lauantai 15. joulukuuta 2012

John Fowles : Ranskalaisen luutnantin nainen

Huh, lopultakin sain tämän luettua. Lukeminen oli tosi tuskaista, mutta periksi en antanut. Päätin lukea tämän silloin kun lukupiirin kirjoista äänestettiin. Tämä ei päätynyt lukupiirissä luettavien listalle, mutta kuulosti silti sen verran mielenkiintoiselta, että nappasin sen kirjastosta mukaani. Kirjan takakannessa lukee: "Ranskalaisen luutnantin nainen luetaan Englannin sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpiin teoksiin. Kirja on paitsi koskettava rakkaustarina, myös poikkeuksellisen monisärmäinen ja syvällinen kuvaus Viktorian ajan Englannista." Pitihän tuon peusteella sitten ajatella että sivistää itseään.

Varsinaisen tarinan seassa on kirjoittajan omaa pohdintaa, lukija etäännytetään varsinaisesta tekstistä ikään kuin miettimään kirjailijan kanssa tämän tekemiä ratkaisuja. Osa pohdinnoista koskee tarinan ajan ja nykyajan (1960-luku) eroja ja yhtäläisyyksiä, osa tarinan henkilöiden elämää ja näiden tekemiä ratkaisuja. Kirjassa on myös paljon alaviitteitä, joissa mm. kerrotaan tarkemmin tekstissä esiintyvistä asiakirjoista ja kirjoista. Lisäksi jokainen luku alkaa yhdellä tai kahdella runolla tai katkelmalla jostakin muusta tekstistä. Intertekstuaalisuutta on myös itse tarinassa paljon.

Kirjan takakansi kuvaa kirjaa rakkaustarinaksi, ja onhan kirjassa tosiaan melko kiemurainen kolmiodraama. Enemmän se kuitenkin kuvaa vikroriaanista aikaa ja sen tapoja, kiinnittäen huomiota eri sosiaalisten luokkien erilaiseen elämään. Kirjan henkilöt olivat kuitenkin minun mielestäni kaikki jossain määrin ärsyttäviä, joko päättämättömyydessään tai muuten vain kummallisten luonteenpiirteidensä takia.

En oikein osaa kirjoittaa kirjasta mitään kunnollista, ehkä siksi että kirjan lukeminen kesti lopulta monta kuukautta. Osasyy on myös siinä, että tunsin koko ajan tipahtavani tarinasta, en pysynyt kärryillä tapahtumista. Kirjan lukemisen jälkeen jäi vain erittäin sekava olo.

Jane Austen: Emma

Lukupiiriin ehdottamani Emma tuli valituksi suurimmalla äänimäärällä, eli klassikoista on minun lisäkseni muitakin kiinnostuneita. Emma on ollut sellainen oma ikuisuusprojektini: jo kesällä lainasin kirjan äänikirjana että kuuntelisin sitä käsitöiden lomassa. Lopulta palautin kun ei ollutkaan aikaa/mielenkiintoa/viitseliäisyyttä ja ties mitä. Lukupiirikirjojen selvittyä elokuussa kävin heti hakemassa tämän kirjastosta, tällä kertaa ihan tavallisena kirjana. Kirjahyllystä se sitten on minua tuijotellut enemmän tai vähemmän vaativasti ja minä olen sitä enemmän tai vähemmän omantunnontuskaisesti väistellyt. Lopulta sain tartuttua siihen marraskuun alkupuolella ja muutaman melko intensiivisen lukurupeaman jälkeen kirja alkoikin olla jo hyvällä mallilla.

Ei minua siinä oikeastaan mikään muu hirvittänyt kuin sivumäärä ja tottuminen vanhaan ja laveaan kieleen. Loppujen lopuksi Emman kieli oli mielestäni helpompaa kuin muissa lukemissani Austenin kirjoissa, tai ainakin tuntui siltä että henkilöiden repliikit aukenivat helpommin ja nopeammin.

Kirja on siis julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1816 ja ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1950 Aune Brotheruksen suomentamana. Sama suomennos oli käytössä minun saamassani kappaleessa vuodelta 1990, enkä ainakaan äkkiseltään löytänyt muita suomennoksia.

Emma Woodhouse on rikkaan perheen kuopus, hän asuu kotonaan huolehtien isästään. Isosisko Isabella on jo naimisissa ja juuri kirjan alkaessa myös Emman kotiopettajatar, neiti Taylor on mennyt naimisiin. Sekä isä että tytär kokevat menetyksen kovana, mutta onneksi nykyinen rouva Weston välittää Woodhouseista edelleen ja vierailee näiden luona lähes päivittäin. Emma on luonteeltaan älykäs, ja hän tuntee olevansa taitava avioliittojen järjestelijä, olihan hän herra ja rouva Westoninkin avioliiton mielestään saanut aikaan. Kun kotona ei ole enää muita tovereita isää ja palvelijoita lukuunottamatta, ystävystyy Emma neiti Harriet Smithin kanssa, vaikka tämä ei yhteiskunnalliselta asemaltaan välttämättä Emman tasolle ylläkään. Älyllisesti Harriet jää kiistämättä Emman varjoon, ja Emma alkaakin sivistää uutta ystäväänsä. Sivistämisen ohella hän alkaa myös suunnitella Harrietin saamista naimisiin.

Emma punoo avioliittojuoniaan melko itsekeskeisesti ja henkilöitä ja heidän käytöstään puolueellisesti havainnoiden. Hän ei helposti suostu uskomaan epäilyjä omista huomioistaan ja ajatuksistaan, kuten herra Knightley saa jälleen kerran huomata hänen ja Emman välisessa Harrietin tulevaisuutta koskevassa keskustelussa. Emman avioliittosuunnitelmat saavat aikaan melkoisen sotkun, jota setvitään pitkin tarinaa. Emma itse on vakaasti päättänyt olla milloinkaan menemättä naimisiin.

Tarina on hauska ja humoristinen, mutta henkilöt myös kehittyvät matkan varrella - kuka parempaan, kuka huonompaan suuntaan. Kirjan henkilöistä monet ovat varsinaisia persoonia, liioiteltuine ominaisuuksineen. Hyväntahtoinen neiti Bates esimerkiksi puhuu lakkaamatta ja joka tilaisuudessa ollen jatkuvasti kovasti kiitollinen saamastaan huomiosta ja avusta. Neiti Bates asuu äitinsä kanssa, eikä heidän taloudellinen tilanteensa ole kovin kehuttava. Vaikka neiti Bates selvästi on useimpien henkilöiden mielestä rasittava, kukaan ei kuitenkaan halua loukata hänen hyväntahtoisuuttaan ja niinpä neiti saakin höpöttää rauhassa.

Herra Woodhouse, Emman isä, on mahdoton huolestuja ja valittaja. Hän ei juuri poistu kotoaan, ja vain harvoin hänet saadaan vierailulle jonkin tutun luokse. Sairaudet, niiden hoito, niistä parantuminen ja niiden mahdollisuus ovat herra Woodhousen rakkain puheenaihe, ja yhteisön lääkäri herra Perry onkin tavallinen vieras herra Woodhousen luona. Koin herra Woodhousen rasittavammaksi kuin neiti Batesin, sillä mistään varsinaisesta sairaudesta tai vammasta ei missään kohtaa puhuttu. Herra vain tuntui kuvittelevan itselleen kaikkia kamalia sairastumisen mahdollisuuksia ja varotteli niistä alituiseen myös tuttaviaan. Eniten ehkä ärsytti Emman kiintymys isäänsä, sillä kaikista isän vaatimista järjestelyistä ja tämän valituksista huolimatta hän jaksaa aina olla kärsivällinen ja huolehtiva.

Tarinassa on myös muita herkullisia henkilöitä, nämä kaksi vain esimerkkeinä mainittuna. Henkilögalleria on melko pieni, eikä minunkaan tarvinnut palata taaksepäin kuin muutaman kerran jonkin nimen tarkistaakseni. Enemmän menin sekaisin kaikkien mainittujen paikkojen kanssa, mutta ei se menoa haitannut vaikka sijoittikin henkilöt välillä ihan väärään paikkaan.

Näissä kauan sitten kirjoitetuissa kirjoissa parasta on mielestäni sen ajan elämän ja arjen kuvaaminen. Tässä tietysti kyseessä on maalaisyhteisön parhaimpiin kuuluvia perheitä, joiden arki täyttyy vierailuista ja vastavierailuista, kävelyistä, aterioista ja muusta hauskasta ajanvietteestä. Kirjassa mainitaan hyvin vähän mitään palvelijoista tai työläisistä. Muutaman kerran esiin astuu kuitenkin taloudenhoitaja tai kaupan myyjätär.

Lukukokemuksena Emma on viihdyttävä, vaikkakin aika pitkä. Uskon Austenilla olleen hauskaa tätä kirjoittaessaan, varsinkin muutamia varsin karikatyyrisia hahmoja luodessaan.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Sofi Oksanen: Puhdistus

Aluksi kun tämä kirja ilmestyi, olin sitä mieltä, ettei juuri kiinnosta. Kun se sai yhä enemmän mediahuomiota, olin vielä enemmän sitä mieltä, että ei kiinnosta. Ehkä juuri kaikki kirjan saama huomio herätti minussa vastarannan kiisken: Minä en halua lukea sitä, mistä kaikki muut on ihan innoissaan. Enkä varsinkaan jos se saa jotain palkintoja.

No, tuli sekin päivä, että olin ihan pihalla, kun en ollut lukenut kirjaa. Pyörittelin vaan päätäni luennolla, kun kaikki muut olivat kirjan lukeneet ja olivat kärryillä siitä mitä opettaja tarkoitti. Silloin tuli jo vähän sellainen olo, että ehkä se olisi ihan hyvä lukea. Yleissivistykseksi.

Tuli myös se päivä, että tajusin opiskelevani kirjastoalaa, ja jos aion joskus mennä töihin tai edes harjoitteluun, niin olisi ehkä ihan suotavaa olla lukenut Puhdistus. Asiakkaat voisivat vähän katsoa vinoon sellaista kirjastonhoitajaa, joka ei ole viitsinyt vaivautua edes niin puhuttua kirjaa lukemaan. Melkein jo voin nähdä sen syyttävän ja epäluottamusta huokuvan katseen asiakkaan naamalla kun tunnustan sivistymättömyyteni. Kaiken tämän itsetutkiskelun jälkeen sitten luin sen.

Mutta itse asiaan. Sofi Oksasen alunperin näytelmäksi kirjoittama Puhdistus oli lopulta mielestäni hyvä. Aloitin kirjan aika ronskilla otteella, olin valmistautunut kielen kiemuroihin ja sellaiseen tulkintaan, johon oma ymmärrykseni ei vain riitä. Mutta aika äkkiä asenteeni kirjaa kohtaan muuttui, ja aloin lukea sitä ihan mielenkiinnosta, enkä vain siksi että se pitää lukea. Kirja imaisi minut mukaansa viimeistään puolessavälissä. Lopulta kirja tuli luettua parissa päivässä, vaikka olin epäillyt siitä tulevan taas yksi ikuisuuksia yöpöydän kulmalla roikkuvista keskeneräisistä kirjoista.

Kirja sijoittuu pääosin Viroon ja ajoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä 1990-luvulle, Viron itsenäistymisen ensivuosiin asti. Pääosissa kirjassa ovat sukulaisnaiset Aliide Truu ja Zara Pekk. Aliide asuu yksin Viron maaseudulla, leskenä. Yhtenä aamuna hän huomaa pihallaan mytyn. Myttyä lähemmin tarkasteltuaan hän toteaa sen tytöksi, Zaraksi. Zara on Aliiden sukulainen, mutta Zara ei paljasta sitä Aliidelle heti. Zaran ilmestymisen myötä Aliide käy läpi omia muistojaan, sillä hakattu ja huonokuntoinen tyttö herättää Aliidessa paljon omakohtaisia kokemuksia. Aliide on kokenut Viron historian sen itsenäisyydestä miehittämisen ja kommunismin kautta uudelleenitsenäistymiseen.

Oma historiantietämykseni on yleisestikin melko kurjalla tolalla, ja Viron historiaa en oikeastaan tunne muuten kuin Neuvostoliiton osana. Enkä siltäkään ajalta juurikaan. Kirja edellyttää jonkinlaisia taustatietoja historiasta, ja itse kaipasin paikoin aika paljon muistutusta siitä, mitä milloinkin historiassa tapahtui. Kirja antaa kuitenkin tavallisen ihmisen kautta kurkistuksen Viron lähihistoriaan ja toisen maailmansodan aikaan, ja se on mukavaa vaihtelua luettuani jonkun verran suomalaisia sotakirjoja sotilaiden näkökulmasta.

Vaikka Puhdistus on helppolukuista tekstiä, sen teemat eivät ole millään lailla helppoja. Naisen asema ja vapaus, ihmiskauppa, perheen keskinäinen rakkaus ja sen säröileminen, mustasukkaisuus ja petos ovat kaikki vaikeita aiheita. Kaikkia näitä kirjasta löytyy, kuten edellä mainitsin, tavallisen ihmisen arkinäkökulmasta. (Voihan arjenkin ymmärtää monella tavalla, mutta arkea siellä sodan ja miehityksen keskelläkin lopulta eletään) Suomalaisena melko nuorena ihmisenä ei voi käsittää millaista on elää peläten esimerkiksi sitä, että kuka vain lähipiirissäsi voi olla ilmiantaja.

Kirja on hienosti kirjoitettu, sillä se paljastaa henkilöistä ja tarinasta aina pienen viipaleen kerrallaan. Kirjan lukeminen on kuin sipulin kerrosten kuorimista, joka luvussa paljastuu jotain uutta. Mikään ei koskaan ole niin yksinkertaista kuin miltä aluksi näyttää, ja Aliiden ja Zaran elämissä tapahtumia ja vaiheita riittää. Kirja, sen tarina ja henkilöt jäivät pyörimään mieleen vielä muutamaksi päiväksi sen jälkeen kun sain kirjan luettua. Toinen tai kolmas lukukerta toisivat kirjasta esille varmasti vielä paljon.