosittelen erittäin lämpimästi.

Toiseksi valitsin Victoria Hislopin Saaren, joka kertoo leprasaaresta ja sen lähellä olevasta kylästä Kreetalla. Alexis haluaa selvittää sukunsa vaiheita ja vaiettuja salaisuuksia, ja matkustaa äitinsä kotikylään etsimään tiedonmuruja. Tarinaa kerrotaan eri aikatasoilla ja pikkuhiljaa Alexisinkin suvun vaiheet alkavat hahmottua. Blogitekstistä saa sen kuvan, että pitänyt kirjaa mitenkään kovin ihmeellisenä, mutta olen kuitenkin muistellut kirjaa aina välillä. Olisi mielenkiintoista palata tarinaan ja selvittää, onko aika kullannut muistoni tästä kirjasta.

Kolmanneksi kirjaksi otan Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan. Luin kirjan vasta hiljattain, enkä haluaisi ihan heti lukea tätä uudelleen. Muutaman vuoden päästä siihen olisi kuitenkin mukava palata. Kirja oli minulle jostain syystä rankka, sillä se jäi mieleen pyörimään päiviksi kirjan lukemisen jälkeen. Luin kirjan nopeasti, ja luulen, että uudella lukukerralla siitä voisi saada irti vielä enemmän, kun malttaa vähän hidastaa tahtia.

Minun kuuluisi vielä haastaa kolme muuta bloggaajaa, mutta minusta tuntuu että haaste on jo kiertänyt vähän joka blogissa, enkä siksi laita tätä enää eteenpäin. Jos haluat osallistua haasteeseen, saat napata sen tästä ihan vapaasti itsellesi. :)

Kiitos haasteesta Reta Anna Marialle Todella vaiheessa -blogista.

10. elokuuta 2015

Audrey Magee: Sopimus

Kuva kustantajan sivuilta
Sopimus vie lukijan toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, joka kulkee Führerin johdolla voitosta voittoon. Katherina ja Peter solmivat sopimusavioliiton toisiaan näkemättä ja tuntematta. Sopimuksesta hyötyvät molemmat: Peter pääsee rintamalta lomalle ja Katherinalle on luvassa leskeneläke jos Peter kaatuu. Katherinalla ja Peterillä on pari viikkoa aikaa tutustua toisiinsa, ja vastoin kaikkia oletuksia he rakastuvat. Peter palaa loman jälkeen rintamalle valtaamaan Saksalle lisää tilaa ja Katherina jää vanhempiensa luokse Berliiniin ja huomaa odottavansa lasta.

Katherinan isällä on suhteita, ja he pääsevät muuttamaan pienestä asunnostaan loisteliaaseen huoneistoon toiselle puolelle kaupunkia. Asunto on tietysti ollut juutalaisten, jotka on häädetty kodistaan. Sodasta huolimatta Katherinan perhe elää suhteellisen mukavasti, vaikka nälkä vaivaa kotirintamaakin. Menetyksiltä Katherinankaan perhe ei kuitenkaan välty. Berliinissä muisto Peteristä antaa Katherinalle voimaa, ja rintamalla Peter jaksaa vaimonsa ja lapsensa tähden.

Mageen teksti on karua. Sodan raadollisuutta ja mielettömyyttä kuvataan läheltä ja tarkasti, ilman kuvailevia kiemuroita. Lukiessani välillä irvistelin kuvatuille kauheuksille, niin rintamalla kuin Berliinissäkin. Katherinan isä on erään vaikutusvaltaisen tohtorin ystävä ja tanssii täysin tämän pillin mukaan, välittämättä vaimonsa tai tyttärensä mielipiteistä ja pyynnöistä. Isä on esimerkiksi mukana häätämässä juutalaisia ja rivien välistä ymmärtää hänen tekevän tohtorille muitakin palveluksia.

Vaikka Magee on irlantilainen, kirja on kirjoitettu saksalaisesta näkökulmasta ja niin hyvin, että jos en olisi tiennyt kirjailijan kansalaisuutta, olisin luullut tätä saksalaisen kirjoittamaksi. Pidin kirjasta, vaikka välillä tuskastuin henkilöihin. Katherina perheineen vaikuttavat täysin sokeilta ja välinpitämättömiltä kaikelle sille kauheudelle, mitä ympärillä tapahtuu. Välillä Katherina tuntuu miettivän tapahtumia kriittisemmin, mutta kovin pontevia hänen vastustusyrityksensä eivät ole.

Minä upposin kirjaan alun jälkeen täysin ja luin sen nopeasti loppuun. Vaikka aihe oli rankka, tämä ei kuitenkaan jäänyt pyörimään mieleeni lukemisen jälkeen, kuten monilla sotakirjoilla on tapana. 

2. elokuuta 2015

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Kuva kustantajan sivuilta.
Silkkiäistoukka on toinen Cormoran Strike -dekkari, jonka J. K. Rowling on kirjoittanut salanimellään. Sarjan ensimmäisen osan jälkeen en oikein tiennyt, tykkäsinkö kirjasta vai en. Ehkä siitä syystä tämän toisen osan lukeminen on venähtänyt melkein vuodella.

Silkkiäistoukan tarina vie lukijan Lontoon kustannusmaailmaan, sillä kirjailija Owen Quine katoaa ja jättää jälkeensä pienen skandaalin. Quinen vaimo tulee pyytämään Cormoranilta apua Owenin löytämiseksi, vaikka vaimo onkin vakuuttunut että kirjailija on taas häipynyt omille teilleen joksikin aikaa. Cormoran ottaa tapauksen tutkittavakseen, ja hetken asioita pengottuaan löytää Owenin raa'asti murhattuna. Tapausta selvitellessään Cormoran tapaa kirjavan joukon kirja-alan ihmisiä, jotka eivät tee totuuden löytymisestä ainakaan helpompaa.

Olen viime aikoina lukenut useita kirjoja, joisssa tapahtumat tuntuvat lähtevän kunnolla liikkeelle vasta ihan kirjan lopussa. (Tai sitten olen jotenkin tosi kärsimätön lukija tällä hetkellä...) Silkkiäistoukassakin kunnon action alkoi vasta ihan viimeisillä sivuilla, vaikka pitkin kirjaa olikin sellaisia pieniä jännityskohtauksia. Tämän toisen osan jälkeen olen vieläkin epäileväinen sen suhteen, ovatko Cormoran ja Robin ihan minua varten.

Oli kirjassa paljon hyvää. Vaikka tarina tuntui minusta etenevän pitkäpiimäisesti, se kuitenkin eteni. Tapauksen selvittely vuorotteli Cormoranin ja Robinin yksityiselämien tapahtumilla, ja pidin etenkin siitä, että Robinin elämää esiteltiin tarkemmin. Myös Cormoranin ja Robinin vuorovaikutus oli herkullista luettavaa, kun pinnan alla tuntui olevan paljon enemmän kuin mitä julki tuotiin.

Pidän myös kirjan kielestä, vaikka välillä jäin miettimään suomennosta. Minusta tuntuu, että valitan joka toisen kirjan kohdalla huonosta suomennoksesta, mutta jostain syystä tartun helposti tökeröön suomen kieleen. Tässä kirjassa oli joitakin englanninkielisiä ilmauksia käännetty suoraan suomeksi, ja ne jotenkin rävähtivät silmille ja veivät hetkeksi keskittymisen tarinaan kun aloin miettiä, miten asia suomeksi yleensä sanotaan. Rowlingin kirjat ovat odotettuja, ja suomentamisen kanssa on ihan varmasti kiire, mutta silti toivoisin Pottereiden tasoista kääntämistä näillekin. Kolmas Cormoran-kirja on ilmestymässä ihan pian, ehkä luen sen englanniksi heti tähän perään niin pääsen tästä kieliongelmastani. :)

Silkkiäistoukassa on paljon henkilöitä, ja minulla oli välillä vaikeuksia muistaa kuka kukakin oli. Henkilöt olivat kyllä varsinaisia persoonia, mutta elävästä kuvailusta huolimatta olin välillä vähän ulapalla. Cormoranista ja hänen assistentistaan Robinista kerrottiin lisää ja heidän henkilönsä tarkentuivat mukavasti tarinan edetessä. Robin on näitä kahdesta lempparini, Cormoran on välillä vähän turhan jääräpäinen etenkin amputoidun jalkansa suhteen.

Juoni oli minusta hidas ja turhan monimutkainen. Kun olin mennyt henkilöissä iloisesti sekaisin ja juoni mutkitteli, en ryhtynyt edes arvailemaan murhaajaa. Loppuratkaisu oli minusta hyvä ja hyvin perusteltu, mutta siihen johtava juoni oli paikoin puuduttava. Kirjan paras osuus oli minusta viimeiset parikymmentä sivua, joiden aikana murhaaja paljastettiin ja lopulta tapahtui jotain.

Silkkiäistoukkaa on luettu paljon ja siitä on kirjoitettu kirjablogeissa paljon. Nopealla vilkaisulla näyttää siltä että kirjasta on pidetty, mutta se on saanut myös kritiikkiä. Minun arvioini taitaa olla kriittisimmästä päästä. Kaikesta huolimatta aion lukea myös sarjan seuraavan kirjan, joka ilmestyy lokakuussa englanniksi nimellä Career of Evil. Ja taidan lukea englanniksi tällä kertaa.