29. elokuuta 2012

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Pohjatuulen tarinoita on oikeastaan trilogia, joka kertoo Lapista kotoisin olevan suvun naisista ja heidän elämiensä käännekohdista. Sarjaan kuuluu kirjat Lapinvuokko, Jääleinikki ja Kultarikko. Ensimmäinen kirja sijoittuu ajallisesti Lapin sodan aikoihin, toinen 1960-luvulle ja kolmas 1980-luvun loppuun. Maantieteellisesti kirja alkaa Rovaniemeltä ja päätyy Ruotsin kautta Enontekiön Hetan kylään. Toisessa kirjassa suurin osa tapahtumista sijoittuu Saksaan ja Sveitsiin, ja kolmannessa palataan Suomen Lappiin ja Hettaan. Yritän kertoa jotain juonesta paljastamatta kuitenkaan liikaa... :)



Annikki Hallavaara pääsee ylioppilaaksi ja suunnittelee elämäänsä eteenpäin. Myös rakkaudesta haaveillaan ja ehkä hätäilläänkin, mutta sodan alettua muuttuu ihmisten elämä myös Rovaniemellä, kaukana rintamasta. Sota tulee lähemmäs, kun saksalaiset saapuvat. Annikki pääsee töihin saksalaiselle upseerille sihteeriksi, eikä suhde ole aina ihan ammatillinen. Lapin evakuointi Ruotsin puolelle on koetteleva kokemus, mutta siitäkin selvitään hengissä. Ja Ruotsista löytyy ammattikin, joka auttaa leivän syrjään kiinni, kun Annikki palaa takaisin Suomeen. Annikki on henkilönä sitkeä ja järkevä, vaikka sota heittääkin monenlaista hankaluutta ja kauhua ihmisten elämiin.



Kirjan toisessa osassa seurataan Annikin tyttären, Eliisan, elämää noin parikymppisenä. Sairaanhoitajaksi valmistuttuaan hän päättää hakea töitä Saksasta Rovaniemen heikon työtilanteen vuoksi. Saksaan hän sitten päätyykin, äitinsä vastustuksesta huolimatta. Vieraassa maassa töiden aloittaminen on alkuun hankalaa, sillä kielimuuri on korkea koulusaksasta huolimatta. Oltuaan Saksassa jo jonkin aikaa hän törmää sinne harjoitteluun tulleeseen lääkäriin, ja sen jälkeen asiat tapahtuvatkin melko nopeasti. Kulttuurishokki on melkoinen, sillä tohtori Felderin perhe on tavoiltaan vanhanaikaisen hienostunut eikä suhtaudu suomalaiseen sairaanhoitajattareen ensinäkemältä kovin suopeasti. Eliisan elämän käännekohdat ja ongelmat ovat jo ihan eri luokkaa kuin äitinsä, vaikka aikaa on välissä vain parikymmentä vuotta. Annikin kohdalla moni hankaluus oli käytännöllinen, kun Eliisan elämässä ongelmat ovat jollain tapaa näkymättömämpiä, liittyen juuri käyttäytymiseen, toisiin ihmisiin suhtautumiseen ja elämiseen erilaisessa kulttuurissa.



Sarjan päättävässä kolmannessa osassa on pääosassa Heidi, Eliisan tytär ja Annikin tyttärentytär. Heidi on valinnut urakseen matkailun, ja suorittaa loppuharjoitteluaan Hong Kongissa hienossa hotellissa, kun käsky käy isoäitiä hoitamaan Suomeen. Annikki on kolarissa loukkaantunut, ja tarvitsee apua selvitäkseen leikatun lonkkansa kanssa arjesta. Heidi siis lähtee Suomeen vetreyttämään kankeaa suomen kieltään ja elämään äitinsä lapsuuden maisemissa. Sattumusten kautta Heidi ja Annikki päätyvät lähellä olevaan Anninpirtin lomakylään, jossa laajennustyöt ovat vielä pahasti vaiheessa, vaikka ensimmäiset vieraat ovat tulossa muutaman viikon päästä. Heidi saa auttamisesta mielekästä tekemistä ja valaa myös Arttuun, paikan pitäjään, uskoa ja luottamusta tulevaan. Heidin elämän käännekohdat eroavat melkoisesti Annikin nuoruudesta, mutta myös äitinsä nuoruudesta. Vaikka kaikki suvun naiset ovat olleet toimekkaita ja itsenäisiä, pääsee Heidin oma-aloitteisuus ja tarmokkuus ihan eri tavalla esille kuin Eliisan tai Annikin aikoinaan. Onhan maailmakin tietysti ihan erilainen.

Pidin kaikista sarjan kirjoista, eniten kyllä ensimmäisestä. Olen lukenut Enni Mustosen kirjoja paljon aikasemminkin, vaikka viimeisestä onkin kyllä jo aikaa. Suosikkini on järjen ja tunteen tarinoita -sarja ja sen toimelias Hilma. Mielestäni Pohjatuulen tarinoita ei ole ihan yhtä huolellisesti ja viimeistellysti kirjoitettu kuin Järjen ja tunteen tarinat. Kaikissa Mustosen kirjoissa olen kiinnittänyt huomiota pieniin ristiriitaisuuksiin ja sekaannuksiin, kuten esimerkiksi henkilöiden nimien vaihtumiseen. Jos nimi on kerran koko kirjassa väärin, sen antaa ehkä anteeksi, mutta Pohjatuulen tarinoita -sarjan viimeiseen osaan on Eliisan veljen nimi kokonaan muuttunut. Huomasin tämän niin helposti ehkä siksi, että luin kirjat nopeasti peräkkäin, ja hämmennys oli alkuun suuri. Pakko oli käydä tarkistamasta edellisen kirjan lehdiltä nimi, ja todeta sen tosiaan vaihtuneen ilman selityksiä tuosta noin vaan. Ehkä kyseessä on joku luonnosvaiheesta jäänyt virhe, mutta mielestäni silti häiritsevä.

Sekaannuksista ja nimien vaihtumisesta huolimatta Mustosen teksti on mukaansatempaavaa ja nopealukuista. Historia kietoutuu niin vahvasti mukaan tarinoihin, että huomaan muistavani nykyään Suomen historian vaiheita paljon paremmin kuin ennen kiitos luettujen historiallisten romaanien. Mustosen kirjat ovat yleensä loppujen lopuksi onnellisia tarinoita, ja ainakin Pohjatuulen tarinoita -kirjat olivat jossain määrin vähän liiankin ennalta-arvattavia. Kun teksti muuten on ihanan sujuvaa ja sivujuonia on riittävästi, ei sekään haitannut. Ja minusta on välillä ihana lukea sellaisiakin kirjoja, joiden tiedän loppuvan onnellisesti.


27. elokuuta 2012

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys ja ennakkoluulo tuskin on kenellekään kovin vieras, joten sen suurempia esittelyitä kirja tuskin kaipaa. Teos on varmaankin kuuluisin Jane Austenin teoksista ja siitä on tehty myös useita filmatisointeja. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 1813. Tämän kirjan kuuntelin nostalgisesti c-kaseteilta.



Bennetien perheeseen kuuluu isän ja äidin lisäksi viisi tytärtä, ja äidin suurena haaveena on saada kaikki viisi tytärtään hyviin naimisiin. Tai ylipäänsä naimisiin. Isä viihtyy omassa rauhassaan, eikä jaksa lähteä mukaan vaimonsa hössötykseen ja hermoilupuuskiin. Rouva Bennet onkin varsinainen häslääjä, ihan vain kirjaa kuunnellessakin hengästyy kun hän säheltää milloin missäkin asiassa, ja on ainakin joko hyvin innoissaan tai hyvin huolissaan tai järkyttynyt. Perheen elämään tulee entistä enemmän eloa, kun läheiseen kartanoon muuttaa nuori herra Bingley, hänen sisarensa sekä hänen ystävänsä herra Darcy. Herra Bingley on ystävällinen ja avoin, melkoinen vastakohta ystävälleen herra Darcylle, joka on vaikeasti lähestyttävä ja ylpeän oloinen. Kirjan pääjuonena kuvataan toiseksi nuorimman Bennetin tyttären, Elizabethin, ja herra Darcyn välistä melko mutkikastakin rakkaustarinaa. Tämän rinnalla kuvataan Elizabethin isosisaren, Janen, ja herra Bingleyn välistä suhdetta ja kun näiltä jää aikaa, kuvataan muiden sisarusten, sukulaisten ja naapurien elämää. Etenkin kaksi nuorinta sisaruksista herättävät monissa paheksuntaa käytöksellään.

Olen joskus aloittanut tämän lukemisen kirjana (niin ainakin muistelen) ja lopettanut ennen puoliväliä. Tämän kanssa kävi vähän samalla tavalla kuin aikanaan Kotiopettajattaren romaanin kanssa: kirjana tarina ei jaksanut innostaa, mutta kuunneltuna pidin paljon. Ehkäpä kuunnellessa tehdyt käsityöt auttavat keskittymään kuunteluun ja tarinan seuraamiseen paremmin. Kirjaa lukiessa ajatus tuntuu lähtevän helpommin harhailemaan.

Tarinassa oli henkilöitä, joista pidin kovasti ja henkilöitä, joita en oikeastaan voinut sietää. Herra Bennet kahden vanhimman sisarensa kanssa, tyttöjen eno vaimoineen ja herra Bingley olivat pidettyjen puolella, Rouva Bennet, kolme nuorinta siskoa, herra Bennetin serkku herra Collins ja lady Catherine de Bourgh sen sijaan raastoivat välillä hermoja. Upseeri Wickhamin suhteen en oikein osannut päättää. Varsinkin alussa pidin hänestä, mutta ei hän kuitenkaan lopussakaan kovin vastenmielinen ollut. Huomasin pitäväni niistä hahmoista, jotka käyttäytyivät kauniisti, eivät hötkyilleet turhasta ja löysivät asioista myös huumoria. Siis sellaisista terveellä maalaisjärjellä varustetuista henkilöistä. Vastaavasti ne hahmot, joista en pitänyt, olivat käytökseltään rasittavia, jotkut jopa ilkeitä, ja itsekkäitä. Jaottelu tuntuu nyt kovin selkeältä: pidin siis juuri sellaisista hahmoista, joista tavallaan kuuluukin pitää. Tiedän, olen vaikutuksille altis. :)

Tapahtumien kerronta oli mukavasti eteenpäin soljuvaa ja jännitystä pidettiin yllä loppuun saakka (vaikka tietenkin näissä loput ovat kovin ennustettavia). Pidän englantilaisten kartanoiden kuvauksista ja käytöksen muodollisuudesta, vaikka itse en osaisi kuvitella käyttäväni esimerkiksi niin muodollista kieltä vieraille puhuessani. Seurustelutaidot olivat tuohon aikaan tärkeät ja tarpeelliset, ja itse huonona seurustelijana olin jopa vähän kateellinen siitä, miten helpolta sellainen turhanpäiväinen höpöttely saadaan näyttämään. Ja olihan seurustelu esim. naapureiden ja tuttujen kanssa tuona aikana varmaan ihan oikeassakin elämässä tärkeää ja todellista.

Näitä eri aikakautena kirjoitettuja kirjoja täytyy aina jollain tapaa asennoitua lukemaan, vaikka itseltäni se käykin ihan huomaamatta. Pidän kaikenlaisista historiallisista kirjoista, ja vaikka nykynäkökulmasta jotkin 1800-luvun tavat näyttävätkin jäykiltä ja osa ehkä naurettavilta, en silti osaa suhtautua niihin muuten kuin mielenkiinnolla.

Lukupiirissä luetaan Austenin Emmaa marraskuussa, ja sen jälkeen hänen tunnetuimmista teoksistaan on lukematta enää Järki ja tunteet. Eiköhän sekin kirjastosta haeta. :)

20. elokuuta 2012

L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Tästä kirjasta on ollut paljon puhetta monessa blogissa. Käy vilkaisemassa vaikka Leena Lumen, Katjan, Sallan ja Ilsen kirjoituksia. Kyseessä on siis Montgomeryn elämän viimeinen kirja, jonka hän jätti kustantajalleen juuri ennen kuolemaansa. Kirja on päätös Anna-sarjalle, vaikka onkin tyyliltään ihan toisenlainen kuin muuta Anna-kirjat. Mielestäni kirjan alkuperäinen nimi The Blythes are Quoted sopii kirjalle paremmin kuin suomenkielinen Anna jäähyväiset. Kirja rakentuu novelleista, joissa kuvataan Blythen perheen tuntevien ihmisten elämäntapahtumia, sekä Annan ja Walterin runoista, joita Anna lukee perheelleen iltaisin, ja joita muut perheenjäsenet kommentoivat. Annasta ja hänen perheestään ei suoraan kerrota oikeastaan mitään, vaan heidän elämäänsä kurkistellaan muiden henkilöiden kautta.



Novellit ovat keskenään hyvin eri tyylisiä. Osa kertoo suoraan jonkin henkilön ympärille rakentuvan tarinan ja osa novelleista on rikkonaisempia. Yksi novelleista on esimerkiksi rakennettu siten, että aiheena olevat häät kuvataan mukana olevien ihmisten ajatuksia ja keskusteluja kuvaamalla, eikä suoraan tapahtumia kertomalla. Tämä novelli jäi erityisesti mieleeni, sillä siinä ihmisten kuulemat huhut ja juorut sekoittuvat heidän omiin mielipiteisiinsä ja oletuksiinsa, eikä lukija oikein ole varma siitä, mikä on totuus.

Tiesin kirjaa aloittaessani, että se eroaa hyvin paljon muista Anna-kirjoista. Olin siis varautunut siihen, ettei Blythen perhe ja Anna ole tässä pääosassa. Pidän itse eniten niistä sarjan kirjoista, joissa Anna itse on pääosassa, ja eroni Annasta alkoi oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun perhe muutti Kotikunnaalle ja Annan perhe sai kirjoissa pääosan. Kaikesta huolimatta Montgomeryn kynänjälkeä on ihanaa lukea, tarinoihin tempautuu edelleen sillä samalla voimalla kuin ihan ensimmäistä kirjaa lukiessani.

Annan jäähyväisiä on kuvattu sävyltään synkemmäksi kuin muita sarjan kirjoja. Itse en ehkä koe kirjaa näin, vaan mielestäni sarjassa on ollut synkempiäkin kirjoja, tai ainakin hetkiä, kuin tässä kirjassa. Totta kai jälkimmäisessä osassa kaivataan syvästi sodasta palaamatta jäänyttä Walteria, eikä kukaan Blythen perheestä tai heidän läheisistään ole enää entisensä. Silti monet novelleista ovat rakkaustarinoita, osa sellaisia, joissa vanha rakkaus lopulta saa vastakaikua, ja osassa ihan uudet tuttavuudet löytävät rakkauden. Osassa tarinoista Annalla on sormensa pelissä ja osassa Blythen perheen jäseniä vain muuten muistetaan. On joukossa myös muunlaisia tarinoita, kuten tarina vanhasta kaunasta ja sen anteeksiantoyrityksestä, tai erään naisen kuolemasta, josta tekee surullisen se, ettei kukaan oikeastaan välitä hänestä muuten kuin velvollisuudentunteesta.

Myös lapsia on tarinoiden päähenkilöinä. Pieni poika ihmettelee tätiensä huolta ja viettää hauskan päivän oudon miehen kanssa. Toinen pieni poika joutuu huoltajansa kuoleman jälkeen kiertämään eri sukulaisten luona eikä viihdy niistä missään. Toivomusta bussilla matkustamisesta ei oteta todesta, ja lopulta hän päättää tehdä matkan yksinään. Sattumalta hän päätyy jotenkin tutulta vaikuttavalle maatilalle, ja viettää siellä ehkä elämänsä hauskimman päivän.

Kirja on kieltämättä hiukan hämmentävä ja monella tapaa erilainen kuin mitä osasin odottaa. Ei mielestäni ollenkaan huono, vaan ajatuksia herättävä ja myötätuntoonkin vetoava. Olisin silti kaivannut sarjalle jotenkin tukevampaa päätöstä - nyt Anna ja Gilbert tavallaan vain häivytetään pois, kun kirjan loppua kohden heidän lapsensa ja lastenlapsensa saavat isomman roolin tarinoissa. Totta on, ettei tämän jälkeen enää kaipaa jatkoa tarinalle, mutta kuitenkin jäin kaipaamaan jotain viimeistä edellisen ja viimeisen kirjan välistä. Luulen että tämä kirja pitää itse lukea saadakseen siitä kunnollisen käsityksen.

19. elokuuta 2012

Tekemistä talveksi

Reilun viikon päästä alkaa opiskelu kirjastotädiksi, toivottavasti siitä alasta löydän itselleni mieluisen ammatin. Tänään ilmoittauduin myös pitkän harkinnan jälkeen avoimeen yliopistoon luovan kirjoittamisen perusopintoihin. Kirjoittaminen on ollut minulle peruskouluaikoina jokapäiväinen harrastus, mutta ehkä opiskeluiden ja siihen liittyvien kirjoitustöiden takia luovalle kirjoittamiselle ei ole oikein löytynyt sijaa. Kahden blogini kautta olen kuitenkin taas vähän löytänyt sitä aiempaa kirjoittamisen riemua ja toivon löytäväni sitä talven mittaan paljon lisää. Talven aikana joudun myös opettelemaan palautteen vastaanottoa omista teksteistäni. Palautteen vastaanottaminen on minulle vaikeaa, sillä otan kaiken kovin henkilökohtaisesti. Ehkäpä talven aikana opin pikkuhiljaa löytämään palautteesta ne hyödyt, joita varten sitä annetaan.

Luovan kirjoittamisen lisäksi myös suomen kielen opinnot kiinnostavat, mutta niitä ei tänä vuonna järjestetä. Ehkäpä ensi vuonna saan iltapuhteikseni kieliopin tankkaamista. Tunsin itseni yläasteella kummajaiseksi kun kieliopin opettelu ja kielenhuolto olivat äikässä kirjoittamisen ohella niitä kaikkein mieluisimpia asioita.

Onkohan minulla opiskeluinnostukseni kanssa kohtalotovereita? Onko jollakin muullakin alkamassa uuden alan opiskelu tai opinnot ihan vain oman mielenkiinnon vuoksi?

Jane Austen: Kasvattitytön tarina

Kolme sisarta menivät naimisiin, yksi kartanonherran, toinen papin ja kolmas melkoisen mitäänsanomattomuuden kanssa. Köyhimmän sisaren perhe kasvaa kasvamistaan, ja lopulta hän pyytää sisariltaan apua. Mansfield Parkissa pohditaan parasta auttamiskeinoa, ja päädytään ottamaan yksi lapsista kasvatettavaksi kartanoon. Tuon kunnian saa alle kymmenvuotias Fanny, joka matkustaa pitkän matkan tuntemattomien ihmisten luo, jättäen kodin ja tutun perheen lopullisesti. Fanny kasvaa serkkujensa kanssa, mutta ei tietenkään tasavertaisena kartanon lasten kanssa. Siitä pitää pappilassa asuva rouva Norris huolen. Fanny on tietysti aluksi peloissaan, sillä eno sir Thomas ja täti lady Bertram eivät osaa ottaa huomioon kotoaan pois otetun nuoren tytön hämmennystä ja hätää. Onneksi yksi serkuista, Edmund, ottaa Fannyn siipiensä suojaan ja yrittää tehdä hänen olostaan Mansfield Parkissa mahdollisimman mukavaa. Kirjassa seurataan Fannyn kasvua noin kymmenen vuoden ajan.



Tämän kirjan kuuntelin peittoa virkatessani, ja yhdistelmä toimi mainiosti. Käsityö ei ollut niin vaativa että olisi vienyt liikaa huomiota ja kirja oli sellainen jota jaksoi helposti seurata tunnin tai kaksi ennen keskittymiskyvyn herpaantumista. Tällä hetkellä kuuntelussa on Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, ja voin jo nyt sanoa, että Kasvattitytön tarina piti paremmin mielenkiintoa yllä. Mansfield Parkin kartanossa ja sen ympäristössä tapahtui koko ajan, välillä nopeammalla tempolla ja välillä hitaammalla. Henkilökuvaukset olivat riittävän tarkkoja, että henkilöistä pystyi luomaan aika yksityiskohtaisiakin kuvia etenkin luonteenpiirteistä. Henkilöt pysyivät myös kiinnostavina läpi kirjan. Henkilöiden määrä oli kirjassa mielestäni oikein sopiva, sillä nimet oppi helposti muistamaan, vaikka äänikirjasta olikin kyse.

Tarina on tietynlainen tuhkimotarina, vaikka nyt ei olekaan kyse sisarpuolista vaan serkuksista. Fannylle tehdään joka käänteessä selväksi hänen alhaisempi syntyperänsä serkkuihinsa nähden, ja täti Norris osaa olla oikein lannistava sille päälle sattuessaan. Fanny osoittaa kyllä ihan yliluonnollista kiltteyttä ja mukautuvaisuutta, vaikkei kartanossa ole kuin muutama hänelle ystävällinen ihminen. Vaikka Fanny kestääkin mukisematta alhaisemman asemansa ja jatkuvan siitä muistuttamisen, on hän silti hyvin herkkä. Saatuaan naimatarjouksen mieheltä, jota pitää halveksittavana, hän menee suorastaan paniikkiin, ja tuossa kohtaa hänestä löytyy ihan pikkuisen luonteen lujuuttakin.

Vaikka Fannya käykin ajoittain sääliksi, pidin hänestä silti. Oma kärsivällisyyteni ja itsetuntoni ei ikinä riittäisi sellaiseen mollaukseen jota Fanny saa kirjassa kuulla jatkuvasti. Vaikka tarina eteneekin alussa ja keskellä melko verkkaisesti, tulee loppuun vauhtia muutaman skandaalin muodossa. Kaiken kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen ihmissuhteiden ja 1800-luvun tapojen ja käytäntöjen kuvaus. Pidin.

12. elokuuta 2012

Lukupiirihaaste Kirjojen salaisessa puutarhassa

Osallistuin Kirjojen salainen puutarha-blogissa olevaan lukupiirihaasteeseen. Ideana on tutustua sellaisiin kirjoihin, jotka ovat itselle hieman vieraampia ja tietysti keskustella niistä muiden piiriläisten kanssa. Käy kurkkaamassa jos kiinnostaa!

Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa

Tämä kirja kulkee vanhemmissa ja uudemmissa suomennoksissa nimellä Eikä yksikään pelastunut. Itse kuuntelin tämän äänikirjana käytöstä poistuneella nimellä, kaseteissa oli vuosiluku 1984. Olen lukenut kirjan joskus monta vuotta sitten, enkä oikeastaan muistanut siitä juuri mitään. Paitsi sen että tämä oli niitä kirjoja joita ei vain voinut laskea kädestään.



Kirja on siis rakennettu siten, että kymmenen hengen joukosta yksi on murhaaja, sillä saarella ei ole muita. Yksi toisensa jälkeen vieraiksi kutsutut kuolevat ja jäljelle jääneitä alkaa tietysti kalvaa kasvava epäluulo kaikkia muita kohtaan. Kun saareen lopulta tulee ulkopuolisia, he löytävät vain kymmenen ruumista, eikä yhtään elävää ihmistä koko saarelta.

Tarinan pohjana on lastenloru, joka kertoo kymmenestä pienestä neekeripojasta, jotka yksi kerrallaan kuolivat kunnes jäljelle ei jäänyt yhtään. Loru löytyy esim. Wikipediasta. Saaren tapahtumat noudattelevat jokaisen vieraan makuuhuoneen seinältä löytyvää lorua melko tarkasti. Murhat ovat siten tietyllä tavalla taiteellisia.

Alussa esiteltiin erikseen kaikki henkilöt kun he olivat saapumassa Neekerisaarelle. Tämä helpotti henkilöiden muistamista jälkeenpäin, vaikka kuunnellessa englanninkieliset nimet menivät kuitenkin välillä sekaisin. Onneksi henkilöiden ammatteihin viitattiin hyvin usein, eikä häiritsevää sekaannusta päässyt syntymään. Kirjasta onkin helppo käydä vilkaisemassa kuka oli kukin, mutta kasettien kanssa ei oikein viitsi lähteä kelailemaan edestakaisin. Vaikka nimet välillä menivätkin sekaisin, kirja sopi erittäin hyvin kuuntelukirjaksi. Lukija oli miellyttävä ja sopivassa määrin eläytyvä, ja tarina eteni koko ajan sellaista tahtia, ettei välissä päässyt vaipumaan omiin ajatuksiin. (Kuuntelen tällä hetkellä Jane Austenin Kasvattitytön tarinaa, ja siinä huomaan, että on aika lopettaa kun on viimeiset minuutit pohtinut jotain ihan muuta kuin itse tarinaa...)

Kirja on alunperin ilmestynyt 1939 ja se on melkein puolivälissä Christien dekkarituotantoa. Tässäkin kirjassa kuvataan luonnollisesti englantilaisten tapoja ja käyttäytymistä, mikä minua jotenkin erityisesti viehättää. Vaikka vieraat vähenevät yksi toisensa jälkeen, juodaan silti teetä ja keskustellaan kohteliaasti. Hyvät tavat ovat tärkeät, vaikka järkytys ja kasvava epäluulo niitä hiukan nakertavatkin.

Tätä kirjaa voin suositella kaikille, vaikka dekkarit eivät kuuluisikaan tavallisesti luettavien kirjojen joukkoon.

2. elokuuta 2012

P.D. James: Murhahuone

Edellisestä kirjasta poiketen tämä pokkari lähti kaupasta mukaani muutama toinen seurassaan. Tässä kirjassa viehätti erityisesti kansikuva vaikka eihän se tietysti anna mitään taetta itse tarinasta... Kirjan markkinointi kannen avulla nyt iski kuitenkin minuun tällä kertaa. 



Kirja kertoo pienestä maailmansotien välistä aikaa käsittelevästä Dupaynen museosta ja sen väestä, sekä tietysti siellä tapahtuneista murhista. Murhia selvittelemään pyydetään erikoisryhmä, johtajanaan Adam Dalgliesh. Kirjassa on yli 500 sivua ja tarina eteneekin aika verkkaisesti. Tapahtumien kiihkeyden sijaan keskitytään kaikessa rauhassa henkilöiden kuvaamiseen, englantilaisenn käytöksen ja hienotunteisuuden esilletuomiseen sekä ympäristön tarkkaan kuvailuun. Jonkin verran kirjassa käydään läpi myös etenkin tutkintaryhmän jäsenten henkilökohtaisia asioita, komentaja Dalglieshin elämään liittyviä lähinnä. Takakansi tai mikään muukaan ei viitannut siihen, että kirja olisi osa laajempaa sarjaa, ja siksi kummastelinkin viittauksia menneeseen etenkin Dalglieshin henkilökohtaisista asioista kerrottaessa. Kirjan luettuani wikipedia kuitenkin kertoi minulle, että Dalgliesh on ollut päähenkilönä jo varsin monessa rikosromaanissa ennen tätä.

Takakannen teksti oli muutenkin melkoisen suppea jopa pokkarin takakansitekstiksi. Kirjan viimeiseltä lehdeltä löysin lopulta tietoja kirjailijasta, jota olin luullut alusta alkaen mieheksi. Kirjailijaksi paljastui kuitenkin 1920 syntynyt Phyllis Dorothy James, joka on kirjoittanut jo vuodesta 1962 asti. Nykyisellään kirjailija on siis 92-vuotias ja viimeisin kirja häneltä on ilmestynyt englanniksi viime vuonna. Melkoinen teräsmummeli, sanoisin.

Kirja oli mielestäni hyvin rakennettu, vaikka etenikin etenkin alussa melko verkkaisesti. Erikoinen dekkari siinä suhteessa että tämän saattoi myös laskea käsistään ja jäädä mietiskelemään kirjan henkilöitä enemmän kuin murhatutkimusta. Kirja jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäisessä esitellään keskeiset henkilöt, ja lopuissa tulee kussakin esille yksi uhri. Etenkin esittelyosa tuntui välillä jopa pitkäveteiseltä, ehkäpä siksi että haluaisin usein toiminnan alkavan jo viimeistään toiselta sivulta. Henkilökuvauksetkin oli kuitenkin tehty huolella ja se kieltämättä auttoi tarinan kiivastahtisemmassa vaiheessa muistamaan selkeämmin kuka oli kuka. Kirjan vauhti kiihtyy loppua kohden ja lopulta ratkaisu tulee niin nopeasti että se ei oikeastaan enää tuntunut merkitykselliseltä. Kirjassa on jotenkin hienosti pystytty rakentamaan murhatutkimus osaksi Dalglieshin ja muun ryhmän työtä ja elämää, joka jatkuu edelleen, vaikka tämä juttu saatiinkin päätökseen. Tämä on erilaista muihin lukemiini dekkareihin verrattuna, jossa aina jutun selvittyä sitä vielä puidaan juttuun liittyneiden yksityishenkilöiden taholta, mutta virkavalta vain häviää pois paikalta.

Tv-sarjoista tarkimmin seuraan CSI New Yorkia ja Bonesia, ja tämä kirja oli mielestäni enemmänkin tällaisen rikossarjan kaltainen. Vaikutelma varmasti tulee selkeämmin esiin, jos ja kun luen Dalglieshista enemmän. Noissa rikossarjoissa kun pääosassa ovat juuri ne tutkijat, ja heidän elämänsä ja työnsä jatkuu jaksosta toiseen juttujen ja rikollisten vaihtuessa.

Mielenkiintoinen kirja, suosittelen kaikille jotka haluavat nauttia hieman runsaampisivuisesta ja hitaampitempoisesta rikosromaanista.


Lucy Dillon: Eksyneiden sydänten koti

Eksyneiden sydänten koti osui silmiini marketin kassajonossa, pokkarihyllyssä. Luin odotellessani kirjan takakannen ja sen jälkeen löysinkin itseni jo kirjastosta varausta tekemästä. Olen nyt yrittänyt totuttaa iteäni taas kirjaston käyttöön sen sijaan että ostaisin itselleni jokaisen kirjan joka tuntuu vähänkin mielenkiintoiselta.



Kirjassa nelikymppinen Rachel perii tätinsä Dotin koko omaisuuden, vanhoine taloineen ja koirahoitoloineen. Lontoossa uransa tehnyt Rachel on saanut juuri potkut työstään ja hänen pitkäaikainen miesystävänsä on jättänyt hänet. Pakollinen vierailu maaseudulle Dotin taloon tuo Rachelille hengähdystauon, ja paikan ja tilaisuuden miettiä omaa tulevaisuuttaan. Rachel toteaa aluksi moneen otteeseen, ettei ole koiraihmisiä, ja siksi hän koirahoitolan perittyään pohtiikin lähinnä sen alasajoa. Koska Rachelilla ei ole enää edes asuntoa Lontoossa, hän joutuu kuitenkin puolipakolla tutustumaan ja osallistumaan koirahoitolan päivittäiseen arkeen. Siitä huolen pitää etenkin koirahoitolan ainoa palkattu työntekijä, australialainen Megan. Koirahoitolan arkeen kuuluu toki myös muita henkilöitä, kuten lauma vapaaehtoisia koiranulkoiluttajia viikonloppuisin ja usein vieraileva eläinlääkäri George. Dotin koirahoitolan tarkoituksena oli alunperin nimenomaan ottaa koiria hoitoon, mutta jotenkin häkkipaikat täyttyivätkin löytökoirista, joille Dot lähes yliluonnollisen taitavasti osasi löytää uudet omistajat.

Kirjassa seurataan sivujuonina myös lapsettomuudesta kärsivää avioparia, yksinhuoltajaäitiä, jonka ex-mies ostaa pojille vallattoman labradorinnoutajan pennun, sekä vieläkin sinkkuna olevaa lääkärimiestä, jolle ystävät järjestävät koirahoitolasta seuraa. Sivujuonet on kirjoitettu mukavasti tarinaan sisään, eivätkä ne juuri haittaa tekstin yhtenäisyyttä. Toki joissain kohdissa hyppääminen henkilöstä ja ympäristöstä toiseen harmittaa. Pääosin sivujuonia oli kuitenkin miellyttävä lukea vaikka niiden kautta käsitellyt aiheet olivatkin välillä tuskallisia.

Dillon kuvaakin kirjassaan erilaisia naisen elämän varrelle sattuvia "tragedioita". Päähenkilö Rachel on edelleen nelikymppisenä naimaton ja melko yksinäinen vietettyään viimeiset kymmenen vuotta tulenarassa suhteessa. Lisäksi hänen niskaansa kaatuu tädin perinnön selvittely, joka on kenelle tahansa melkoinen urakka paperitöineen ja tavaroiden selvittelyineen. Ja tottakai tätä prosessia hankaloittavat myös (yli)aktiivinen äiti ja sisar uteliaisuudessaan. Lisäksi hän joutuu koirahoitolassa ottamaan ehkä ensimmäistä kertaa vastuuta myös muista kuin vain itsestään. Lapsettomuus on nykyään puheenaiheena tavallinen, vaikkei tavallisuus poistakaan sen kipeyttä. Natalie kamppailee itsensä ja omien tunteidensa kanssa, ja lopulta hänen on pidettävä liittoa pystyssä myös miehensä puolesta. Yksinhuoltajaäiti Zoe sen sijaan yrittää pitää pojistaan mahdollisimman hyvää huolta, vaikkei miestä enää talossa olekaan. Arki on jo valmiiksi raskasta, ja taakka kasvaa lähes sietämättömäksi pienen koiranpennun tultua taloon. Kaikessa suloisuudessaan pennut kun osaavat olla melkoisia tuholaisia. Kaikki tarinat ovat todentuntuisia, liioittelemattomia mutta koskettavia.

Kirja on hyvää kesälukemista, melko kevyttä mutta kuitenkin myös kipeitä aiheita käsittelevä. Juoni etenee leppoisasti, ja vaikka lopputuloksen saattaakin arvata melko helposti, riittää tekstissä mielenkiintoisuutta loppuun asti. Kirja on lämminhenkinen tarina ystävyyden ja yhteisön voimasta, ja kuvaa mielestäni hienosti ja juuri maaseudun ympäristöön sopivasti ihmisten elämää itsensä ja toistensa kanssa. Koirat ovat tietysti melko suuressa osassa, ja löytökoirien surulliset tarinat varmasti koskettavat myös "ei-koiraihmisiä". Mikään itketyskirja tämä ei kuitenkaan ole. 

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka haluavat tarinalta onnellisen lopun.