sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Kuva kustantajan sivuilta
Sinisen kuoleman kuvasta* olette ehkä jo lukeneetkin kirjamessukuulumisteni yhteydessä. Kyseessä on siis rikoskomisario Mikko Porvalin ensimmäinen romaani, tietokirjoja häneltä on ilmestynyt jo useampia. Sinisen kuoleman kuva on ensimmäinen osa kolmiosaisessa Karelia Noir -sarjassa, ja tämä ensimmäinen osa sijoittuu pääasiassa Viipuriin 1920-luvulla.

Kirjan kertojana toimii Jussi Kähönen, tuore nuorempi komisario Viipurin Etsivästä Toimistosta. Toisena päähenkilönä toimii hänen ystävänsä, työtoverinsa ja esimiehensä Salomon Eckert. Kaksikon työsarkaan kuuluu kieltolain noudattamisen valvonta, mikä ei ole kovin yksinkertaista eikä aina turvallistakaan. Porvali kertoi pyrkineensä kuvaamaan poliisin työtä sellaisena kuin se oikeassa elämässä on eikä sellaisena kuin tv:n rikossarjat sen meille esittävät. Niinpä Eckert ja Kähönen joutuvat taipumaan ylempiensä tahtoon, jättämään tärkeät tutkimukset kesken toisen jutun takia ja kokemaan säästöjen vaikutukset poliisityölle.

Kirjassa kuvatut poliisisurmat perustuvat tositapahtumiin ja näiltä osin tapahtumat eivät ole fiktiota. Poliisin työ oli varsinkin Viipurissa vaarallista, ainakin tapettujen ja haavoittuneiden poliisien määrässä mitattuna. Viipuri oli lähellä Suomen tuolloista itärajaa, ja rajalla oli levotonta. Kieltolaki ja sen seurauksena viinan salakuljetus lisäsi rikollisuutta, ja kun lastit olivat arvokkaita niitä myös puolustettiin hanakasti. Myös nykyajasta tuttu ilmiö resursseista säästäminen aiheutti turvattomuutta yksin jalkaisin partioiville poliiseille.

Kaiken keskellä nuori komisario Kähönen joutuu pohtimaan myös poliisin moraalia seuratessaan sivusta niin Eckertin kuin muutamien muidenkin poliisien touhuja. Itse asiassa Kähönen päätyy Viipuriinkin juuri moraalipohdintojen ja niiden pohjalta toimimisen vuoksi. Elämä ei koskaan ole niin mustavalkoista kuin miltä se päälle päin näyttää, eikä varsinkaan elämä Viipurissa 1920-luvulla poliisina.

Kirja on hyvin ja huolella kirjoitettu, ja tekstiä on ilo lukea. Porvalin tietokirjailijatausta ei juurikaan erotu, tai ainakaan minun silmilleni se ei hypännyt. Kirjassa on toki paljon tietoa, mutta se on kirjoitettu hyvin osaksi tarinaa, eikä tunnu irralliselta, opettavalta osalta tarinan välissä. Ehkä syynä on se, että Kähönenkin nuorena poliisina vasta tutustuu ammattiinsa ja kaikenlaiseen siihen liittyvään, joten monet lukijalle uutena tulevat asiat ovat uusia myös Kähöselle. Asetelma toimi ainakin omasta mielestäni hyvin.

Kirjan aihe on mielenkiintoinen ja sopivasti erilainen muihin lukemiini dekkareihin verrattuna. Historia kiinnostaa minua muutenkin, ja poliisityön ja rikollisuuden kuvaus 1920-luvulta lisäsi taas tietovarastoani uudella aihepiirillä. Jään innolla odottamaan sarjalle jatkoa!


maanantai 26. lokakuuta 2015

Terveisiä kirjamessuilta, osa 3

Helsingin kirjamessuilla pääsin osallistumaan myös Mikko Porvalin uuden kirjan lehdistötilaisuuteen. Tietokirjallisuutta aiemmin kirjoittanut Porvali on nyt julkaissut ensimmäisen romaanin, ja jatkoa on luvassa. Sinisen kuoleman kuva on ensimmäinen osa kolmiosaisessa Karelia Noir -sarjassa.

Dekkari kertoo Viipurista 1920-luvulla, jolloin siellä oli paljon pirtun salakuljettajia, venäläisiä maahanmuuttajia, kommunistien kuriireja sekä sisällissodan vuoksi orvoksi jääneitä lapsia. Poliisilla siis riitti työtä. Viipurin Etsivän Osaston komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert selvittelevät poliisikollegan kuolemaa. Saatte kuulla lisää kirjasta, kunhan ehdin sen lukea.

Lehdistötilaisuudessa kuulimme Porvalilta dekkariin liittyvää taustatietoa: millaista poliisityö oli 1920-luvulla, miten pirtutrokaus kukoisti ja millaista Viipurissa oli tuona aikana. Esityksessä nähtiin myös autenttisia rikospaikkakuvia, jotka elävöittivät mukavasti teoksen taustaa. Poliisityössä kirjataan paljon, ja sen ansiosta arkistomateriaalia löytyy. Kirja perustuukin tositapahtumiin poliisisurmien osalta.

Rikostekniikka, eli tuntomerkkitoimisto 1920-luvun kielellä, oli varsin erilaista kuin nykyään. Valokuvausta käytettiin, mutta valotusajat olivat pitkiä ja siksi parhaat kuvat saatiin paikallaan pysyneistä kohteista, kuten rikospaikoista. Epäiltyjäkin kuvattiin, mutta rikollisen oli helppo sabotoida kuvausta liikkumalla niin, ettei kuvasta saanut tarkkaa. Sen ajan kuvissa saattoi olla kuvattava ja hänen lisäkseen lukuisia poliiseja pitämässä kohdetta paikoillaan, jotta kunnollinen kuva saatiin otettua.

Sormenjälkien käyttö rikostutkinnassa oli vasta yleistymässä, eivätkä suomalaiset tahtoneet uskoa sormenjälkien todistusvoimaan vaikka muualta maailmasta haettiin näyttöä sen puolesta. Lopulta jästipäät suomalaisetkin ottivat sormenjälkitunnistuksen laajempaan käyttöön. Venäjällä annettiin ensimmäinen tuomio sormenjälkien perusteella vuonna 1914, jolloin Suomen suuriruhtinaskuntakin kuului Venäjään. Paikalliskäräjille sormenjäljet tulivat vasta myöhemmin.

Myös aseforensiikka kehittyi ja sitä pystyttiin käyttämään paremmin hyväksi rikosten selvittelyssä. Ymmärrettiin esimerkiksi, että jokaisen aseen piippu jättää luotiin erilaiset jäljet ja samoin iskurin jälki hylsyssä on jäljitettävissä tiettyyn aseeseen. Myös verijälkien avulla voitiin päätellä paljon siitä, mitä rikospaikalla oli tapahtunut. Pisaran tai jäljen muoto kertoo siitä, mistä suunnasta veri on pinnalle tullut, millä vauhdilla ja miltä korkeudelta.

Pirtun salakuljetus on keskeisessä osassa Sinisen kuoleman kuvassa, ja myös siitä kuultiin mielenkiintoista taustatietoa. Rikolliset ovat ovelia, ja oppivat nopeasti harhauttamaan poliisia. Pirtua kuljetettiin usein veneen perässä pirtutorpedossa, johon mahtui paljon kanistereita. Jos ratsia yllätti, päästettiin torpedo vajoamaan pohjaan. Torpedoon oli kiinnitetty koho ja pussillinen suolaa, ja suolan liuetessa veteen koho pääsi nousemaan pintaan, jolloin salakuljettajat löysivät arvokkaan saaliinsa. Pirtua piilotettiin myös vaatteisiin, huonekaluihin, autoihin, ihan joka paikkaan.

Tämä esitys onnistui houkuttelemaan ainakin minut kirjan lukijaksi, sillä luvassa taitaa olla vähän erilaista dekkaria kuin mihin on totuttu. Porvali sanoi halunneensa kirjoittaa poliisin työstä sellaisena kuin se oikeasti on, eikä sellaisena kuin CSI:t ja muut sarjat ja dekkarit meille uskottelevat.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Terveisiä kirjamessuilta, osa 2

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja Jörn Donnerin keskustelu kiinnosti monia. Istumapaikat olivat käytössä viimeistä myöten ja istumaan päässeiden vieressä ja takana riitti seisomapaikkalaisia. Jouduin lähtemään hiukan ennen keskustelun päättymistä, eikä poistuminen ihmismassan läpi ollut kovin yksinkertaista.

Niinistön ja Donnerin keskustelua oli hauska seurata. Molemmat olivat melko rennon oloisia ja juttu luisti. Aluksi herrat puhuivat kulttuuri-ikoneista ja siitä, voiko sellaisia olla vielä nykypäivänä vai kuuluvatko ne jo historiaan. Niinistö yritti sinnikkäästi vihjailla, että Donner saattaisi sellainen kuitenkin olla, ja Donner yhtä sinnikkäästi kierteli ja kiisteli kunniaa. Yleisesti ottaen kulttuuri-ikonin nouseminen suomalaisesta kulttuurista taitaa nykypäivänä olla vaikeaa, sillä yhteiskunta on sirpaloitunut ja nopeutunut. 

Myös maahanmuuttajista ja heidän kotoutumisestaan puhuttiin. Niinistö rinnasti lukutaidon aistiin ja sanoi valitsevansa lukutaidon kuuloaistin sijaan, jos valinta pitäisi tehdä. Monet Suomeen tulevista ovat lukutaidottomia, eli heiltä tavallaan puuttuu yksi aisti. Kirjallisuus ja lukeminen voisivat kuitenkin olla sellaisia keinoja, joilla kototutumista voitaisiin edistää, auttaa tulijoita "pääsemään sisään suomalaiseen sieluun". Lukutaidon ja suomen kielen oppiminen ovatkin siis kotoutumisessa tärkeitä elementtejä. Donner kysyi Niinistöltä myös kirjasuosituksia maahanmuuttajille. Hetken pohdittuaan presidentti ehdotti Seitsemää veljestä, Väinö Linnan tuotantoa ja Aku Ankkaa. Lehti on tunnettu taitavasta kielenkäytöstä ja esimerkiksi rouva Jenni Haukio puhuu sen puolesta.

Myös syntyperäisten suomalaisten lukutaito on heikkenemässä, sillä esimerkiksi teini-ikäisten poikien lukutaidon on havaittu laskeneen merkittävästi. Niinistön mukaan lukeminen pitäisi tehdä mahdollisimman helpoksi ja kiinnostavaksi, jotta lukuharrastusta saataisiin elvytettyä. Miehet totesivat, että kielletyt kirjat kiinnostavat erityisen paljon, sillä molemmilla oli lapsuudestaan muistikuvia kirjoista, jotka olivat heiltä kiellettyjä. Ja niitähän tietysti luettiin kun valvova silmä vältti.

Kirjat ja lukeminen ovat tärkeitä Niinistölle myös presidentintyön ohella. Hän kertoi, että lomalle lähtiessä paras hetki on se, kun saa valita lukemista mukaan. Mukaan otettavia kirjoja pohditaan myös sen mukaan, missä niitä tullaan lukemaan: lentokoneessa ja rannalla tartutaan erilaisiin kirjoihin. 

Presidentti kertoi tarvitsevansa tietynlaisen tunnelman lukuhetkiinsä: pitää olla tiedossa tarpeeksi pitkä vapaa hetki, jotta lukemista ei tarvitse keskeyttää. Jos tiedossa on keskeytyksiä, ei luettavaan kirjaan ja sen tarinaan pysty kunnolla uppoutumaan. Tästä olen Niinistön kanssa samaa mieltä, ja luulen että aika moni kirjojen ystävä on. Parasta lukemisessa on juuri se uppoutuminen, eikä se onnistu, jos kirjan joutuu jatkuvasti laskemaan käsistään.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Terveisiä kirjamessuilta, osa 1

Iltasaduista keskustelemassa Laila Hirvisaari,
Siri Kolu ja Anja Salokannel
Tämän vuoden kirjamessuilut ovat nyt paketissa kun Helsingin kirjamessuilla on vietetty antoisa päivä. Enhän tietysti ehtinyt kuuntelemaan kaikkea sitä mitä olin kiinnostavaksi merkannut, mutta joitakin kuitenkin. Halusin rauhassa kiertää myös osastoja, hipelöidä ihania kirjoja ja päivittää luettavien listaa. Törmäsin moneen sellaiseenkin kirjaan, joka on ollut jo pidempään lukulistalla, mutta pikkuhiljaa unohtunut. Nyt nämä pääsivät jonossa vähän lähemmäs kärkeä.

Ensimmäiseksi kävin kuuntelemassa keskustelua Suomen lasten iltasaduista. Osa kirjan myynnistä saaduista tuloista käytetään tulevan Lastensairaalan kirjaston luomiseen, joten kirjan hankkimalla pääsee tekemään hyvää tärkeän asian puolesta. Kirjamessuilla keskustelemassa olivat Laila Hirvisaari, Anja Salokannel ja Siri Kolu.

Iltasatujen todettiin olevan laatuaikaa lasten kanssa, sillä lukiessa tulee käytyä myös syvällisempiä keskusteluja satujen teemoista. Hyvä esimerkki tästä oli tullut Kolun lapselta, joka oli kysynyt miksei saduissa ole koskaan Prinssi Tavista. Kaikki satujen prinssit ovat kukin tavallaan täydellisiä ja epätodellisia, eikä poika kokenut voivansa samaistua heihin. Itse aloin miettiä että tuhkimotarinoita on kyllä monenlaisia, mutta prinssit ovat usein juuri niitä jotka urheasti tulevat pelastamaan prinsessaa. Jos joku tietää sadun josta tuollainen Prinssi Tavis jo löytyy, haluaisin minäkin tietää.

Satujen kautta voidaan turvallisesti käsitellä myös pelkoja. Saduthan ovat täynnä raakuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta kirjan kautta ne eivät tule samalla lailla "iholle" kuin vaikka television tai pelien kautta. Iltasatuhetkessä on läsnä myös aikuinen, jonka kanssa pelosta voidaan keskustella. Kaikkea pelottavaa ei saduista saisikaan karsia pois, sillä kauhujen ja pelkojen turvallinen käsittely auttaa lasta käsittelemään näitäkin vaikeita asioita.

Lapset ovat luonnostaan ennakkoluulottomia, ja sitä kannattaa hyödyntää myös iltasatuja valitessa. Mitä monipuolisempia iltasatuja lapsille lukee, sitä laajemman käsityksen he saavat maailmasta. Satujen kautta voi auttaa lasta huomaamaan, miten kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia, ja miten maailmassa voidaan elää monella tavalla. Eri kulttuurien satuja kannattaa ottaa valikoimaan sekä lapsen että omankin maailmankuvan laajentamiseksi.

Kaiken kaikkiaan iltasadut ovat monelta kantilta katsottuna hyödyllisiä. Niiden avulla voidaan tukea lapsen kehitystä monella tavoin (kielellinen kehitys, arvot ja asenteet, suvaitsevaisuus, maailmankuva, itsetunto yms.), viettää laatuaikaa lapsen kanssa, käydä mielenkiintoisia keskusteluja ja oppia. Lukekaa lapsille!

perjantai 23. lokakuuta 2015

Kirjamessuille!

Huomenaamulla kääntyy auton nokka kohti Helsinkiä ja kirjamessuja. Olin viime vuonna ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuilla, ja Turun messuihin tottuneena olin aika pyörällä päästäni kaiken ihmisvilinän ja joka puolella kohoavien kirjapinojen keskellä. Nyt tiedän vähän paremmin mitä odottaa. Viime vuonna pystyin käyttämään messuiluun kaksi päivää, nyt pitäisi rutistaa kaikki yhteen päivään. Katsotaan kuinka käy, rankka mutta antoisa päivä varmasti tulossa.

Selailin ohjelmalehtistä ja merkkasin kaikki itseäni kiinnostavat ohjelmat. Saisin viettää koko päivän eri lavoilta toisille siirtyessä jos kävisin kuuntelemassa kaiken mitä olen merkannut, ja välillä pitäisi olla monessa paikassa samaan aikaan. Karsintaa täytyy siis suorittaa, koska haluan kierrellä myös näytteilleasettajien osastoja. Tässä muutamia poimintoja lauantain ohjelmasta (tapahtuman kuvaukset messulehdestä, kursiivilla omat kommenttini):

10.30-11 Louhi-lava
Karim Maiche: Mitäs me länsimaalaiset!
"Suomalais-algerialainen tutkija ja toimittaja Karim Maiche pohtii kirjassaan Suomen ja lännen käsitettä. Millaisin tavoin meille uskotellaan, että on olemassa demokraattinen ja vapaa länsi?"
Idän ja lännen kulttuurien erot kiinnostavat minua, ja olisi mielenkiintoista päästä kurkkaamaan länsimaista kulttuuria ulkopuolisin silmin.

11.30-12 Aleksis Kivi -lava
Suomen lasten iltasadut - miksi lapsille on tärkeää lukea?
"Kirjan vuosi 2015 -juhlakirja kokoaa rakastetut sadut yksiin kansiin ja osalla tuotoista perustetaan  kirjasto Lastensairaalaan. Mitä hyötyä on lapselle lukemisesta?"
Opettaja ja kirjastolainen heräsivät minussa kun näin tämän. Minusta lapselle lukemisesta ei muuta olekaan kuin hyötyä!

11.30-12.30 Louhi-lava
Hyvää huomenta Suomi: kuka täällä pärjää?
"Maahanmuutto, nuorten köyhyys ja syrjäytyminen näkyvät syksyn kirjatarjonnassa. Onko kaikilla suomalaisilla nuorilla yhtäläiset mahdollisuudet onneen ja menestykseen? Keskustelussa kansanedustajat Li Andersson (vas.) ja Wille Rydman (kok.), Vihreiden varapuheenjohtaja Maria Ohisalo, Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio sekä kirjailija Katariina Romppainen."
Ajankohtainen ja kaikkia jollain tavalla koskettava aihe, itseäni kiinnostaa ihmisten eriarvoisuus maassa, jossa kaikkien sanotaan olevan tasa-arvoisia.

12-13 Aleksis Kivi -lava
Kirjat ja kirjallisuus
"Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja kirjailija Jörn Donner keskustelevat kirjoista, kirjailijoista ja kirjoittamisesta."
Tästä tulee varmasti mielenkiintoinen keskustelu, ja pitäähän presidenttiä käydä katsomassa! :)

12.30-13 Sibelius-lava
Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa
"Punnittu puheenvuoro ihmisen mahdollisuuksista hyvään elämään. Niiniluoto pohtii inhimillisiä perusasioita, kuten tahdon vapautta, viisauden olemusta ja oppimisen iloa. Kirja on läpileikkaus tunnetun filosofin ajattelusta. Haastattelijana Esa Saarinen."
Kirjoitin tästä kirjasta muutama kuukausi sitten ja suosittelen muillekin.

13-13.30 Kirjakahvila
Svengaa kuin hirvi - sanontojen kootut selitykset
"Miten kaukana kiire on kantapäästä, missä on alakynsi ja paljonko on asevelihinta? Sanontojen selitykset ja niihin liittyvät tarinat antavat riemastuttavaa taustatietoa ja tuovat helpotusta kaikille kielemme erikoisuuksien kanssa pähkäileville."
Kielen kummallisuudet ja sanojen taustat kiinnostavat minua kovasti. Mietin usein esimerkiksi paikannimien syntyhistoriaa.

14.30-15 Takauma-lava
Suomen kirjailijaliitto esittää: kirjailijan vuosi
"Mistä kirjailijan toimeentulo koostuu? Miltä näyttää kirjailijan vuosi? Kirjailija JP Koskinen raottaa muistiinpanojaan yhden vuoden ajalta. Kirjailijan toimeentulosta Koskisen kanssa keskustelee Kaari Utrio."
Tämä keskustelu antaa lukijalle varmasti vähän toisenlaisen näkökulman kirjoihin. Ja ihana Kaari Utrio!

15-16 Kullervo-lava
Nenäpäivä: 10 faktaa lukemisesta kehitysmaissa
"Miten lukutaito vaikuttaa kehitysmaiden lasten tulevaisuuteen? Mitä kouluun pääseminen lapselle merkitsee? Mitä se maksaa? Minkälaista lukutaitotyötä suomalaiset kehitysyhteistyöjärjestöt tekevät? Keskustelijoina Unesco-professori Heikki Lyytinen, Plan Suomen ja Pakolaisavun asiantuntijat"
Lukutaito ei ole kaikille maailman ihmisille itsestäänselvyys. Aina välillä on tärkeää muistuttaa mieliin sekin tosiasia ja miettiä miten lukutaito vaikuttaa ihmisten elämään.

15.30-16 Eino Leino -lava
Andrei Sergejeff ja Joonas Maristo: Aikamme monta islamia
"Islam lokeroidaan helposti kahteen ääripäähän, vaikka kyseessä on monimuotoinen uskonto, joka elää ja muuttuu kaikkialla. Millaista on maanläheinen kansanislam? Onko salafistien toiminnassa jotain salaista? Miten islam näkyy Jay Z:n lyriikoissa? Haastattelijana Jaakko Hämeen-Anttila."
Islam kiinnostaa minua, haluaisin tietää siitä aina vaan lisää ja lisää, jotta ymmärtäisin paremmin islaminuskoisia ja osaisin toisaalta suodattaa mediasta vääristelevät jutut.

16-16.30 Louhi-lava
E-kirjojen suosio kasvaa -paneelikeskustelu
"E-kirjojen myynti ja kirjastojen lainausmäärät kasvavat. Mitä luetaan, kuka lukee, mitkä ovat e-kirjojen bestsellerit? Jari Järvelä, Mari Wärri, Taika Dahlbom ja Marja Hjelt keskustelevat E-kirjojen suosion kasvusta."
Itse huomasin e-kirjojen kätevyyden sen jälkeen kun hankin tabletin. Rakastuin etenkin Helmetin e-kirjavalikoimaan. Kirjoitin myös e-kirjojen lainaamisesta ja lukemisesta sekä parista e-kirjasovelluksesta.

16.30-17 Wine Corner
Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen - kulttuuripessimismin nousi 1965-2016
"Uschanovin odotettu uusi kirja analysoi länsimaisen kulttuurin omakuvassa tapahtunutta isoa muutosta. Kehitysoptimismin on korvannut neuvottomuuden ja voimattomuuden valta. Onko pessimismiin aihetta vai paljastaako se vain osan kulttuurimme näkymistä?"
Tämä kuuluu vähän samaan sarjaan kuin ensimmäinen vinkkaamani ohjelma (Mitäs me länsimaalaiset!): olisi hyvä osata etäännyttää itsensä tästä ajasta ja ajatella sitä osana suurempaa kokonaisuutta.

17-17.30 Eino Leino -lava
Anna Kortelainen: Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta
"20 dramaattista ja koskettavaa tositarinaa, joita yhdistää elämä Kannaksella. Kirjassa tarinansa kertovat Laila Hirvisaari, Eeva Kilpi, Heikki Ylikangas sekä eri äidinkieliä puhuvat lapset ja vanhukset eri puolilta Kannasta."
Osa sukujuuristani on karjalaista perua, luonnollisesti kaikenlaiset tarinat karjalalaisista ihmisistä ja elämästä siellä kiinnostavat. Olin jo unohtanut tämän kirjan, joka minun piti lukea jo kun se ilmestyi.

17-18 Kullervo-lava
Sähkökirjojen tilauspalvelu – ratkaisu sähkökirjamarkkinan kasvuun Suomessa?
"Miksi sähkökirja ei ole lähtenyt Suomessa lentoon? Missä mennään nyt ja miten jakelu on kehittymässä? Pystyvätkö tilauspalvelut nostamaan sähkökirjojen käyttöä ja statusta? Miten voitto jaetaan kustantajien, kirjailijoiden ja palvelun kesken? Entä mitä lisäarvoa lukijat saavat? Keskustelemassa Fabulan edustajat, kustantajat, kirjailijat ja blogistit."
E-kirjasta povattiin perinteisen kirjan kovaa kilpailijaa sen ilmestyessä markkinoille. Ihan niin ei käynyt, vaan perinteinen kirja on edelleen lukijoiden suosikki.

Ohjelmatarjonta on runsasta, varsinaisen kirjamessuohjelman lisäksi näytteilleasettajilla on tietysti omia ohjelmiaan, mutta niitä en vielä ehtinyt vilkaista. Oliko listassani sellaisia keskusteluja, joita sinäkin aiot mennä kuuntelemaan? Nähdään messuilla! :)

PS. Jos et itse pääse paikan päälle nauttimaan messuhuumasta, monet kirjakaupat ja -palvelut antavat messualennuksen myös verkkokaupassan. Kurkkaa vaikka täältä. Somessa löydät Helsingin kirjamessuja koskevat jutut  hashtagilla #kirjamessut

tiistai 20. lokakuuta 2015

Frank Martela: Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja

Kuva kustantajan sivuilta.
Kirjan takakannen sisäpuolelta löytyy Twitter-tiivistelmä, eli kirjan ydinviesti 140 merkillä: "Hylkää onnen tavoittelu & ulkoinen suorittaminen. Keskity itseesi ja läheisiin ihmisiin. Arvokas & kaunis elämä on jo luonasi". Minusta tiivistelmä on hyvä, se kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi sen, mistä tässä kirjassa on kysymys. Loput noin 300 sivua sisältävä ydinviestin perustelua ja taustoja, ja kertovat esimerkiksi miten oman sisäisen motivaationsa voi löytää.

Martela esittelee kirjassa motivaatiotimantin, jossa on eritelty ihmisen hengissäpysymiseen liittyvät perustarpeet ja psykologiset perustarpeet. Elossapysymiseen liittyvät hyväksyntä eli sosiaalisten normien noudattaminen sekä turvallisuuden takaaminen. Psykologiset perustarpeet liittyvät elämän merkityksellisyyden kokemukseen, eli ne vaikuttavat siihen kokeeko ihminen elävänsä elämisen arvoista elämää. Martelan mukaan neljä psykologista perustarvetta ovat läheisyys, hyväntekeminen, kyvykkyys ja vapaaehtoisuus. Kaikkia tarpeita on esitelty yksityiskohtaisesti kirjassa, ja kaikille esitetään myös tieteellinen, tutkimukseen perustuva tausta.

Teorian lisäksi kirja sisältää työkaluja, eli tehtäviä, valonööriksi kasvamisen tueksi. Tehtävien avulla voi tarkistaa oman elämänsä suuntaa ja pohtia tekeekö juuri nyt sellaisia asioita jotka kokee merkityksellisiksi. Martela esittelee myös syitä sille, miksi omaa elämäänsä on vaikea muuttaa merkitykselliseksi. Onnen tavoittelusta tämä kirja ei kuitenkaan kerro, sillä kirjan viesti on se, ettei onnea kannata tavoitella. Sen sijaan kannattaa tavoitella itselleen hyvää elämää, jolloin onni saattaa ilmaantua ikään kuin itsekseen.

Minulle tämä kirja tuli oikeaan aikaan, sillä elämässäni on juuri nyt tapahtumassa muutoksia. Olen jättämässä pitkäaikaisen työni, joka ei enää motivoinut minua ja söi enemmän voimavaroja kuin antoi. Nyt kokeilen toisenlaista työtä, ja ainakin toistaiseksi olen viihtynyt, töihin on mukava mennä. Psykologisista perustarpeista minulla tuntuu välillä korostuvan vapaaehtoisuus, sillä voin paljon paremmin, kun saan itse päättää, miten aikataulutan ja järjestän työni sen sijaan että joku muu tekee sen puolestani. Luin kirjan vasta työpaikan vaihdon jälkeen, joten kirja itsessään ei saanut minua tekemään radikaaleja muutoksia elämässäni. Se auttoi kuitenkin minua ymmärtämään itseäni taas vähän paremmin, ja antoi myös keinoja armeliaisuuteen itseä kohtaan.

Tärkein sanoma kirjassa oli kuitenkin mielestäni se, että jokainen voi elää vain omaa elämäänsä, joten siitä kannattaa tehdä sellainen, että itse viihtyy. Olen kauhulla kuunnellut joitakin tuttuja keski-ikäisiä, jotka kauhistelevat sitä miten kaukana eläkeikä vielä siintää. Heistä näkee kauas, ettei heidän työnsä ole sellaista, josta he nauttivat ja joka motivoisi heitä. Sen sijaan työ on pakollinen suoritus. Itse toivoisin löytäväni sellaiset työpolut, joissa viihdyn. Sellaiset työt, joista ei haluaisikaan jäädä heti eläkkeelle, koska työn tekeminen on niin kivaa. Harmi että sellainen asennoituminen tuntuu olevan pikkuisen kiellettyä, jostain syystä työstä ei oikeastaan saisi nauttia liikaa.

Martela kirjoittaa innostuneesti ja selkeästi, tieteelliset tutkimuksetkin on avattu "selkokielelle" ja kuvailtu niin käytännönläheisesti, ettei lukija välttämättä aina tajua lukevansa tieteellisen tutkimuksen tulosta. Hassua, miten niin yksinkertaisen kuuloisilla kokeilla tuotetaan maailmaan uutta tietoa. Minusta tämä kirja olisi hyvää lukemista ihan jokaiselle, mutta erityisesti niille jotka kokevat etteivät oikein viihdy omassa elämässään. Ja etenkin niille, jotka tuskastelevat työvuosien pituutta ennen eläkkeellepääsyä.

Kirjan voit hankkia omaksi täältä*.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kysymyksiä ja vastauksia -haaste

Mari Kirjakko ruispellosta -blogista heitti tunnustushaasteella, kiitos!


Tämä tunnustus siis sisältää haasteen, joka muuttuu matkan varrella. Jokainen haasteen saanut vastaa haastajan kysymyksiin ja lähettää haasteen eteenpäin itse keksimillään kysymyksillä.


Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Tässä Marin kysymykset ja omat vastaukseni niihin:

1. Kerro hyvä ja mahdollisimman varhainen lukumuisto.
Olen lukenut lapsena hurjan paljon ja kuulemma kaikenlaista puhelinluetteloista alkaen… Parhaiten mieleen ovat jääneet Nummelan ponitalli -kirjat ja Neiti Etsivät, myös Anna-sarjaa luin ahkerasti.

2. Kuka fiktiivinen hahmo on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen? Miksi?
Tämä vaihtuu tasaisin väliajoin. Yleensä viimeisin luettu kirja jää päähän pyörimään joksikin aikaa, ja silloin se viimeisin hahmokin tuntuu merkittävältä. En kuitenkaan osaa nostaa yhtä sellaista, joka olisi tehnyt niin suuren vaikutuksen, että ansaitsisi tämän tittelin.

3. Minkä kirjallisuuden lajin koet erityisen läheiseksi?
Kaunokirjallisuuden. Lukumakuni vaihtelee, välillä luen paljon historiallisia romaaneja putkeen, välillä dekkareita. Yritän lukea monipuolisesti, mutta pidän eniten selkeistä tarinoista jotka on kirjoitettu huolella.

4. Oletko haaveillut kirjailijuudesta?
Aina välillä. Luulen että se jääkin haaveeksi, olen niin itsekriittinen että en usko että voisin ikinä päästää tekstejäni maailmalle.

5. Mistä kirjasta tehty elokuva on mielestäsi epäonnistunut pahiten?
Yleensä petyn aina, kun katson kirjasta tehtyä elokuvaa. Oma mielikuvitukseni on vilkas ja luo vahvoja kuvia lukemieni kirjojen miljöistä, henkilöistä ja tapahtumista. Eikä elokuvantekijöiden mielikuvitus tietenkään ole koskaan samanlainen kuin minulla…

6. Minkä kirjan haluaisit nähdä elokuvana?
Galbraithin dekkarit voisivat olla mielenkiintoisia elokuvina tai tv-sarjoina. Olisi jännä nähdä, millainen Cormoran Strike olisi valkokankaalla, ja vastaisiko roolittajien näkemys yhtään omaani.

7. Limerikki vai haiku? Miksi?
Haiku. Minusta ne ovat kauniimpia ja tykkään siitä että niissä luonto on keskeisellä sijalla.

8. Paksu vai kaponen? Miksi?
Riippuu tapauksesta. Yleensä paksu, mitä paksumpi sen parempi. Toisinaan kaponenkin voi tosin tuntua liian paksulta. Tämä on kovin suhteellista.

9. Mistä kotonasi olevasta kirjasta et luopuisi? Miksi?
Tämä on vaikea kysymys, ja toivon etten koskaan oikeasti joudu valitsemaan sitä ainoaa kirjaa, jonka saan pitää. Luulen että päätyisin joko Kotiopettajattaren romaaniin, Ylpeyteen ja ennakkoluuloon tai johonkin ensimmäisistä Anna-kirjoista. Etenkin Anna-kirjat ovat minulle erityisen rakkaita.

10. Mitä teet kirjoille, joita et halua säilyttää?
Kirjasta riippuen lahjoitan kirjastoon, myyn kirppiksellä tai vien paperinkeräykseen. Kirjastoon päätyvät yleensä suhteellisen uudet ja suositut, joista on paljon varauksia, kirppikselle menevät vanhemmat kirjat ja pokkarit, paperinkeräykseen ne, jotka ovat jo kiertäneet tarpeeksi monta kirppisreissua eivätkä ole löytäneet uutta kotia.

11. Joululahjatoiveesi?
Yleensä lankaa tai kirjoja.


Tässä omat kysymykseni, jotka lähetän tunnustushaasteen mukana Marilelle (1001 kirjaa ja yksi pieni elämä), Elinalle (Luettua elämää), Janelle (Kirjan jos toisenkin), Hennalle (Hemulin kirjahylly) ja Margitille (Tarukirja).

1. Montako kirjaa sinulla on tällä hetkellä kesken? Mitä ne ovat?
2. Mikä on mieluisin lukupaikkasi?
3. Minkä kirjan hankit viimeksi?
4. Oletko kokeillut e-kirjan lukemista? Jos olet, mitä pidit?
5. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
6. Jos voisit hypätä mukaan jonkun kirjan tarinaan, minkä valitsisit? Miksi?
7. Mitkä kolme kirjaa ottaisit autiolle saarelle?
8. Keneen fiktiiviseen hahmoon haluaisit tutustua oikeassa elämässä?
9. Millaisia kirjoja luet mieluiten?
10. Onko sinulla aikaa lukea niin paljon kuin haluat?
11. Mikä on mielestäsi ulkonäöltään kaunein kirja?

lauantai 10. lokakuuta 2015

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Oppinut neiti* on odottanut lukemista aika kauan. Muistaakseni ostin tämän muutama vuosi sitten tarjouksesta, ja se päätyi hyllyyn odottamaan sopivaa hetkeä. Ehkä äskettäin luettu Paperiprinssi innosti tarttumaan tähänkin.

Sofia Malm on Smolnan käynyt oppinut neiti, joka elättää itsensä omalla palkallaan. Hän on siis harvinaisuus aikansa naisten joukossa, eivätkä kaikki, säätyläiset varsinkaan, hänen tapaansa varauksetta ihaile. Tarina alkaa Pietarista, jossa Sofia tapaa Christian Hackfeltin, oikeastaan kirjaimellisesti törmää tähän. Heidän tiensä risteävät tarinan edetessä moneen otteeseen, Pietarin jälkeen Lapissa Porojärven pappilassa, Solbergan ja Silvan kartanoissa sekä Helsingin seurapiireissä. Rakkautta on ilmassa, mutta ympäristön odotukset ja toiveet painavat sekä Sofiaa että Christiania.

Kirjassa mielenkiintoisinta oli Lapin kuvaus. Muistaakseni en ole ennen lukenut Utrion teosta, jossa tapahtumat sijoittuisivat näin pohjoiseen, joten ympäristönvaihdos oli virkistävä. Melkoisen seikkailun Lappi päähenkilöille järjestääkin, sillä molemmat ovat vuorollaan kuolemanvaarassa. Seurapiirien jäykkyyteen Lapin vapaus antaa kaivattua vaihtelua niin kirjan henkilöille kuin lukijallekin. Samalla huomaa ihmettelevänsä, miten meillä nykypäivänä arkiset vuorovaikutuksen tavat ovat silloin olleet jotain poikkeuksellista ja paheksuttavaa. Eikä pelkästään naisten ja miesten välillä vaan myös eri säätyjä edustavien ihmisten välillä. Hetken osaan taas arvostaa vapauttani suunnitella itse elämääni ja vapautta seurustella sellaisten ihmisten kanssa kuin haluan.

Vaikka maisemanvaihdos toikin piristystä kirjaan, tämä ei silti ole parhaita lukemiani Kaari Utrion kirjoja. Henkilöt olivat kyllä mahtavia, karrikoituja kukin omalla tavallaan. Ruustinna Anna Pihlman oli minusta jo hiukan liian pitkälle viety kaikessa ilkeydessään ja juonittelussaan, ja hänen käytöksensä nosti niskavillani pystyyn. Voi olla että tarinan hajauttaminen moneen eri tapahtumapaikkaan hajotti hieman myös itse tarinaa, sillä ajoittain lukeminen vähän tökki. Tai ehkä Lapin tuntureiden jälkeen Etelä-Suomen maisemat vaan tuntuivat liian tavanomaisilta. :)

Kaikesta huolimatta pidin kirjasta. Tämän kohdalla loppuratkaisun arvaaminen teki lukemisesta jännittävämpää, tuntui että sivut hupenevat liian nopeaan tahtiin ja kaikki jää kesken. Loppuratkaisuun olin tyytyväinen, vaikka minusta sitä venytettiinkin hiukan liian pitkälle. Nämä Utrion epookkiromaanit ovat kyllä mainioita tuon ajan kuvaajia. Onneksi minulla on vielä näitä muutama lukematta, ja sen jälkeen voinkin aloittaa uuden kierroksen. Ja vanhempaa tuotantoa on tietysti vielä paljon lukematta, Utriohan on julkaissut huiman määrän kirjoja uransa aikana. Tästä pääset vielä hänen nettisivuilleen, jos haluat lisätietoja.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Taina Kinnunen: Vahvat yksin, heikot sylityksin. Otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista

Kuva kustantajan verkkokaupan sivuilta
Mila Teräksen Harmaat enkelit ja Essi Kummun Lasteni tarina olivat kirjoja, joiden myötä kiinnostuin suomalaisten sotatraumoista ja niiden siirtymisestä sukupolvien yli. Vaikka olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja Suomen sodista, Kummun kirja herätteli huomaamaan sotien arvet nykypäivän ihmisissä. Sitä ennen ei oikein osannut edes ajatella, että se mitä on tapahtunut vanhemmille tai isovanhemmille siirtyisi niin suoraan jälkipolville. Kun olen tutustunut aiheeseen enemmän, tuntuu yhteys luonnolliselta.

Kinnusen kirjan pääasia ei ole suomalaisten sotatraumojen siirtyminen, vaikka sitäkin aihetta sivutaan monessa kohdassa. Kirja kertoo suomalaisten kosketuskulttuurista, joka saattaa nostaa joidenkin suupieliä ylöspäin. Eihän meillä ole kosketusta, miten voi olla kosketuskulttuuriakaan? Samaa oli Kinnusellekin ihmetelty, kun hän oli kertonut tulevan kirjansa aiheesta.

Kirjassa on hyödynnetty 56 suomalaisen kosketuselämäkertoja, jotka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kerännyt. Jotain aiheesta kertoo se, että elämäkerroista 38 tuli naisita ja 5 miehiltä. Kinnunen on käyttänyt aineistona myös opiskelijoidensa kosketuselämäkertoja ja haastatteluja. Elämäkertojen kirjoittajien äänet pääsevät tekstissä aika ajoin kuuluviin, sillä niitä siteerataan paljon. Niistä löysin ainakin itselleni tuttuja tunteita ja tapahtumia, ja uskon että moni suomalainen voi samaistua sitaatteihin.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: lapsen koskettamiseen, kosketukseen parisuhteessa ja parantavaan kosketukseen. Etenkin ensimmäistä osaa lukiessa huomasin, miten koskettamista nykypäivänä vääristellään. Itsekin jouduin tarkistamaan asenteitani lasten koskettamista kohtaan, sillä varovaisuuden taakse paetaan herkästi niin, ettei lapsia oikeastaan uskalleta koskea esimerkiksi kouluissa lainkaan, vaikka he sitä kaipaisivatkin. Mediassa näkee vähän väliä juttuja siitä, miten juuri lapsiin on kohdistunut vahingoittavaa kosketusta ja sen seurauksena myös vahvistavaa kosketusta aletaan vältellä väärinymmärrysten pelossa.

Parisuhde-osassa oli paljon eri ääripäiden kosketusta: oli niitä, joiden liitto on kestänyt vuosikymmeniä ja jotka kokevat saaneensa ja saavansa riittävästi eri tyyppistä kosketusta. Toisena ääripäänä ovat kertomukset kylmistä liitoista, joissa toinen jää lähes täysin vaille tarvitsemaansa kosketusta ja toisaalta myös väkivaltaiset suhteet. Tekstissä väkivaltaa käsiteltiin neutraalisti ja aika objektiivisesti, mutta minulle nousi monesti karvat pystyy näitä tarinoita lukiessani.

Viimeisessä osassa käsiteltiin parantavaa kosketusta, eli ammatikseen koskettavia ihmisiä. Kosketuksen on todettu olevan tärkeää esimerkiksi sairauksista paranemisen kannalta, ja siksi hoitohenkilökunnan kosketuksella on tärkeä osa potilaan kohtaamisessa. Raja hyvältä ja pahalta tuntuvan kosketuksen välillä on usein hyvin häilyvä, ja kysyy ammattitaitoa ja kokemusta tietää, kuka haluaa ja sietää minkäkinlaista kosketusta. Myös eläimet mainittiin tässä luvussa, eikä kukaan varmaan voi kiistää eläimen silittämisen terapeuttisuutta.

Minulle suurin anti oli ensimmäinen osa, sillä siinä kerrottiin eniten traumojen siirtymisestä sukupolvien yli. Samalla tuotiin esille keinoja, joilla kierteen voi katkaista. Suosittelenkin kirjaa erityisesti tästä aiheesta kiinnostuneille, vaikka myös muut osat olivat mielenkiintoisia. Tekstiä on miellyttävää lukea, se ei ole liian tieteellistä vaikka tutkimuksiakin mainitaan. Vaikeita käsitteitä tai teorioita en kohdannut, ja tekstin "helppous" auttaa itse asian omaksumisessa. Kosketuksesta on ilmeisesti kaiken kaikkiaan aika vähän kirjallisuutta, ja suomalaisesta kosketuksesta sitäkin vähemmän. 

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Kuva #kirja-sivuilta
Karen Joy Fowler kuulosti minusta kovasti tutulta kun aloin lukea tätä kirjaa. En saanut päähäni mistä tuttuus johtui, ennen kuin silmäilin pikaisesti muutamaa blogitekstiä Olimme ihan suunniltamme -kirjasta. Fowler on kirjoittanut mm. Jane Austen -lukupiirin, josta olen kirjoittanut kolme vuotta sitten. Olen sanonut kirjaa "peruskivaksi välipalaksi", toisin sanoen se ei ole ollut mikään kovin ihmeellinen lukukokemus.

Olimme ihan suunniltamme on ihan erilainen Jane Austen -lukupiiriin verrattuna. Olimme ihan suunniltamme kertoo Rosemary Cooken tarinan, tai oikeastaan hän kertoo omaa tarinaansa. Hän aloittaa keskeltä, opiskeluvuosistaan ja hyppää välillä lapsuuteensa ja aikuisuuteensa. Kirjan alku tuntuu vähän sekavalta, mutta ennen puoltaväliä tulee hyvin yllättävä juonenkäänne, joka selittää kirjan alun outouden.

Rosemaryn perhe ei ole kovin tavallinen. Viisivuotiaana hänen elämänsä muuttui rajusti, kun hän menetti ensin siskonsa ja vähän sen jälkeen hänen veljensä karkasi omille teilleen. Rosemary jäi yksin perheen uuteen asuntoon tutkijaisänsä ja masentuneen äitinsä kanssa. Rosemary ei myöskään sopinut muiden lasten joukkoon, vaan tunsi aina olevansa vähän erilainen kuin muut ja näkemään vaivaa, jotta tulisi hyväksytyksi toisten joukkoon. Opiskelemaan hän lähti toiseen osavaltioon, mutta sielläkään häntä ei varauksetta hyväksytty joukkoon. Eikä veljestä näkynyt jälkeäkään, vaikka hänet oltiin nähty juuri tässä kaupungissa.

Kirjan tarina on Rosemaryn matka omaan itseensä. Tarinan edetessä hän selvittää, mitä lapsuudessa oikeasti on tapahtunut, sillä hänen muistonsa ovat vääristyneitä ja hajanaisia. Psykologia on kiinteä osa kirjaa, ja tarinan myötä tuli kerrattua omia psykologiantietoja ja opittua vähän uuttakin. Luulen että kirjassa selitettiin mielen teoria ensimmäistä kertaa siten, että lamppu syttyi päässäni ja oikeasti tajusin, mitä sillä tarkoitetaan. Kirjan luettuani löydän arjesta jatkuvasti uusia esimerkkejä mielen teoriasta ja hykertelen itsekseni oivalluksilleni.

Kirja on vähän outo, mutta niin on sen kertojan elämäkin. Minusta teksti kuvaa hienosti Rosemaryn elämää ja hänen pikkuisen tasapainotonta ja erikoista mieltään. Vaikka tarina pomppii välillä ajasta toiseen, pysyin hyvin kärryiltä siitä missä milloinkin mentiin. Samojen kansien väliin on onnistuttu saamaan luontevasti myös paljon erilaisia teemoja: on pohdintaa Rosemaryn elämästä, pohdintaa psykologisten kokeiden etiikasta, eläinten kohtelusta ja niiden oikeuksista ja näkökulmia eläinaktivismiin. Eikä minusta mikään teemoista tuntunut irralliselta tai liiaksi painotetulta tai myöskään valmiiksi pureskellulta, vaan kaikki sopi minusta hyvin tarinaan ja lukijalle annettiin mahdollisuus pohtia omaa kantaansa asioihin, muodostaa itse omat mielipiteensä.

Jos Jane Austen -lukupiiri oli perushyvä välipala, Olimme ihan suunniltamme on sellainen jota luetaan välipalojen välissä. Itse luin tätä työmatkoilla eli noin tunnin pätkissä, ja luulen että se oli parempi ratkaisu kuin lukea parissa pätkässä koko kirja. Lyhyemmät pätkät toimivat, koska kirja laittaa aivonystyrät liikkeelle: kirjaa liittyvät asiat pyörivät päässäni itsekseen lukemiskertojen välillä. Tämä olisi varmasti oiva lukupiirikirja, sillä keskustelua heräisi varmasti.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika

Kuva kustantajan sivuilta
Tältä kirjalta ei ole viime aikoina voinut välttyä, sillä se putkahtelee vähän väliä blogeissa, lehdissä, joka paikassa. Kaikesta huomiosta huolimatta en tarttunut tähän ihan tuoreeltaan, ja lopulta kun varasin sen kirjastosta niin muutama muukin oli ajatellut lukea kirjan. Taisi vierähtää muutama kuukausi ennen kuin lopulta sain sen käsiini, enkä sittenkään ehtinyt lukea sitä heti. Vasta kirjaston palautusmuistutus laittoi minuun vauhtia.

Kirja oli onneksi aika lyhyt ja sen lukaisi nopeasti. Loppujen lopuksi kirjan sisältö ei minusta ollut kovin ihmeellinen, asian voi tiivistää vaikka näin: käy läpi kaikki tavarasi tavararyhmittäin, heitä pois kaikki ne tavarat, jotka eivät tuota sinulle iloa ja järjestä jäljelle jäävät niin että niillä on kaikilla omat paikkansa. Tietysti kirjassa on käsitelty kaikkia vaiheita vähän yksityiskohtaisemmin ja neuvottu esimerkiksi, missä järjestyksessä tavaravuoret kannattaa käydä läpi, mutta minusta kirja ydin oli tuossa.

Olisi ollut ihanaa päästä heti omien tavaroidenkin kimppuun, mutta pelkäsin että viikonloppu on urakkaan liian lyhyt aika ja että puhti loppuisi itsekseen puurtaessa kesken. Niinpä tavarat vyöryvät edelleen joka paikassa, yllättäen tämäkään kirja ei ratkaissut ongelmaa vain sillä, että sen luki... Luulen että odotan karsimisprojektin kanssa vähän pidempää vapaata ja varaan hommaan mukaan jonkun ulkopuolisen joka pitää minut ruodussa eikä anna säästää sellaisia tavaroita jotka eivät tuota iloa. Tähän tärkeään asiaan palattiin kirjassa vähän väliä, ehdottomasti kaikki iloa tuottamattomat tavarat saavat häädön.

Kirjassa tuotiin toistuvasti esille se, miten paljon Kondon asiakkaat ovat hänen ohjauksessaan heittäneet tavaraa menemään. Jätesäkkikaupalla roinaa roskiin, jokaiselta tavaraa on ilmeisesti mennyt ainakin kymmenen/kymmeniä, joiltakin satoja säkkejä. Kierrätyksestä ei mainittu juuri mitään, kirpputoria ei taidettu mainita kertaakaan ja toisille lahjoittaminenkin kiellettiin ehdottomasti, ellei tavaran saaja varmasti saa itse iloa tavarasta. Kirppikset ovat tietysti vähän ongelmallisia, sillä kirppistely ei oikeastaan vähennä tavaramäärää (ainakaan meillä), vaan kirppistavarat ovat vaatehuoneessa pahvilaatikoissa odottamassa taas seuraavaa kierrosta. Ehkä ensi kerralla nöyrryn ja heitän oikeasti pois ne tavarat, jotka eivät mene kaupaksi. Muusta kierrättämisestä, esim. paperin, pahvin, metallin, elektroniikan kierrättämisestä vaiettiin. Kaikki turhat tavarat vaan käskettiin heittämään jätesäkkeihin ja heittämään pois.

Kaiken kaikkiaan kirja ei ihan yltänyt odotuksiini. Sisällössä oli paljon toistoa, vakuuttelua ja mainosmaista "onnistut varmasti etkä ikinä palaa vanhoihin tapoihisi" -tuuletusta. Käytännön anti jäi ainakin minulle vähäiseksi. Aion luultavasti kokeilla vaatteiden järjestämistä kirjan opein, sisältäen uuden viikkaustavan ja vetolaatikoiden käytön hyllyjen sijaan. Vaatevaraston karsiminenkin todennäköisesti hoituu samalla kun järjestän koko vaatehuoneen uudelleen. Kondo kehottaa kasaamaan kaikki saman lajin tavarat yhteen pinoon ennen karsimista, eli esim. kaikki vaatteiksi laskettavat kaikista huoneista, kaapeista ja koloista, ja tämän jälkeen päättämään mitkä saavat jäädä ja mitkä eivät. Vaikka tämä vinkki kuulostaa minusta työläältä, luulen että se toimii. En luullakseni ole koskaan nähnyt kaikkia vaatteitani samassa kasassa, ja tulen todennäköisesti kauhistumaan sen kasan korkeutta.

Lukemistani siivous- ja järjestelykirjoista olen pitänyt eniten Anne te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjästä. Ehkä kulttuuriero japanilaisten kanssa on kuitenkin liian suuri, ja Velde-Luoman keinot tuntuvat itselle sopivammilta. Todennäköisesti yhdistelen näiden kahden kirjan neuvoja, sitten kun (jos) joskus aloitan urakkani. Pitäisi varmaan muuttaa, silloinhan tavarat tulee käytyä pakosta läpi. :)

Tästä* pääset hankkimaan kirjan itsellesi, mikäli kiinnostuit. :)

tiistai 22. syyskuuta 2015

Donna Leon: Pedon palkka

Kuva kustantajan sivuilta
Helmikuussa 2014 tavoitteenani oli lukea kaikki Donna Leonin Guido Brunetti -dekkarit. Alkuun tahti olikin reipas ja luin monta osaa peräkkäin. Lopulta tuli ähky ja tahti hidastui huomattavasti. Olen kirjoittanut vain kaksi tekstiä, vaikka olen lukenut kaksikymmentä kirjaa. Täältä löydät aiemmat tekstit. Luulen että se on ollut lukijoidenkin kannalta hyvä ratkaisu, olisi todennäköisesti ollut aika puuduttavaa lukea 20 samantapaista tekstiä. :)

Nyt olen saanut luettua yhtä lukuun ottamatta kaikki tähän mennessä suomennetut Brunetti-dekkarit, kun lopulta pääsin Pedon palkan loppuun. Kirja on lojunut yöpöydälläni ainakin kuukauden, voi olla että useammankin. Syynä taisivat olla muut (mielenkiintoisemmat) kirjat, jotka tunkivat väliin. Lukukokemusta hieman tietysti haittasi se, että kirjan alku oli jo unohduksissa kun lopulta päätin lukea sen loppuun.

Pedon palkassa Brunetti tutkii harvinaista sairautta sairastaneen miehen kuolemaa. Kuolema ei tietysti ollut luonnollinen, vaan mies löytyy murhattuna kanaalista. Tutkimuksia hidastaa se, ettei uhrin henkilöllisyyttä saada heti selville, eikä ketään samanoloista ole ilmoitettu kadonneeksikaan. Lopulta mies paljastuu eläinlääkäriksi, joka työskentelee sivutoimisesti teurastamossa varmistamassa lihan turvallisuutta. Murhaajan selvittäminen onkin sitten vähän mutkikkaampaa.

Tässä kirjassa teemana on lihatuotanto ja sen turvallisuus. Vaikka kuluttajille vakuuttettaisi mitä, ei tuotantoketjun kaikki osat välttämättä silti täytä vaatimuksia. Suomessa tilanne on toivottavasti vähän erilainen kuin mitä kirjassa kuvattiin, mutta kieltämättä kirja laittoi miettimään sitä, millaista ruokaa sitä lautaselleen ottaa. Kirjassa teurastamo on paikka, jossa johtoportaan päätökset menevät lain ja direktiivien ohitse, eikä kuviosta tietysti puutu uhkailua, kiristystä eikä lahjontaakaan.

Minusta tämä oli vaihteeksi ihan hyvä Brunetti-dekkari, vaikka mielikuva syntyikin viimeisen kolmanneksen perusteella jonka nyt hiljattain luin. Jotain ehkä kertoo se, että kirja jäi niin pitkäksi aikaa kesken. Ensimmäisessä tekstissäni olen valitellut huonoa kieltä ja huolimatonta juonta, mutta kieli ainakin oli tässä kirjassa suhteellisen sujuvaa. Juonen johdonmukaisuudesta en nyt uskalla sanoa mitään. Lukukokemus oli ihan hyvä, vaikka aihe olikin tällä kertaa synkempi kuin tavallisesti. Kirjan loppukohtaus oli silti minusta hellyyttävä ja positiivinen.

Sarjassa on ilmestynyt kolme kirjaa tämän jälkeenkin, joista Kultamuna on jo ilmestynyt suomeksi. Kaksi uusinta odottaa siis vielä suomennosta, eikä minulla ole kovin kiire päästä niitä lukemaan. Tosin toiseksi uusin, By Its Cover, kuulostaa erityisen mielenkiintoiselta, sillä siinä ratkotaan rikoksia kirjastossa.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kuva kustantajan sivuilta
Kaari Utrion uutuusromaanissa* päästään kurkistamaan mielenkiintoiseen aiheeseen, paperinvalmistukseen. Paperi on niin jokapäiväinen asia, ettei sen valmistusta sen ihmeemmin tule miettineeksi. Ala-asteella olen kyllä tehnyt muutaman arkin omaa paperia, ja ihastelen mielelläni kauniita käsintehtyjä papereita kun niitä vastaan tulee. 1800-luvulla paperin valmistus oli vielä käsityötä, koneellinen paperinvalmistus oli vasta tulossa Suomeen vaikka Englannissa koneita jo olikin.

Tarina alkaa päivästä, jolloin Sebastian Ross palaa Suurkosken paperiruukille vammautuneena merikapteenina. Hänen isänsä, edellinen ruukinpatruuna, on kuollut ja ruukin johto on ollut jo jonkin aikaa Sebastianin tädin, Gustava Rossin ja Wilhelmine Falkenstenin sekä ruukin paperimestarin hoidossa. Uutta patruunaa tervehditään ristiriitaisin tuntein, sillä työläisten tulevaisuus riippuu nyt Sebastianista. Keppien varassa ja tuskaisen näköisenä liikkuva uusi patruuna ihmetyttää myös kookkaalla ulkomuodollaan.

Sebastian itse on masentunut ja kiukkuinen uudessa tilanteessa. Nuorena hän lähti ruukkia ja isäänsä pakoon merille, mutta vammautuminen palautti hänet lähtöpisteeseen. Sopeutuminen yhdessä paikassa elämiseen ja muiden passattavana olemiseen ei myöskään ole helppoa liikkuvaan työhön tottuneelle.

Wilhelmine Falkensten ei ole sen paremmalla mielellä, sillä hänen kärttyinen isänsä synkentää koko kotipiirinsä. Wilhelminen isä nauttii tappelemisesta, ja on harmissaan vanhan kiistakumppaninsa, Sebastian Rossin isän menehtymisestä. Wilhelmine on myös huolissaan ruukin tulevaisuudesta uuden patruunan saavuttua, sillä ruukista on tullut hänen toinen kotinsa ja sen työntekijöistä hänen ystäviään. Asiat mutkistuvat entisestään, kun Wilhelminen isä aiheuttaa käytöksellään sen, ettei Wilhelmine kehtaa enää näyttäytyä uuden patruunan silmissä ruukilla.

Talven tullessa sekä Wilhelmine että Sebastian löytävät itsensä Helsingistä. Vaikka kaupunki on vielä pieni ja maalaismainen, se on silti suuri ja hieno pieniin piireihin tottuneen Wilhelminen mielestä. Pitkä neiti myös hämmentää kaupunkilaisia ulkonäöllään, käytöksellään ja ajatuksillaan.

Vaikka olen lukenut paljon Kaari Utrion kirjoja, tähän tarttuminen oli vähän hankalaa. Onneksi tämä oli lainassa kirjastosta ja tietysti siihen oli varauksia, joten se oli pakko aloittaa. Ja hyvä oli että aloitin, sillä tarina oli mielenkiintoinen ja henkilöt hauskoja. Romaanin tyyliin kuului että monet henkilöistä olivat selkeästi karrikoituja, suuntaan ja toiseen. Välillä tuntui, että ainoat järkevät ihmiset koko kirjassa olivat Wilhelmine, Sebastian, täti Gustava ja paperimestari. Kaikki muut tuntuivat jollain tavalla vinksahtaneilta, kuka hyvällä ja kuka vähemmän hyvällä tavalla. Kirjan huumori tuleekin esiin näiden henkilöiden ja heidän edesottamustensa kautta, eikä välillä voi kuin päivitellä seurapiirien hurjaa menoa. Näennäisen hyvän ja tahdikkaan käytöksen alle kätkeytyy niin paljon.

Paperinvalmistusta kuvailtiin kirjassa tarkasti, mutta ei niin tarkasti että lukija olisi pitkästynyt. Samalla kun uudelle ruukinpatruunalle esiteltiin ruukkia ja siellä työskenteleviä, sai lukijakin selvityksen siitä, mitä missäkin tapahtuu ja millainen merkitys sillä on lopputuloksen kannalta. Kirjan sisäkansissa oli kuvat kahdesta paperinvalmistuksen vaiheesta, ja niitä tuli syynättyä esittelykierroksen aikana tarkasti. Kuvat auttoivat ainakin minua muodostamaan mielikuvan tuon ajan paperinvalmistuksesta. Utrion kotisivuilla on muuten lisää taustatietoa paperinvalmistuksesta ja muustakin kirjaan liittyvästä, kannattaa tutustua jos aihe kiinnostaa.

Vaikka kirjan alku olikin minulle vähän kankeaa, jäin tarinaan koukkuun ennen puoliväliä ja sen jälkeen kirja tulikin hotkaistua melkein kerralla. Tarina oli ennalta-arvattava eikä mitenkään hurjan yllätyksellinen, mutta kirjan henkilöiden edesottamuksia oli hauska seurata ja kirjan kieli on ihanan sujuvaa ja viimeistellyn tuntuista. Ja parasta näissä historiallisissa romaaneissa minusta on se, että historiaa oppii näiden kautta ihan huomaamattaan, samalla kun viihtyy hyvän tarinan parissa.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Kuva kustantajan sivuilta
Flavia de Luce pääsee taas näyttämään kyntensä salapoliisina, kun Buckshawn kartanon maille majoittunut mustalaisnainen lähes murhataan. Tapaukseen liittyy paljon hämäriä asianhaaroja, kuten rikospaikalla tuntuva kalanhaju ja kummallisesti katoavat ja uudelleen ilmestyvät tavarat. Vanha ennustajaeukko ei jää ainoaksi väkivallan uhriksi, vaan Flavia löytää toisenkin uhrin, jälleen kartanon mailta.

Rikoksen selvittelyn ohessa Flavia etsii johtolankoja omasta äidistään jota ei koskaan ehtinyt tuntemaan. Häntä huolettaa myös kartanon taloudellinen tilanne, sillä vararikko vaikuttaa väistämättömältä, vaikkei isä suostukaan asiaa enempää valaisemaan. Flavian siskot tuovat mieleeni Tuhkimon ilkeät sisarpuolet, sillä vaikkei Flaviaa nyt suorastaan orjuuteta niin ei häntä kovin kauniistikaan kyllä kohdella. Onneksi Flavian oveluus tekee kostamisesta suloista.

Flavia-dekkareihin on ihana upota, sitä suorastaan sukeltaa jonkinlaiseen vanhanaikaiseen dekkarin ja sadun risteytykseen ja puikahtelee Flavian mukana johtolankoja etsimässä. Tässä kolmannessa osassa tavataan monia edellisistä osista tuttuja kyläläisiä, mutta uusiakin tuttavuuksia on paljon. Välillä menin henkilöissä iloisesti sekaisin, vaikkei henkilögalleria ylettömän runsas ollutkaan. Juoneen en onneksi sotkeutunut vaikka henkilöissä välillä sekoilinkin.

Edellisestä osasta kirjoittaessani vertasin Flaviaa Pikku Myyhyn, ja vertaus pätee mielestäni edelleen. Kumpikin harrastaa oveluuksia ja kepposia, ei välitä kielloista ja kehotuksista ja nuuskii asioita omin päin (kotiaresteista huolimatta). Näiden kirjojen seurassa oma arki häviää, kun hyppää uskollisen Gladys-polkupyörän tarakalle ja liittyy Flavian seuraan salaisuuksia selvittämään.

Jos et vielä ole tutustunut Flaviaan, tee se nyt! Sarjan edelliset osat ovat Kuolema ei ole lasten leikkiä (osa 2)ja Piiraan maku makea (osa 1).

Täältä* pääset hankkimaan kirjan ikiomaksi. :)

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Inga Röning: Hippiäinen

Kuva #kirja-sivuilta
Hippiäinen* kertoo ensimmäistä lastaan odottavista Kreetasta ja Mikosta. Raskaus tulee heille yllätyksenä, vaikka yhdessä oli päätetty että vauva saa tulla jos on tullakseen. Ensimmäisen paniikin aiheuttaa kukkakaupan myyjä, joka kertoo parille iloiset uutiset kun he ovat ostamassa kukkakimppua kaverien tupareille. Seuraava paniikki kehkeytyykin sitten kun raskaustestiin ilmestyy kaksi viivaa, ja sen jälkeen paniikkeja ilmaantuu tasaisen epätasaisesti koko raskauden ajan.

Kreetalla ja Mikolla ei juuri ole kokemusta pienistä lapsista, sillä kummankaan lähipiirissä ei sellaisia ole. Ystäväpariskunnan kivikkoinen tie vanhemmiksi sen sijaan aiheuttaa pelkoja myös Kreetalle ja Mikolle, välillä huolestutaan omasta Hippiäisestä, välillä huolettaa samaan aikaan raskaana olevan Lauran vointi.

Kreetan raskauden myötä pari havahtuu toiseen todellisuuteen: sellaiseen, jossa pitää osata hankkia vauvalle tärkeitä tarvikkeita valtavista valikoimista, ymmärtää jotain vaunujen teknisten ominaisuuksien päälle ja tehdä vaikeita päätöksiä esimerkiksi tuttipullon sähkösteriloijan hankkimisen suhteen. Onneksi noviiseja on auttamassa Sari, Kreetan heimovanhimmaksi nimeämä yksivuotiaan Liinan äiti, joka auttaa ongelmatilanteista yli. Myös Kreetan työkaveri Eeva on tukena, vaikka Eevan kautta Kreeta pääseekin näkemään myös millaista voi riitaisa ero olla ja miten pieniä lapsia käytetään koston välineenä.

Vanhemmuuden myötä Kreeta huomaa pohtivansa yhä enemmän myös omaa lapsuuttaan ja perhettään. Vaikea suhde isään mietityttää, ja suru äidin lähtemisestä hyökyy päälle, kun ei ole ketään jolta kysyä millainen itse oli vauvana. Myös suhde Meija-serkkuun on vaikeanpuoleinen, vaikka yhteyttä ei enää kovin aktiivisesti pidetäkään.

Hippiäinen on hauskasti kirjoitettu kirja siitä, miten kahden uraihmisen elämä heittää kuperkeikkaa. Uuden ihmisen tulo muuttaa kaiken, eikä muutosta helpota lainkaan epävarmuus omista kyvyistä vanhempina. Romaanissa kärjistetään ja käytetään stereotypioita, ja neuvolan resurssipula saa erityistä huomiota nuorten tärkeilevien terveydenhoitajaharjoittelijoiden muodossa.

Kaiken kaikkiaan kirja on viihdyttävää luettavaa ja varmasti hyvää vertaistukea samanlaisessa tilanteessa oleville. Kirjailija mainitsee nettisivujensa blogissa, että Hippiäiselle on tulossa seuraaja, vaikkei kerrokaan onko kirja jatko-osa vai jotain ihan muuta.

maanantai 31. elokuuta 2015

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa

Lisätietoa kustantajan sivuilta
Halusin välillä lukea jotain "vakavampaa" ja Ilkka Niiniluodon uutuuskirja* houkutteli aiheellaan ja kauniilla kannellaan. Hyvän elämän filosofiaa koostuu Niiniluodon filosofisista kirjoituksista 1990-luvulta tähän päivään asti. Jokainen teksti muodostaa yhden luvun, ja jotkin niistä ovat alkuperäisasussaan, joitain on muokkailtu ja jotkin julkaistaan ensimmäistä kertaa tässä kirjassa. Johdannossa kerrotaan, että lukuja voi lukea yksittäisinä kirjoituksina, mutta kirjassa ne täydentävät toisiaan. Hyvän elämän filosofiaa pohditaan ihmiskäsitysten, oppimisen, etiikan, toiminnan ja ihmisen elämänkaaren näkökulmista. Jokaiseen teemaan on koottu tekstejä, jotka lähestyvät teemaa eri näkökulmista.

En ole opiskellut filosofiaa, ja se vaikutti lukukokemukseeni etenkin kirjan alkupuolella. Alussa esiteltiin teorioita ja määriteltiin käsitteitä sekä pohdittiin perusteellisesti esimerkiksi kysymystä "onko rationaalista olla rationaalinen" sanan rationaalinen eri merkitysten kannalta. Alun jälkeen tekstit olivat (ainakin minulle) helpommin ymmärrettäviä ja arkipäiväisempia asioita koskevia. Minua kiinnostivat erityisesti osiot joissa käsiteltiin koulutusta, ihmisen toimintaa sekä elämänkaarta. Ihmiskäsityksiä ja eettistä ihmistä pohtivat osuudet olivat minulle hiukan liian vaativia.

Koulutusta, ihmisen toimintaa ja elämänkaarta käsittelevät osiot sisälsivät jonkin verran minulle jo entuudestaan tuttua asiaa opiskelujen ajalta, mutta tarjosivat myös uusia ajatuksia aiheisiin. Monessa luvussa tuotiin esille ihmisen elämän tarkoitus, mikä tietysti liittyy aika kiinteästi hyvään elämään ja siihen, millaista hyvä elämä kullekin on. Niiniluoto toteaa monessa kohdassa, ettei ole olemassa yhtä elämän tarkoitusta, joka sopisi kaikille vaan jokaisen on itse löydettävä oman elämänsä tarkoitus. Koska ihmiset ovat erilaisia, ovat elämän tarkoituksetkin erilaisia.

Se kuitenkin todetaan, että onni itsessään ei ole elämän tarkoitus. "Elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen vaan toteuttaa itseään, tehdä työtä ja toimia muiden hyväksi. Henkilökohtainen onni ei ole päämäärä vaan tulos siitä, että on elänyt hyvin." Tämän ajatuksen mukaan onnen tavoitteleminen on siis harhaan menemistä, sillä onnen voisi saavuttaa vain kun sitä ei nimenomaisesti hae. Nykymaailmassa sitaatin ensimmäisen lauseen sisältö tuntuu unohtuneen, tai se on tietoisesti hylätty. Nykyään etsitään ehkä sitä oikotietä onneen, jahdataan sitä ymmärtämättä että mitä kovemmin sitä tavoittelee, sitä kauemmas se kaikkoaa. Minulla ainakin on sellainen olo, että etenkin tuo muiden hyväksi toimiminen on kokonaan unohtunut: nyky-yhteiskunnassa oma napa on se, minkä hyväksi toimitaan.

Vaikka osa kirjasta oli minulle liian korkealentoista tai teoreettista, sain kirjasta silti paljon irti. Jo tuttuihin asioihin oli hyvä palata uudelleen (kertaus ei ole koskaan pahasta) ja siinä samassa sai uutta näkökulmaa ja ajateltavaa vanhoihin asioihinkin. Tämän luettuani ajattelen ehkä jonkun aikaa hiukan eri tavalla omasta elämästäni, ja ehkä yritän muistaa ettei onnea kannata onnen vuoksi tavoitella, vaan yrittää elää omalle itselle sopivaa hyvää elämää ja toivoa, että onni aina välillä näyttäytyy.

lauantai 29. elokuuta 2015

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Kuva kustantajan sivuilta
Tässä taas yksi kirja, jonka lukemista olen miettinyt pitkään. Tämän lainasin Helmetin e-kirjastosta, jota käytän nykyään paljon. On niin helppoa käydä kirjastossa omalta kotisohvalta käsin, eikä tarvitse muistaa eräpäiviä tai uusintoja.

Pohjois-Suomi on julistautunut itsenäiseksi kyllästyttyään harvaan asutun Suomen alasajoon. Etelä-Suomi ei hyväksy pohjoisen niskoittelua ja aikoo palauttaa sen ruotuun. Sotahan siitä seuraa. Etelällä on ylivoima, mutta Pohjoisen oveluus tuottaa voittoja voittojen perään, ja pian ollaan Helsingissäkin hätää kärsimässä.

Pohjois-Suomen apuna on harvinaisen kova talvi, jonka ansiosta moottorikelkoilla pääsee Helsinkiin asti. Etelä-Suomen rivit hajoilevat jo valmiiksi, tosi-tv:n kasvattamat citykanit eivät juuri rohkeuttaan etulinjassa esittele. Etelä-Suomen aseellisesta ja miesmäärällisestä ylivoimasta huolimatta Pohjoinen etenee.

Kirjassa on kolme päähenkilöä: Pohjoisen joukkojen johtaja Oula, Keskisuomalaisen tarvittaessa työhön kutsuttava toimittaja Aino ja Etelän joukkueenjohtaja Jesse. Aino päätyy raportoimaan sodan tapahtumia Pohjoisen komentokeskuksesta Oulan kodan suojista ja Jesse yrittää saada komennettua veteliä miehiään. Jessellä on paljon kokemusta sodista, ainakin jos sotaelokuvien katsominen lasketaan. Lisäksi hän on Tuntemattomansa perusteellisesti lukenut, ja etsii aina ongelmatilanteessa esimerkkejä sen tarinasta.

Kirja oli vakavasta aiheestaan huolimatta hauska. Henkilöt ovat kärjistettyjä, sotatilanteet jollain lailla koomisia ja Etelän sekasorto huvittavaa, vaikka taustalla on pohdintoja oikeista asioista. Syrjäseutujen autioituminen on edennyt kirjassa niin pitkälle, että maalta muuttajien virta Helsinkiin on loppumaton. Kapasiteetin loppuessa Helsinki on kieltänyt maalaisten tulon kaupunkiin. Aika pitkään Pohjoisessa siedettiin keskittämispolitiikkaa, mutta rajansa kaikella.

Minä odotin tältä kirjalta vähän enemmän kuulemani perusteella. Olihan kirja hauska, ja rivien väleistä nousi oikeasti vakavia asioita, mutta jotenkin tästä jäi pieni pettymyksen maku. Kirjan juonelle tapahtuu jotain loppua kohden, ja odotin enemmän sodan lopputuloksestakin. Sodan voiton jälkeen tarina selvästi notkahtaa. Kirjan loppukin oli pieni pettymys, viimeisen sivun jälkeen yritin edelleen käännellä sivuja, koska en voinut uskoa että kirja loppuisi niin kesken.

Vaikka tämä kirja ei minua ihan vakuuttanutkaan, pidin kuitenkin Heikkisen tyylistä. Heikkisen toinen romaani, Jääräpää, tarttui mukaani Akateemisesta viime viikolla. Se ei ole lukupinossa päällimmäisenä, mutta on kuitenkin.

torstai 27. elokuuta 2015

Henni Kitti: Elävän näköiset

Kuva #kirja-sivulta
Muistan nähneeni tätä kirjaa paljon blogeissa viime vuonna. Silloin ei vain tullut tartutuksi kirjaan, vaikka se mielenkiintoisen oloinen olikin. En olisi siihen nytkään tarttunut, ellei se olisi kutsuvasti odottanut kirjaston palautushyllyssä, ja nähdessäni kannen muistin että tämäkin piti lukea. Kirjaston palautushyllystä löydän usein niitä kirjoja, jotka olen joskus ajatellut lukevani, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ilmeisesti muilla lukijoilla on samantapainen kirjamaku kuin minulla.

Kirja alkaa jostain 1900-luvun puolivälistä, ajasta sotien jälkeen. Naapureina asuvat kaksi pariskuntaa, Eeva ja Alfred, Sisko ja Reino. Eevalle ja Alfredille on syntynyt jo kolme lasta, Siskolle ja Reinolle ei yhtään. Tarina alkaa Siskon ja Alfredin hetkestä hevostallissa, ruunan suurten silmien alla. Hetken päästä Sisko odottaa esikoistaan, ja Eeva neljättään. Syntyvät Sakari ja Aleksandra.

Myöhemmin Aleksandra muuttaa Helsinkiin ja opettelee eläinten täyttämisen ja Sakari lähtee Kiirunaan kaivokselle töihin Alfredin tavoin. Sakari löytää Ruotsista vaimokseen Fridan, Aleksandra tulee eräänä pääsiäisenä käymään mahan kanssa, ilman miestä. Aleksandran pojasta tulee Santeri, Sakarin pojasta Anders.

Näiden kolmen sukupolven elämää seurataan kunnes Santeri ja Anders ovat parikymppisiä. Ajat ja paikat vaihtelevat, vaikka suurin rooli taitaakin olla Aleksandralla ja Santerilla, ainakin sivumäärällisesti. Henkilöt ovat aitoja ja samaistuttavia, ja kirjaa lukiessa he tulevat lukijalle läheisiksi. Minä samaistuin paljon Santeriin ja hänen ajatuksiinsa.

Aleksandran ammattia, eläinten täyttämistä kuvataan paljon. Se oli mielestäni mielenkiintoista, sillä en ole juurikaan miettinyt, miten eläimiä täytetään, ihaillut vain lopputuloksia. Kirjan kautta siitä saa melko hyvän kuvan, ainakin tällainen lukija jolle aihe ei ole ennestään tuttu.

Aluksi kirjan kieleen tottuminen vei hetken, mutta kun pääsin rytmiin mukaan, upposin siihen. Teksti on välillä runollista, välillä toteavaa, välillä tajunnanvirtamaista. Huomaan tyylin tarttuvan, yhtenä iltana kirjoitin päiväkirjaa ja havahduin huomaamaan, että olin käyttänyt samankaltaisia rakenteita kuin kirjassa.

Vaikka kirjassa ei ole kovin kummoista juonta, henkilöt tulevat niin läheisiksi ettei heistä haluaisi luopua ollenkaan. Kirjan lähestyessä loppua tuli tuttu ristiriitaisuuden tunne: halusin tietää miten kirja loppuu, mutta toisaalta halusin jarrutella ja säästää luettavaa vielä hetkeksi. Tämä oli hyvällä tavalla erilainen kirja, sellainen joka sopi minulle juuri tähän hetkeen.

tiistai 25. elokuuta 2015

Paula Hawkins: Nainen junassa

Kuva kustantajan sivuilta
Tämä kirja on saanut paljon huomiota ja sitä markkinoidaan ahkerasti. Se on tullut vastaan jo monissa blogeissa, ja mainosbannerit vilisevät nettisivuilla. Tältä kirjalta ei oikeastaan voi välttyä tällä hetkellä.

Rachel istuu joka arkipäivä junassa aamulla ja illalla, matkalla Lontooseen ja taas takaisin kotiin. Matkan varrella on talo, jossa asuvalle pariskunnalle Rachel on kuvitellut elämän. Hän seuraa heitä päivittäin, tarkkailee heidän elämäänsä sen hetken, kun juna pysähtyy talon kohdalle. Yhtenä aamuna hän näkee jotain, josta ei pidä, ja pian hän kuulee että nainen on kateissa. Rachelista tuntuu, että hänen pitää kertoa tietonsa, koska ne voivat olla tärkeitä naisen katoamisen selvittämisessä. Auttamishalustaan huolimatta, tai juuri sen vuoksi, Rachel joutuu mukaan talossa ja kadulla asuvien elämään, eikä se ole kaikkien mielestä hyvä asia.

Tämä oli minulle vähän petollinen kirja, sillä odotin sellaista selkäpiitä hyytävää jännitystä, kirjaa, jota en uskalla lukea kun olen yksin kotona. Sellainen tämä ei minulle ollut, mutta koukuttava kuitenkin. Minusta tuntui että tarina kulki aika rauhallisesti ja sitten se salakavalasti imaisi minut mukaansa niin että huomasinkin olevani jo kirjan viimeisillä sivuilla.

Kirjan henkilöihin ei ole helppo samaistua, he ovat kaikki jollain lailla luotaantyöntäviä, ainakin minulle. Lukiessani en ollut ehdottomasti jonkun yhden henkilön puolella, vaan sympatiani vaihtoi jatkuvasti kohdetta, jos sitä oli lainkaan. Päähenkilö Rachel oli minusta erityisen vastenmielinen.

Pääosa kirjasta kerrottiin Rachelin näkökulmasta. Toiset kertojat olivat Megan (kadonnut nainen) ja Anna (Rachelin entisen miehen uusi vaimo). Rachelin ja Annan näkökulmasta kerrotut luvut kulkivat ajallisesti samaan aikaan, Meganin luvut olivat takaumia. Kertojan vaihtelu toimi minusta hyvin, ja jokaisella naisella oli omanlaisensa tyyli. Kerronta oli päiväkirjamaista, mikä sopi minusta hyvin tälle tarinalle.

Minusta tämä oli hyvin kirjoitettu ja huolella mietitty kirja. Lukija yllätetään useasti niin, että kaikki lukijan oletukset osoittautuvat vääriksi, ja hetken kuluttua asetelma keikahtaa taas. Minulla ei ollut pienintäkään arvausta loppuratkaisusta, minua juoni hämäsi täysin. Kirjaa markkinoidaan Kiltti tyttö -kirjan faneille, ja uskon että siitä pitäneet tykästyvät tähänkin. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta näin elokuvan, ja sen perusteella uskallan minäkin suositella tätä Kiltistä tytöstä tykänneille.