19. tammikuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Tämä oli yksi niistä kirjoista, jonka otin "ruokalukemiseksi" kun se lojui sopivasti ruokapöydällä, ja jonka lopetin samana iltana. Ei tästä minun uutta lempikirjaani tullut, mutta tarina oli kuitenkin hyvin koukuttava ja mielenkiintoinen, kaikessa ennalta-arvattavuudessaankin. Kaiken lisäksi saatoin avartaa maailmankuvaani vammautuneista ihmisistä samalla.

Kerro minulle jotain hyvää kertoo Louisasta (Lou), joka asuu pienessä englantilaisessa kaupungissa vanhempiensa luona 26 ikävuodestaan huolimatta. Hän on juuri saanut potkut pitkäaikaisesta työstään kahvilassa, eikä tiedä mitä tekisi seuraavaksi tai mistä saisi töitä. Töihin olisi kuitenkin päästävä, koska koko perheen taloudellinen tilanne on huono ja Loun palkkaa tarvitaan kipeästi. 

Vastentahtoisesti hän kokeilee toinen toistaan karmeampia paikkoja, ja päätyy lopulta henkilökohtaiseksi avustajaksi neliraajahalvaantuneelle Willille, jonka elämänhalu meni liikuntakyvyn mukana. Will on hankala, kärttyinen ja vetäytyvä, ei siis mitenkään helppo työnantaja. Loun ei kuitenkaan anna periksi Willin kanssa, vaan haluaa hoitaa työnsä aluksi hyvän palkan ja myöhemmin Willin hyvinvoinnin vuoksi.

Tarina oli ennalta-arvattava ja elokuvamainen, mutta silti kiinnostava ja viihdyttävä. Loppuratkaisun tiesin oikeastaan jo ennen puoltaväliä, mutta tässä kirjassa loppuratkaisu ei ehkä ollutkaan se tärkein asia vaan se, miten mihinkin tilanteeseen päädyttiin.

Lou on erikoinen persoona, mutta rohkea ja sinnikäs. Neliraajahalvaantuneen avustaminen ilman mitään aiempaa kokemusta vaatii ihmiseltä paljon. Samalla kun Lou opetteli toimimaan Willin kanssa, myös lukija pääsi tutustumaan useimmille ihmisille vähän vieraampaan arkeen. Vaikka kirjassa käsiteltiin aika vähän esimerkiksi esteettömyyttä julkisilla paikoilla, sitä tunsi itsensä kuitenkin aika etuoikeutetuksi, kun kynnykset tai nurmikko eivät estä liikkumista. Sen sijaan vammaisiin suhtautumisen vaikeus on paljon tutumpaa, kirjassa tilanne vain oli käännetty toisin päin: sen sijaan että olisi itse ollut vaivautunut pääsikin seuraamaan, miltä vaivautuneiden ihmisten tapaaminen vammaisen näkökulmasta voi näyttää.

Eutanasia nousi myös keskeiseksi teemaksi. Sillä oli kirjassa sekä puolustajansa että vastustajansa, mutta yhteistä kaikille oli asiaan suhtautuminen suurella tunteella. Aihetta käsiteltiin sekä puolustajien että vastustajien kannalta, ja esimerkiksi neliraajahalvaantuneiden nettikeskusteluista Lou sai mietittävää tähänkin asiaan. Itselläni ei tästä aiheesta ole vahvaa mielipidettä puolesta eikä vastaan, ehkä koska en ole koskaan joutunut ajattelemaan asiaa esimerkiksi läheisen ihmisen kannalta.

Sain kirjan ennakkokappaleena kustantajalta, ja mukana oli myös nenäliinapaketti. Minä en sitä tämän kirjan kanssa juurikaan tarvinnut, mutta olen varma, että aika monelle paketti tai kaksikin tulee tarpeeseen. Ja ehkä minullekin sitten kun kirjasta tekeillä oleva elokuva valmistuu ja käyn katsomassa sen. Luulen, että tästä kirjasta tulee hyvä versio valkokankaallekin.

18. tammikuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Kuva kustantajan sivuilta.
Guylain Vignolles menee joka aamu 6.27 lähijunalla töihin ja lukee junassa töistä pelastamiaan irtosivuja. Hän lukee ääneen tekemättä itsestään numeroa, eikä matkustajia tunnu haittaavaan, että tekstit ovat vain lyhyitä katkelmia: yksi sivu saattaa olla dekkarista, toinen keittokirjasta ja kolmas jostain ihan muusta. Guylainilla on joka aamu uskollinen yleisö, joka kuuntelee hänen lukemistaan sen parinkymmenen minuutin ajan, jonka matka Guylainin töihin kestää.

Työtään Guylain vihaa. Hän on koneenkäyttäjänä kierrätyslaitoksessa, jossa tuhotaan kirjoja. Zerstor 500 jauhaa kirjat tasaiseksi harmaaksi mössöksi, jota käytetään myöhemmin uusien kirjojen valmistamiseen. Kirjojen uusi elämä uusina kirjoina ei lohduta Guylainia, vaan hän suree jokaista tuhoon tuomittua kirjaa, jonka Zerstor jauhaa. Ainoat ystävänsä Guylain on löytänyt työpaikaltaan. Giuseppe on menettänyt jalkansa Zerstorille ja vahtimestari Yvon rakastaa aleksandriini-runomittaa. Giuseppen luona Guylain vierailee säännöllisesti ja Yvonin kanssa hän viettää ruokatuntinsa.

Guylainin elämän tasainen harmaus muuttuu kun hän eräänä päivänä löytää junasta vakiopaikaltaan muistitikun. Muistitikku sisältää eräänlaisen päiväkirjan, ja Guylain alkaa lukea otteita päiväkirjasta aamuisin. Päiväkirjan kirjoittaja, Julie, avaa Guylainille kokonaan toisenlaisen maailman ja hän päättää etsiä naisen käsiinsä.

Pidin tästä kirjasta. #kirja-sivuilla tätä kuvataan viehättäväksi aikuisten saduksi, ja sellainen se kyllä onkin. Etenkin loppua kohden sadunomaisuus lisääntyy. Kieli oli kuvailevaa ja minusta kaunista. Kuvailu on myös hyvin tarkkaa, etenkin kun kerrotaan Zerstorin toiminnasta. Julien päiväkirjamerkinnät olivat myös ihania, arkisesta ja aliarvostetusta työstä tehtiin melkeinpä hohdokasta.

Tämä kirja sopisi hyvin myös lukupiirikirjaksi, sillä se jättää paljon avoimia kysymyksiä esimerkiksi Guylainin elämästä. Itse ihmettelin eniten sitä, miten Guylain oli päätynyt juuri tuohon työhön, joka ei sopinut hänelle ollenkaan. Välillä vähän jopa ärsytti se, miten hän päivästä toiseen tunnollisena raahusti työpaikalleen tekemään työtä jota vihasi sellaisten ihmisten kanssa, joita hän vihasi.

Yksi kirjan teema on tietysti kirja-alan muuttuminen ja se, miten nopealla tahdilla kirjat nykyään vanhenevat. Guylaininkin hävitettäviksi tuli vasta hetki sitten palkittuja, tuoreita kirjoja, joiden piti tehdä tilaa seuraaville uutuuksille. Vaikka kirjojen materiaalit kierrätettiin uusiksi kirjoiksi, tuntui tuhoaminen kamalalta. Itse luin kirjan e-kirjana, joten minun jäljiltäni kirja ei päädy kierrätyslaitokseen. Onneksi meitä kirjahamstereita vielä on, ja toisaalta onneksi ihan jokaista kirjaa ei tarvitse ostaa omaksi kun on kirjastot.

8. tammikuuta 2015

Luettavaa kevääksi 2015

Selailin kevään 2015 kirjakatalogeja ja sain taas kasaan melkoisen listan mielenkiintoisia kirjoja. Kaikkia en varmasti ehdi lukemaan, mutta jos nyt joitakin kuitenkin. Listalla on sikin sokin kaunoa ja tietokirjallisuutta, kevyempää ja vähemmän kevyttä. Olen linkittänyt kirjan nimen sen esittelyyn kustantajan sivuilla, jos sellainen oli olemassa. Avaimen kaksi kirjastoa käsittelevää kirjaa löytyvät kustantamon kevätkatalogista jos lähemmin haluaa tutustua.

WSOY

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
Arto Mansala: Kohti kaaoksen pitkää yötä
Karoliina Timonen: Kesäinen illusioni
Rachel Joyce: Miss Queenie Hennesyn rakkauslaulu
Randall Munroe: Entäs jos...

Tammi

Franz-Oliver Giesbert: Rakkauden ja koston kokki
Veera Vaahtera: Sattumalta sinun
Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Kristiina Vuori: Neidonpaula
Justin Go: Katoava aika

Johnny Kniga

Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento

Atena

Audrey Magee: Sopimus
Linus Jonkman: Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous
Iris Pasternak: Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?

SKS

Klaus Helkama: Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää?

Gummerus

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa
Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Anna Gavalda: Parempaa elämää
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Cecilia Ahern: Kuinka rakastutaan
Anna Kortelainen: Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

Bazar

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Into

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa
Kalle Kniivilä: Krim on meidän. Imperiumin paluu

Teos

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Avain

Jukka Relander ja Jarmo Saarti (toim.): Kirjaston kuolema
Laura Hokkanen (toim.): Sosiaalinen kirjasto - lukemattomien mahdollisuuksien maailma


7. tammikuuta 2015

Kaukasia 30 päivässä

kuva täältä
Tänään alkaa Ville Haapasalon Kaukasia 30 päivässä tv-sarja. Omat kokemukseni Kaukasiasta rajoittuvat Anna-Lena Laurénin kirjaan Vuorilla ei ole herroja sekä Ville Haapasalon kirjaan "Et muuten tätäkään usko...". Paikannimet ovat tutunkuuloisia, koska ne ovat vilisseet uutisissa välillä paljonkin. Kulttuurista en oikeastaan tiedä muuta kuin että kieliä ja kulttuureita on paljon ja alue on loppujen lopuksi aika pieni. Kovin sotaisa mielikuva minulla koko Kaukasiasta on.

Sarja alkaa tänään Yle Teemalla klo 21, mutta Yle Areenassa on ennakkokatselussa ensimmäiset viisi jaksoa. Eilen Teemalla näytettiin koko Jäämeri 30 päivässä sarja, ja se on kokonaisuudessaan katsottavissa Areenassa vielä noin kuukauden.

Itse en ole nähnyt Villen muita 30 päivässä -sarjoja, muutamaa hajajaksoa lukuunottamatta. Nämä kaksi sarjaa aion kyllä katsoa, ja toivon että nuo muutkin sarjat tulisivat uusintoina tai Areenaan katsottaviksi.

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö

Kuva kustantajan sivuilta
Nojatuolimatka Venäjälle eteni joulukuun lopussa, kun sain ennen joulua luettua loppuun Kniivilän kirjan. Kirjassa selvitettiin sitä, miksi Putin on kansan keskuudessa niin suosittu, vaikka muut maat eivät hänestä niin tykkää. Kniivilä oli haastatellut paljon tavallisia venäläisiä eri puolilta maata.

Haastattelujen lisäksi kirjassa kerrotaan siitä, millaista oli elää neuvostoajalla ja miten se eroaa nykypäivän elämästä. Kniivilä kertoo omia kokemuksiaan ja haastateltavat tuovat oman näkökulmansa aiheeseen. Kirja on kirjoitettu niin, että lukija pääsee tavallaan matkalle mukaan, siirtymät eri kaupungeista toiseen on usein kuvailtu myös.

Monet tavalliset venäläiset äänestävät Putinia, koska ketään parempaakaan ei ole vaaleissa ehdolla. Useat haastatellut nostivat esille myös sen, että Putin ja hänen toimintatapansa tunnetaan, mutta jos presidentiksi nousisi joku muu, hänen toimintatavoistaan ei tiedettäisi mitään. Ja silloin asiat voisivat helposti mennä huonompaan suuntaan. Ei siis haluta ottaa riskiä siitä, että maan asiat huonontuisivat jonkun uuden ihmisen toiminnan vuoksi. Ja toisaalta, Putinin aikana Venäjällä on tapahtunut paljon parannuksia ja talous on paremmalla tolalla kuin ennen. Monet muistelevat kauhulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä aikaa. Jos presidentiksi valittaisiin joku muu, nuo ajat voisivat hyvin tulla takaisin.

Pidin siitä, miten kirjassa ei vain tyydytty toteamaan asioiden tilaa ja toistamaan ihmisten haastatteluissa kertomia asioita, vaan asioita ja niiden taustoja selvitettiin ja tarkasteltiin kriittisesti. Itse olen vähän kaikessa aika sinisilmäinen, ja vaikka en räikeintä propagandaa olisikaan totena pitänyt niin en kuitenkaan olisi osannut tarkastella kaikkea haastateltujen sanomisia niin kriittisesti kuin olisi pitänyt. Kirja porautui sen taakse, mitä Venäjästä usein puhutaan ja selitti syy-yhteyksiä. Siksi tämä kirja olisi mielestäni hyvää yleissivistystä kaiken Venäjä-uutisoinnin rinnalle.