lauantai 23. toukokuuta 2015

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Miksi kummittelevia kirjoja pitää aina alkaa lukea illalla kun on yksin kotona, varsinkin kun asuu vanhassa talossa? Tätä mietin kun laskin kirjan yöpöydälle puoli kahden aikaan yöllä ja yritin saada nukuttua. Tiesin kyllä jo kirjaa valitessani että tämä ei ehkä ole parasta mahdollista iltalukemista mutta ehkä nyt muistan taas valita vähän tarkemmin.

Kirja oli hyvä ja tarina mielenkiintoinen. Siitä ehkä kertoo sekin, että luin lähes 600-sivuisen opuksen kolmessa päivässä ja tein kyllä muutakin kuin luin. Tarina etenee aika verkkaisesti, mutta silti pitää lukijaa otteessaan. Rauhallisten jaksojen välissä on hyytäviä kohtia, ja kun rauhaa on jatkunut jonkin aikaa niitä alkaa jo odottaa. Tätä kirjaa ovat lukeneet monet muutkin bloggaajat, joista osa on sitä mieltä, ettei kirja ole kovin jännittävä ja osan mielestä se on hyvinkin jännittävä. Jännittävyys tuntuu tämän kirjan kohdalla olevan siis lukijakohtaista, mutta minulla ainakin pulssi kohosi aina välillä. Olen tietoisesti vältellyt tätä kirjaa, sillä kun se sai ilmestymisensä jälkeen paljon huomiota, totesin ettei minun kannata menettää yöuniani sen takia. Ehkä tuo muistikuva oli vähän haalennut kun nappasin tämän kirjaston palautushyllystä mukaani.

Kirja kertoo Hundreds Hallin kartanon asukkaista ja kylän lääkäristä tohtori Faradaysta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Hundreds Hallin suuressa talossa asuu enää rouva Ayres aikuisten tyttärensä ja poikansa kanssa sekä nuori palvelijatyttö Betty. Kartano on rapistunut, eivätkä perheen vähät varat riitä sen ylläpitämiseen. Yhteiskunnalliset muutokset kohtelevat kovalla kädellä yläluokkaisia ihmisiä. Tarinan alussa tohtori Faraday lähtee sairaskäynnille kartanoon, jonka hän muistaa ajalta ennen rappiota. Kartanon nykytila yllättää hänet ja hän suree talovanhuksen kurjaa kohtaloa. Myöhemmin hän ystävystyy perheen kanssa ja viettää paljon aikaa heidän seurassaan. Kartanossa alkaa kuitenkin tapahtua kummallisia asioita, joita asukkaat selittävät kummituksilla ja tohtori tieteellä ja lääketieteellä.

Vaikka kerronta etenee välillä verkkaisesti, ei kirja kuitenkaan ole millään tavalla tylsä. Rauhallisemmatkaan jaksot eivät saaneet minua haukottelemaan, vaan jollain tavalla nekin koukuttivat lukijaa jatkamaan eteenpäin. Kirja on kirjoitettu tohtori Faradayn näkökulmasta, jolloin koko tarina on tavallaan "suodattunut" hänen kauttansa. Kirjan juonesta ja loppuratkaisusta riittää keskusteltavaa, ja löysin yhden blogikommenttiketjun, jossa ruodittiin loppuratkaisua perusteellisesti. Lukupiirikirjana tämä olisi varmasti myös keskustelua herättävä teos.

Kirjan pituutta on moitittu, mutta minä ahmin tätä siihen tahtiin, etten huomannut juurikaan tiivistämisen varaa. Minua ylipäänsä ei haittaa kirjan pituus, ellei siinä selkeästi ole turhaa jaarittelua. Toisaalta olen monta lyhyempää kirjaa jättänyt kesken siksi, että tarinan kanssa "vatuloidaan". Mutta tämä on jälleen niitä mielipidekysymyksiä, joissa jokainen valitsee itselleen sopivimmat kirjat, ja niitähän onneksi maailmaan mahtuu.

Vieras kartanossa on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa, sarjassa, jota vierastan edelleen. Olen lukenut hyviä keltaiseen kirjastoon kuuluneita kirjoja, mutta edelleen ennakkoluuloni on, että kirja on jotenkin erityisen vaikea tai korkealentoinen kun se on sarjaan päässyt. Tässä kirjassa ei ollut tekstin puolesta mitään vaikeaa tai korkealentoista, juonessa sen sijaan paljonkin. Tämä oli hieno lukuromaani, sellainen, jonka kanssa on hyvä heittäytyä kesäpäivänä riippumattoon ilman mitään kiirettä. Syksyn ja talven synkkinä iltoina en tätä välttämättä käteeni ottaisi. :)

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Liisa Rinne: Odotus

Kuva kustantajan sivuilta
Emilia on adoptoitu, mutta kukaan ei ole muistanut, osannut, halunnut kertoa hänelle siitä. Hän löytää tiedon itse sattumalta autotallista, luistimia hakiessaan. Papereissa lukee, että hän on alunperin ollut Silja Mäkinen, vaikka hän nyt on Emilia Kuusiketo. Emilian erilaisuus muuhun sukuun nähden korostuu, hän ei kuulu joukkoon, hän on erilainen. Parinkymmenen vuoden päästä hän itse odottaa esikoistaan, ja odottaa kahvilassa Kerttua, biologista äitiään.

Tämä kirja, kuten aika monet muutkin, lähti mukaani kirjaston uutuushyllyltä. Se on Liisa Rinteen esikoiskirja, ja ilmestynyt alkuvuodesta. Se kertoo tarinaa monella aikatasolla, kaunilla kuvailevalla kielellä. Yhdellä tasolla seurataan, miten Emilia odottaa Kerttua kahvilassa, ja miten Kerttu valmistautuu tapaamiseen kotonaan. Toisella tasolla palataan Emilian lapsuuteen, eri aikoihin. Lukijalle muodostuu pikkuhiljaa kuva siitä, millainen lapsuus Emilialla oli. Perheeseen kuului Aila, Lasse ja Emilia, sekä myöhemmin varjona myös Silja. Aila ja Lasse eivät saaneet omia lapsia, ja parikuisen vauvan tulo perheeseen muutti elämän.

Vaikka kirjan luvut poukkoilevat ajasta toiseen, lukija pysyy hyvin kärryillä siitä missä mennään. Alussa oli ehkä pieniä vaikeuksia päästä sisälle rytmiin, mutta kun idean oivalsi, se toimi hyvin. Pätkät lapsuudesta ovat kuin palapelin paloja, joista muodostuu pikkuhiljaa kokonaiskuva. Kieli on ihanaa, rauhallisesti soljuvaa ja runsaasti kuvailevaa, kaunista. Myös suru ja kaipaus on kauniisti kuvattua, mikä tekee siitä ehkä raastavampaakin. Emilian juurettomuuden tunne on melkein käsin kosketeltavaa, samoin kuin hänen pohdintansa siitä, miksi hänet vauvana hylättiin ja millainen ihminen niin pystyi tekemään. Helppoa ei tosin ollut Ailalla ja Lassellakaan, eikä elämästä oikein tullut sellaista kuin odotettiin.

Tähän kannattaa tarttua, jos haluaa lukea jotain lyhyttä mutta kauniisti kirjoitettua, ja jos adoptiolapsen tarina kiinnostaa.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Kuva kustantajan sivuilta
Tukholmalaisessa kerrostalossa asuu kolme yksinäistä. Elisabeth ei ole muuttonsa jälkeen poistunut asunnostaan vaan eristäytyy omaan rauhaansa. Sarjakuvia ja muuta taidetta tekevä nuori Elias asuu Elisabethin kanssa samassa kerroksessa. Vanha herrasmies Otto asuu kerrosta ylempänä. Otolla ja Eliaksella on tapana syödä yhdessä kerran viikossa, mutta muuten he eivät juuri ole tekemisissä. Elisabethin rauha rikkoontuu kun Elias eräänä päivänä toimittaa hänelle paketin, joka on vahingossa jaettu hänelle. Pikkuhiljaa Elias ja Otto saavat houkuteltua Elisabethin asuntonsa ulkopuolelle, mutta siitä huolimatta hän vajoaa yhä helposti toivottomuuteen ja masennukseen yksin ollessaan.

Kun mustarastas laulaa on kauniisti kirjoitettu tarina yhdestä keväästä ja kesästä, jonka kolme ennestään lähes tuntematonta ihmistä jakavat keskenään. He ystävystyvät ja rakastuvat tahoillaan, nauttivat kesän valosta ja yhdessäolosta. Silti kaiken taustalla häälyy epätoivoinen varjo, sillä Elisabeth ei pysty täysin vapautumaan ja nauttimaan uusista ystävistään. Vähitellen Elisabethin tausta selviää myös Otolle ja Eliakselle, mutta vaikka toisen vaikeaa tilannetta kuinka yrittäisi ymmärtää ei silti pysty käsittämään kaikkea.

Kirjassa on paljon intertekstuaalisuutta, kolmikko antaa toisilleen kirjoja ja myös viittaa niihin keskusteluissaan. Myös vaikeasti lukihäiriöinen Elias pääsee nauttimaan kirjallisuudesta Oton tulkkaamana. En ollut lukenut yhtään kirjassa mainituista teoksista, mutta en kokenut jääväni ulkopuoliseksi. Ehkä olisin saanut enemmän irti jos teokset olisivat olleet tuttuja, mutta toisaalta viittaukset olivat kuitenkin sellaisia, ettei kokenut tarvetta juosta kirjastoon. En edes lisännyt teoksia lukulistalleni, sillä vaikka ne tuntuivatkin tässä yhteydessä kiinnostavilta, ne olisivat todennäköisesti jääneet roikkumaan sinne listalle hamaan tulevaisuuteen.

Vaikka kirjassa kuljetaankin kohti valoa ja toivo lisääntyy loppua kohden, ei toivottomuuden tunne kokonaan väisty. Kirjan loppu on vähän epämääräinen ja jättää tulkinnanvaraa. Minusta tämä kirja olisi herkullinen lukupiirikirja, sillä monessa muussakin kohdassa olisin mielelläni vaihtanut ajatuksia. Minusta mielenkiintoisin henkilö oli Elisabeth, mutta kaikki kolme olivat omalla tavallaan vähän syrjässä muusta yhteiskunnasta. He eivät oikein sovi joukkoon, eikä heidän välttämättä tarvitsekaan. Tarinan edetessä jokainen heistä tekee oivalluksia myös omasta itsestään.

Kirja sopii hyvin kesälukemiseksi, sillä vaikka teemat ovatkin paikoin raskaita, kerronta on silti kevyttä. Ajattelin lukea tästä yhtenä iltana muutaman ensimmäisen luvun, ja lopulta olin ahminut huomaamattani puolet kirjasta.

torstai 14. toukokuuta 2015

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Kuva kustantajan sivuilta
Billie ja Franck ovat jonkinlaisen rotkon pohjalla keskellä kansallispuistoa ja molemmat ovat loukkaantuneita. Billie on satuttanut kätensä, mutta Franckin laita on huonommin. Franckin vajotessa tajuttomuuteen Billie päättää odottaa yön yli ennen kuin lähtee etsimään apua. Pimeässä siitä ei kuitenkaan tulisi mitään. Odotellessan hän katselee tähtitaivasta ja huomaa yhden erityisen tähden. Tälle tähdelle hän alkaa kertoa hänen ja Franckin tarinaa. Kummankaan elämä ei ole ollut helppoa. Billien äiti on jättänyt hänet vauvana isänsä ja myöhemmin tämän uuden naisen hoiviin rähjäiseen ympäristöön, huolehtimaan itse itsestään. Franckin kotiolot eivät ole sen paremmat, vaikka hänellä onkin molemmat vanhemmat ja rakastava isoäiti. Franck on kuitenkin muulla tavalla erilainen, joukkoon sopimaton. Billien ja Franckin ystävyys alkaa koulutehtävästä, jossa heidän pitää näytellä katkelma näytelmästä.

Lempi ei ole leikin asia kuvaa kahden ihmisen elämää, joka on jatkuvaa taistelua tavalla tai toisella. Billie joutuu välillä taistelemaan saadakseen ruokaa, Franckin taistelut ovat enemmän henkisiä. Nämä kaksi kuitenkin saavat tukea toisistaan ja ystävyydestään, vaikka välillä menee vuosia ilman, että toista näkee kertaakaan.

Tarinassa on monenlaista rakkautta. Pääosassa on Billien ja Franckin ystävyys, mutta myös äidinrakkaus nousee useasti esiin. Billie pohtii suhdettaan omaan äitiinsä ja miettii, millainen ihminen pystyy jättämään pienen lapsensa. Hän myös havainnoi toisia äitejä lastensa kanssa, ja tulee ehkä entistä tietoisemmaksi siitä, mitä hän on menettänyt. Sekä Billen että Franckin elämässä perheen sisäiset suhteet ovat erikoiset, eivätkä ne suhteet ainakaan ole kovin rakastavat. Paitsi silloin kun halutaan päästä käsiksi toisen perintöön. Billien ja Franckin tarinassa ystävien välinen rakkaus on lopulta rakkauden vahvin laji.

Minun on jotenkin vaikea kirjoittaa ajatuksiani tästä kirjasta. Kirja on ilmestynyt 2014 ja olen hypistellyt sitä monta kertaa kirjaston hyllyssä ennen kuin lopulta aloin lukea sitä. Luulen, että se on ollut minulla jopa kerran lainassa, mutta palautunut kirjastoon lukemattomana. Kirjan takakansi- ja lievetekstit eivät ole kovin houkuttelevia, tai ainakana minuun ne eivät oikein uponneet. Lisäksi kirja on kirjoitettu Billien näkökulmasta, ja hän käyttää omaa puhekieltään tarinaa kertoessaan. Tyyli vaati ainakin minulta vähän totuttelua, ja vei 40-50 sivua ennen kuin tarina vei mennessään. Onneksi luin sinne asti, sillä kirja oli lopulta koskettava, hauska ja maailmankatsomusta avartava.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Tästä kirjasta jäi vähän sellainen olihan se ihan hauska, mutta... -olo. Tarina oli hyvä ja vaikka lukija tietysti koko ajan tietää mitä lopussa tapahtuu niin silti se jaksoi kiinnostaa. Toteutuksessa oli sen sijaan jonkun verran hiomista, minun mielestäni. Tällä kertaa käännös oli hyvä ja kieli sujuvaa, tökkiminen johtui itse tekstistä. Ehkä oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut jossain määrin vielä vähän raakiletta tekstiä. Se tunne jäi päällimmäiseksi sen jälkeen, kun noin puolivälissä tarinaa naispäähenkilö istahtaa rappukäytävään lukemaan tärkeää kirjettä, ja kun hän nostaa katseensa paperista niin hän onkin hautausmaalla (hautausmaalla hän oli ollut myös ennen kuin otti kirjeen käteensä). Eikä tässä minusta ollut kysymys mistään unesta tai tehokeinosta tai muusta sellaisesta, vaan huolimattomasta unohduksesta. Joku muu voi olla toista mieltä, mutta minun lukemistani tuo kohta häiritsi loppuun asti.

Tarinan naispäähenkilö Aurélie Bredin on 32-vuotias ravintolanomistaja. Hänen isänsä on vasta kuollut ja kirjan ensimmäisillä sivuilla hän tulee myös jätetyksi. Elämä potkii Aurélieta päähän oikein kunnolla, ja kun hän kulkee ympäri Pariisia sydänsuruissaan hän sattumalta päätyy pieneen kotoisaan kirjakauppaan. Sieltä hän tulee ulos pienen romaanin kanssa, ja vastoin tapojaan uppoutuu kirjaan niin että lukee sitä huomaamattaan koko yön. Aurélie ei ole innokas lukija, mutta tämä kirja on erityinen, sillä se tuntuu kertovan hänestä. Kirjassa kuvaillaan häntä ja hänen ravintolaansa niin tarkasti, että Aurélie haluaa välttämättä tavata kirjailijan. Kirjailija on kuitenkin hyvin hankalasti tavoitettava, ja kaiken lisäksi hänen yksityisyyttään suojelee lähes pakkomielteisesti hänen kustannustoimittajansa André Chabanais. Aurélie on kuitenkin sinnikäs eikä niele Andrén selityksiä hieman kummallisesta kirjailijasta.

Tämä oli tosiaan hassu kirja, josta jäi aika ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tätä oli hidas lukea ja toisaalta tämänkin kohdalla kävi perinteinen luen-vielä-tämän-yhden-luvun-ennen-kuin-menen-nukkumaan. Mielenkiintoisen kirjasta teki miljöö (Pariisi joulun alla) ja tarina, jota kerrottiin vuoroluvuin Aurélien ja Andrén näkökulmista. Ja toisaalta välillä jokin kirjassa ärsytti minua niin kovasti, että teki mieli jättää kirja kesken.

Pikasilmäyksellä blogeihin tästä kirjasta on tykätty, ainakin tekstit ovat paljon positiivisempiä kuin omani. Monet ovat pitäneet tätä hyvänä viihdekirjana, ja esimerkiksi lomalukemiseksi tämä on todennäköisesti hyvä valinta. Suosittelen tätä sellaisille, jotka pitävät Ranskasta ja Pariisista ja jotka etsivät jotain kevyttä lukemista. Myös kirjojen ystävälle tätä voisi suositella, sillä viittauksia kirjoihin ja kirjailijoihin on runsaasti.

torstai 7. toukokuuta 2015

Linus Jonkman: Introverit. Työpaikan hiljainen vallankumous

Kuva kustantajan sivuilta
Tämän kirjan kansi on ihana, se kuvaa kirjan aihetta mielestäni hienosti. Tai tuolta minusta ainakin tuntuu kun olen saanut yliannostuksen sosiaalista kanssakäymistä - tekisi mieli piiloutua hetkeksi. Jonkmanin kirja siis kertoo introverteista ja siitä, miten hän itse huomasi olevansa introvertti ja mitä kaikkea siitä seurasi.

Minä olen introvertti, ja riemastuin kirjaa lukiessani moneen kertaan, sillä paikoin tuntui kuin kirja olisi kirjoitettu minusta. Nykymaailmassa ekstroversio on normi, ja muunlaiset ihmiset leimataan helposti erilaisiksi, puutteellisiksi, omituisiksi ja vähän typeriksi. Asun itse ekstrovertin kanssa, ja meillä on välillä aika isoja näkemyseroja esimerkiksi juhliin osallistumisesta. Mieheni nauttii ihmisten seurasta, osallistuu mielellään esilaisiin vauhdikkaisiinkin tapahtumiin ja tutustuu ja verkostoituu nopeasti ja vaivattoman tuntuisesti. Hänestä minun "kotihiireilyni" tuntuu usein käsittämättömältä. Eikä tosiaan ole kysymys siitä ettenkö pitäisi ihmisten seurasta, vaan siitä, että ihmisten kanssa seurustelu väsyttää minua, ja välillä pitää ladata akkuja. Kirjassa painotettiin moneen otteeseen sitä, ettei introvertti yleensä halua olla kokonaan ilman ihmisiä, hän vain haluaa valita tarkemmin ihmiset joiden kanssa on tekemisissä ja tilanteet joissa heitä kohtaa.

Jonkman käyttää paljon havainnollisia esimerkkejä omasta elämästään ja avaa siten introvertin mielenmaisemaa. Minua vähän häiritsi tekstin ehdottomuus, sillä suurin osa tekstistä kertoi että "tällaisia introvertit ovat". Vaikka välillä muistettiin mainita, että introvertitkin ovat keskenään erilaisia ja introverttien ja ekstroverttien piirteiden sekoitus on jokaisella erilainen, tuntui teksti julistavan että tällaisia kaikki introvertit ovat. Itseäni häiritsivät eniten väitteet, joiden mukaan introvertit ovat kärsivällisiä ja pitkäjänteisiä ja haluavat paljon aikaa päätösten tekemiseen. Minä kun poltan pinnani monta kertaa päivässä ja teen päätökset salamavauhtia, täysin päinvastoin kuin mieheni. Tässä kohtaa meidän piirteemme eivät siis noudata kaavaa ollenkaan. :)

Kirja oli nopealukuista, helppoa tekstiä, jossa luvun sisäiset kappaleet olivat lyhyitä. Tosin teksti tuntui näiden takia hiukan rikkonaiselta tilkkutäkiltä, eikä luvun sisäistä yhtenäisyyttä välttämättä ollut. Monet asiat tuntuivat päättyvän vähän kesken kaiken, ne jätettiin roikkumaan ilmaan tai ne tuntuivat vähän ohi aiheen olevilta sivuhuomautuksilta. Suomeksi kirjan nimessä on työpaikka, mutta ruotsinkielisessä nimessä sitä ei mainita (Introvert - Den tysta revolutionen). Kirjan luettuani ihmettelin suomenkielistä nimeä, sillä ei tämä kirja oikeastaan kerro introverteista työelämässä vaan ihan yleensä. Kaksi luvuista keskittyy introvertteihin työelämässä ja sivutaan asiaa tekstissä välillä muutenkin, mutta en silti kokenut että kirjan näkökulma olisi ollut työelämä.

Introverteille tämä kirja tarjoaa kaivattua vertaistukea ja itsetunnon kohotusta, ekstroverteille kirja avaa introverttien päänsisäistä maailmaa. Kirjoitustyylin ansiosta tekstin parissa viihtyy hyvin. Ja erityistä plussaa hyvästä lähdeluettelosta, jossa oli tiivistetty parilla lauseella kunkin tutkimuksen asetelma ja tulokset. 

tiistai 5. toukokuuta 2015

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Kuva kustantajan sivuilta
Ihana Flavia de Luce on vauhdissa taas. Sarjan toisessa osassa Bishop's Laceyn kylään pysähtyy maankuulu nukketeatteri auton hajottua hautausmaan kupeeseen. Kyläläiset pääsevät nauttimaan teatterista, mutta näytöksessä kaikki ei suju käsikirjotuksen mukaan. Epäilyttävä kuolemantapaus saa Flaviankin liikkeelle, onhan hän aiemminkin auttanut poliisia murhatutkimuksissa varsin menestyksellisesti. Tapauksen tutkimukset vievät Flavian syvälle oman kylän juoruihin, eivätkä kaikki tapahtumat lopulta taida ollakaan niin sattumanvaraisia kuin luullaan.

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta ja niin pidin tästäkin. Näissä kirjoissa kieltä käytetään herkullisesti ja suomennokset ovat olleet hyviä. Monessa kohdin on varmasti saanut miettiä tarkkaan käännöstä, sillä kielikuvat ovat välillä hyvinkin värikkäitä. Flavialla on jatkuvasti vauhti päällä, ja minulle tulee edelleen Flaviasta mieleen Pikku Myy.

Kuolema ei ole lasten leikkiä oli ehkä hitusen rauhallisempi kuin Piiraan maku makea, eikä tässä osassa ollut ihan yhtä hengästyttävän jännittäviä kohtauksia kuin ensimmäisessä. Niitä vähän odottikin, ihan viimeisille sivuille asti. Jännitystä kyllä oli ja selvitettävä murha oli riittävän monimutkainen ainakin omalle ajatuksenjuoksulleni.

Tämä kirja on jakanut mielipiteitä nopean blogikatsauksen perusteella. Osa piti kirjasta paljon, jollekin kirja oli lähes pakkopullaa ja monen mielestä kirja oli virkistävää ja viihdyttävää luettavaa. Sarjan tyylissä taitaa olla jotain sellaista, joka puree tiettyihin ihmisiin ja toisiin ei lainkaan. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, jos et vielä ole tutustunut Flaviaan. Toivottavasti yllätyt positiivisesti. :)

Sarjan seuraava osa Hopeisen hummerihaarukan tapaus ilmestyy elokuussa. Englanniksi näitä taitaa olla jo kahdeksan.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

Kuva #kirja-palvelusta
Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on aiemmin julkaisematon pienoisromaani. Tarina on ilmestynyt romaanina (Kuolleen miehen huvimaja) erilaisella juonella. Bongasin tämän kirjaston uutuushyllystä ja poimin mukaan.

Kirjassa on itse pienoisromaanin lisäksi esipuhe, johdanto ja jälkisanat. Esipuheen on kirjoittanut Tom Adams, joka on tehnyt Agatha Christien kirjoihin paljon kansikuvia. Esipuhe on Mathew Prichardin (Agatha Christien lapsenlapsen) käsialaa, ja siinä kerrotaan mm. kirjan tapahtumapaikasta. Jälkisanat on kirjoittanut John Curran, ja hän käsittelee pienoisromaanin syntyä ja sen mutkikasta taivalta julkisuuteen.

Itse pienoisromaani on melko lyhyt, 150 sivua hyvin väljää tekstiä. Tarina on mielenkiintoinen: salapoliisikirjailija Adriane Oliver kutsuu Hercule Poirotin Greenshore House -kartanoon, koska hänestä ilmapiirissä on jotain kummallista. Oliver on laatinut kuvitteellisen murhamysteerin kyläjuhlien ohjelmanumeroksi, ja hänestä on alkanut tuntua, että juhlissa saattaa tapahtua jotain ikävää. Poirot käyttää juhlia edeltävän aikansa kartanossa tutustumalla sen asukkaisiin ja vieraisiin, ja lopulta päätyy selvittämään oikeaa murhaa näytellyn sijasta.

Itse murhan selvittelyyn ei ole jätetty paljoa tilaa, vaan suurimman osan tarinasta vie tavallaan murhaan valmistautuminen: henkilöiden esittely ja Poirotin tekemä etukäteistutkinta. Murha on nopeasti ohi ja sen ratkominenkin tapahtuu tavallaan lukijalta piilossa, sillä loppuratkaisu vain esitellään viimeisillä sivuilla. Ratkaisu oli tietysti ovela, oma ajatuksenjuoksuni ei tosiaan pysynyt Poiron pohdiskelun perässä. Teksti poikkesi kuitenkin jotekin muista lukemistani Agatha Christien kirjoista. Kirjaa ei ehkä oltu viimeistelty ihan niin hyvin kuin yleensä, esimerkiksi osa dialogeista tuntui hiukan tökeröiltä.

En ole lukenut Kuolleen miehen huvimajaa, mutta luulen että luen sen jossain vaiheessa ihan mielenkiinnosta. Ilmeisesti juoni on melko erilainen, ja siinä rikoksen ratkaisijana taitaa toimia miss Marple. Jälkisanoissa on kerrottu hiukan myös tarinan synnystä ja siitä, miten Christie on hahmotellut tulevaa tarinaa. Tätä oli mielenkiintoista lukea, mutta toisaalta se vähän rikkoi sitä illusiota, joka minulla edelleen kirjojen kirjoittamisesta on. Tiedän todellakin etteivät tarinat vain ilmesty valmiina paperille, vaan niitä muokataan ja hiotaan paljonkin ennen kuin ne ovat valmiita. Silti juonen kehittelyyn liittyvien muistiinpanojen lukeminen jollain tavalla latisti lukukokemusta entisestään.

Joka tapauksessa kirja on tutustumisen arvoinen, eikä sen lukeminen vie kauaa. "Lisämateriaalit" tarjoavat mielenkiintoista taustatietoa tarinalle ja Hercule Poirot on oma ihana itsensä.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Martin Lindstrom: Buyology. Ostamisen anatomia

Kuva kustantajan sivuilta
Tämä kirja oli yksi niistä, jotka pääsivät lukulistalleni luettuani Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen. Olen tällä hetkellä töissä isossa marketissa, ja aina välillä ahdistun siitä, miten paljon ihmiset ostavat kaikenlaista krääsää. Krääsää siis minun mielestäni, jollekin se voi tietysti olla tarpeellistakin. Joskus aina mietin sitäkin, että on aika mieletöntä että myytävät tuotteet vaihtuvat niin nopealla kierrolla: uudet tavarat saa jo parin kuukauden päästä ostettua isoilla alennuksilla, jotta hyllyihin saadaan tilaa uusille. Tai uudenlaisille, samantapaisiahan esim. kaikki kipot ja kupit ovat, muodot ja kuviot vain vähän vaihtuvat. Välillä tekisi mieli kysyä asiakkailtakin että tarvitsetteko tätä tavaraa ihan oikeasti vai ostatteko vain ostamisen ilosta.

Martin Lindstromin kirja kertoo jotain siitä, miksi ostamme aina vaan uutta tavaraa, vaikka vanhatkin ovat vielä paketeissaan kotona. Kirjan tiedot perustuvat ihmisten aivoista kerättyyn tietoon, joten se on luotettavampaa kuin ihmisten itsensä kertoma tieto. Ihmiset eivät itsekään tiedä, miksi esimerkiksi haluavat ostaa tietynmerkkisiä tavaroita, mutta aivot eivät valehtele. Neuromarkkinointi-käsite tarkoittaa juuri aivotutkimusta markkinoinnin näkökulmasta. Lyhyt juttu neuromarkkinoinnista esim. täällä

Tieto aivotutkimuksista voi kuulostaa kuivalta luettavalta, mutta tässä kirjassa tutkimustulokset oli onnistuttu ripottelemaan muun jutun sekaan niin että niitä luki mielellään. Tutkimusasetelmatkin olivat mielenkiintoisia, sillä Lindstrom selvitti esimerkiksi sitä, onko tupakka-askien varoitusteksteillä oikeasti vaikutusta tupakoinnin vähentämisessä sekä sitä, toimiiko tuotesijoittelu niin hyvin kuin kuvitellaan. Myös seksin käytön tehokkuutta mainonnassa käsiteltiin.

Aivoihin liittyy paljon vaikeita tieteellisiä käsitteitä, ja vaikka niitäkin kirjassa jonkin verran oli, eivät ne kuitenkaan merkittävästi haitanneet lukemista. Aivojen toimintaa kuvattiin myös hyvin selkokielisesti ja saadut tulokset avattiin hienosti niin että ihan tavallinen, tieteeseen perehtymätönkin lukija ymmärtää lukemaansa.

Luin erityisen mielenkiinnolla piilomarkkinoinnista kertovaa osuutta, sillä olin juuri ollut katsomassa elokuvaa, jossa tuotesijoittelua oli vähintäänkin runsaasti. Lindstromin mukaan tuotesijoittelu ei toimi, ellei tuote ole juonen kannalta merkittävässä roolissa. Jos tuote vaan vilahtaa ruudussa ilman sen kummempaa merkitystä tarinan kannalta, ihmiset eivät yleensä muista sitä lainkaan. Katsomani elokuva oli Kingsman, ja siinä oli tuotesijoittelua ihan riittävästi. Monet brändit vain vilahtelivat ruudussa ja usea jäi minulta varmaan myös huomaamatta. McDonald's oli kuitenkin sidottu juoneen, enkä usko että brändi jäi keneltäkään huomaamatta. Omat havaintoni siis vahvistivat tämän tuloksen ainakin tämän elokuvan kohdalla.

Kirjan aihe ja käsittelytapa olivat mielenkiintoisia, ja onneksi olivat sillä muuten olisi kirja jäänyt kesken. Käännöksestä paistoi englanti läpi, joukossa oli paljon painovirheitä ja tyyli oli hyvin amerikkalainen. Alusta lähtien lukijalle vihjailtiin tulossa olevista asioista, ja kun asiat oli käsitelty niitä vielä kerrattiin jälkeenpäin. Tyyli on tuttua esimerkiksi englannin kurssien puheenpitotehtävistä, mutta suomalaiseen makuun se on vähän raskasta. Melkein kaikki luvut olisivat loppuneet mielestäni paljon luonnollisemmin ilman viimeistä/viimeisiä kappaleita, joissa valmisteltiin lukija seuraavan luvun aiheeseen (tyyliin "olen nyt käsitellyt asian A, mutta minua mietitytti miksi on olemassa ilmiö B. Lähdin etsimään siihen vastausta tavalla C, ja siitä voit lukea lisää seuraavasta luvusta D."). Tyyli toimii ehkä paremmin alkukielisessä tekstissä, ja sitä pääsen testaamaan pian, kun saan käsiini Lindstromin samasta aiheesta kirjoittaman uudemman kirjan Brandwashed.

Moni on varmasti sitä mieltä, ettei yrityksille tarvitsisi antaa enempää aseita markkinointia varten. Neuromarkkinointitutkimukset ovat odotetusti kohdanneet vastustusta ja niitä on yritetty kieltää USAssa moniin eri syihin vedoten. Ihmiset ovat esimerkiksi kokeneet, että aivotutkimuksen avulla voidaan lukea ajatuksia. Ajatusten lukua neuromarkkinointitutkimus ei kuitenkaan ole, vaan sillä pystytään seuraamaan aivojen toimintaa ja reaktioita, ja niiden pohjalta tekemään päätelmiä siitä miten ja miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Lindstrom perustelee neuromarkkinointitutkimuksen tarpeellisuutta toteamalla, ettei yrityksiä voi estää käyttämästä uusia tutkimusmenetelmiä ja -tuloksia hyväkseen. Sen takia on tärkeää lisätä ihmisten tietoisuutta siitä, millaisia keinoja yritykset käyttävät saadakseen meidät ostamaan tuotteitaan. Pystymme vastustamaan mainosten keinoja vain olemalla tietoisia niistä.

Kirja ei ole kovin pitkä, ja se on melko nopealukuinen. Se sopii mielestäni yleissivistykseksi ihan kaikille, ja suosittelen kyllä aiheeseen perehtymistä muutenkin. Mainokset eivät ole katoamassa mihinkään ja jos ei halua olla ihan niiden vietävissä, on hyvä olla edes vähän perillä niiden keinoista.