26. lokakuuta 2015

Terveisiä kirjamessuilta, osa 3

Helsingin kirjamessuilla pääsin osallistumaan myös Mikko Porvalin uuden kirjan lehdistötilaisuuteen. Tietokirjallisuutta aiemmin kirjoittanut Porvali on nyt julkaissut ensimmäisen romaanin, ja jatkoa on luvassa. Sinisen kuoleman kuva on ensimmäinen osa kolmiosaisessa Karelia Noir -sarjassa.

Dekkari kertoo Viipurista 1920-luvulla, jolloin siellä oli paljon pirtun salakuljettajia, venäläisiä maahanmuuttajia, kommunistien kuriireja sekä sisällissodan vuoksi orvoksi jääneitä lapsia. Poliisilla siis riitti työtä. Viipurin Etsivän Osaston komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert selvittelevät poliisikollegan kuolemaa. Saatte kuulla lisää kirjasta, kunhan ehdin sen lukea.

Lehdistötilaisuudessa kuulimme Porvalilta dekkariin liittyvää taustatietoa: millaista poliisityö oli 1920-luvulla, miten pirtutrokaus kukoisti ja millaista Viipurissa oli tuona aikana. Esityksessä nähtiin myös autenttisia rikospaikkakuvia, jotka elävöittivät mukavasti teoksen taustaa. Poliisityössä kirjataan paljon, ja sen ansiosta arkistomateriaalia löytyy. Kirja perustuukin tositapahtumiin poliisisurmien osalta.

Rikostekniikka, eli tuntomerkkitoimisto 1920-luvun kielellä, oli varsin erilaista kuin nykyään. Valokuvausta käytettiin, mutta valotusajat olivat pitkiä ja siksi parhaat kuvat saatiin paikallaan pysyneistä kohteista, kuten rikospaikoista. Epäiltyjäkin kuvattiin, mutta rikollisen oli helppo sabotoida kuvausta liikkumalla niin, ettei kuvasta saanut tarkkaa. Sen ajan kuvissa saattoi olla kuvattava ja hänen lisäkseen lukuisia poliiseja pitämässä kohdetta paikoillaan, jotta kunnollinen kuva saatiin otettua.

Sormenjälkien käyttö rikostutkinnassa oli vasta yleistymässä, eivätkä suomalaiset tahtoneet uskoa sormenjälkien todistusvoimaan vaikka muualta maailmasta haettiin näyttöä sen puolesta. Lopulta jästipäät suomalaisetkin ottivat sormenjälkitunnistuksen laajempaan käyttöön. Venäjällä annettiin ensimmäinen tuomio sormenjälkien perusteella vuonna 1914, jolloin Suomen suuriruhtinaskuntakin kuului Venäjään. Paikalliskäräjille sormenjäljet tulivat vasta myöhemmin.

Myös aseforensiikka kehittyi ja sitä pystyttiin käyttämään paremmin hyväksi rikosten selvittelyssä. Ymmärrettiin esimerkiksi, että jokaisen aseen piippu jättää luotiin erilaiset jäljet ja samoin iskurin jälki hylsyssä on jäljitettävissä tiettyyn aseeseen. Myös verijälkien avulla voitiin päätellä paljon siitä, mitä rikospaikalla oli tapahtunut. Pisaran tai jäljen muoto kertoo siitä, mistä suunnasta veri on pinnalle tullut, millä vauhdilla ja miltä korkeudelta.

Pirtun salakuljetus on keskeisessä osassa Sinisen kuoleman kuvassa, ja myös siitä kuultiin mielenkiintoista taustatietoa. Rikolliset ovat ovelia, ja oppivat nopeasti harhauttamaan poliisia. Pirtua kuljetettiin usein veneen perässä pirtutorpedossa, johon mahtui paljon kanistereita. Jos ratsia yllätti, päästettiin torpedo vajoamaan pohjaan. Torpedoon oli kiinnitetty koho ja pussillinen suolaa, ja suolan liuetessa veteen koho pääsi nousemaan pintaan, jolloin salakuljettajat löysivät arvokkaan saaliinsa. Pirtua piilotettiin myös vaatteisiin, huonekaluihin, autoihin, ihan joka paikkaan.

Tämä esitys onnistui houkuttelemaan ainakin minut kirjan lukijaksi, sillä luvassa taitaa olla vähän erilaista dekkaria kuin mihin on totuttu. Porvali sanoi halunneensa kirjoittaa poliisin työstä sellaisena kuin se oikeasti on, eikä sellaisena kuin CSI:t ja muut sarjat ja dekkarit meille uskottelevat.

2 kommenttia:

  1. Täspä tuli aimo annos rikosteknillistä tietoa! Kuulosta mainiolta kirjalta, jossa historiakin tuntuu autenttisesti kuvatulta. Jäänpä odottamaan arviotasi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, historia oli hyvin kuvattu ja ainakin minuun meni täydestä. :) Nyt pääset jo arvionkin kimppuun!

      Poista

Mitä mieltä sinä olet?