20. helmikuuta 2014

Kirsti Manninen ja Makku Onttonen: Kun taivas repeää ja Taivas sinivalkoinen


Alunperin tv-sarjoina esitetyt Kun taivas repeää ja Taivas sinivalkoinen julkaistiin myös kirjoina. Kun taivas repeää esitettiin 1997 ja sen jatkosarja Taivas sinivalkoinen 2001. Kirjat ovat ilmestyneet 1998 ja 2001. Tarinan päähenkilöinä ovat lääkintälotta Aino ja sissiluutnantti Lauri, joiden elämää seurataan jatkosodasta aina Suomessa järjestettyihin olympialaisiin asti. 

Aino valmistuu lääkintäkurssilta ja lähtee heti rintamalle kenttäsairaalaan lotaksi. Työ on raskasta, mutta sodan raakuuteen ja kuolemaankin tottuu. Vaikka alku on hankalaa etenkin ankaran ylihoitajan Marjatan arvostelun vuoksi, auttavat lottakaverit ja muu yhteisö arjessa eteenpäin.

Lauri on kaukopartion johtaja ja tekee tuhoamisretkiä partionsa kanssa Neuvostoliiton puolelle. Aino ja Lauri tapaavat, kun Lauri tuodaan kenttäsairaalaan saatuaan osuman reiteensä. Myöhemmin he tapaavat uudestaan ja rakkaus leimahtaa.

Elämä rintamalla ei ole helppoa, varsinkaan silloin kun heilansa hengen puolesta saa jatkuvasti pelätä. Vaikka kenttäsairaala on yleensä turvallinen paikka, säikäyttelevät desantit henkilökuntaa silloin tällöin. Menetyksiltä ei kukaan ole turvassa, eivät myöskään Aino ja Lauri.

Sodan jälkeen Aino ja Lauri alkavat rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Sotainvalidina ja evakkona Lauri etsii omaa identiteettiään ja tuntee itsensä turhaksi, kun työnteko ei suju entiseen malliin. Ainollakaan ei ole helppoa vieraalla paikkakunnalla ja saman katon alla jatkuvasti jostain huomauttelevan anoppinsa kanssa. Onneksi paikkakunnalla on paljon tuttuja kenttäsairaalan ajoilta, melkein kaikki oikeastaan ja sekä Aino että Lauri saavat tukea tiiviiltä yhteistöltä.

Kirjojen henkilöt ja heidän elämänsä ovat kuvitteellisia, mutta tapahtumat perustuvat tositapahtumiin. Taustamateriaalina on ollut esimerkiksi haastatteluja ja muistelmia. Kieli on konstailematonta ja selkeää, mutta sen verran kuvailevaa, että henkilöt, tapahtumat ja paikat pystyy kuvittelemaan elävästi. Henkilöitä kirjoissa vilisee, mutta vain noin kymmenkuntaan keskitytään tarkemmin. Joka toinen luku on kirjoitettu Ainon ja joka toinen Laurin kertojanäänellä, ja moniin tapahtumiin saadaan molempien näkökulma. Kaikki karjalaiset puhuvat karjalan murretta, mikä on mieluisaa luettavaa. Karjalan murre tuntuu kirjoitettunakin selkeältä, eikä sitä tarvitse lukea ääneen jotta ymmärtää, kuten vaikka varsinais-suomalaisia murteita. Murre myös elävöittää tekstiä ja tuo selkeän eron karjalaisten ja muiden välille, muut kun puhuvat lähinnä yleiskieltä.

Näissä kirjoissa mieluista oli ihmisten elämäntarinoiden seuraaminen sodassa ja sen jälkeen. Sodalla itsellään tai sen raakuudella ei mässäilty. Sodasta hengissä selviäminen ei vielä tarkoita sodasta selviämistä, sillä monen veteraanin mieli järkkyi myöhemmin kotona. Monilla sitä kotia ei ollut jäljelläkään. Ainon ja Laurin tarinaa seuraamalla saa käsityksen siitä, millaista elämä on saattanut sodan jälkeisinä epävarmuuden vuosina olla.

Suosittelen kirjoja ihan yleissivistyksenä kaikille, ja voihan nämä katsoa myös tv-sarjana, dvd on ilmestynyt vuonna 2006. Itse muistan hämärästi näiden tv-esityksiä, ainakin sen verran että nimet ovat tuttuja. Eikä Bablon laulamalta Taivas sinivalkoinen -kappaleelta ole varmaan kukaan voinut välttyä. :)

Osallistun näillä kirjoilla ihminen sodassa -haasteeseen ja etenen korpraalin tasolle.

18. helmikuuta 2014

Pari lyhyttä

Joulun alla käväisin halpis-kirjakaupassa ja mukaani tarttuivat (mm.) nämä kaksi ohutta. Anna Gavaldan Karkumatkassa on sivuja vain 120 ja Laurent Gaudén Hurrikaanissa 219. Yleensä lukemani kirjat ovat vähintään 300-sivuisia, joten nämä tuntuivat hyviltä välipaloilta.

Anna Gavaldaa olen lukenut ennenkin ja pidän hänen kerrontatyylistään. Kimpassa-kirja oli paljon Karkumatkaa paksumpi, mutta se koukutti kuitenkin lukemaan itsensä melkein yhdeltä istumalta. Karkumatkan luin yhtenä iltana sängyssä, eikä sen kanssa kauaa nokka tuhissut. Kirjassa seurataan neljää sisarusta, joista kolme karkaa tylsistä sukuhäistä neljännen luo. Nelikko palaa tuon päivän aikana vielä kerran lapsuuden huolettomuuteen ja aikuiselämät moninaisine murheineen saavat jäädä syrjemmälle. Sisaruksista ja heidän elämästään aukeaa tietoa pikkuhiljaa kirjan edetessä, ja lukijalle valotetaan myös lapsuuden tapahtumia ja sisarusten välisiä suhteita. Kurkistusta syvemmälle ei kuitenkaan päästä juuri kenenkään elämässä, mutta sitä en jäänyt kaipaamaankaan. Kevyeksi välipalaksi tämä oli oiken sopivan pituinen ja syvyinen.


Hurrikaani sen sijaan käsittelee vakavampaa aihetta, New Orleansiin iskenyttä hurrikaania ja sen aiheuttamaa tuhoa ympäristössä ja ihmisissä. Näkökulma vaihtelee useiden eri ihmisten välillä. Kertojina ovat muun muassa satavuotias musta nainen, Josephine Linc. Steelson, jonka elämä jatkuu yksinäisenä monien läheisten elämien jo päätyttyä; kourallinen Parish Prisonin vankeja, jotka nauttivat hetkellisestä vapaudestaan, jonka hurrikaanin aiheuttama täystuho on aiheuttanut; masentunut Rose, joka kohtaa jälleen rakastettunsa Keanun vuosien jälkeen, vaikka mies onkin muuttunut lähdettyään. Kaikki yrittävät parhaansa mukaan selvitä myrskystä hengissä.

Kirjojen aiheet ja tunnelmat ovat hyvin erilaiset, mutta molemmissa pohditaan henkilökohtaisella tasolla samanlaisia asioita. Oman elämän suunta on ehkä hieman hukassa, henkilökohtaiset tradegiat ovat suistaneet elämän hetkeksi raiteiltaan ja aina on niitä, joilla menee paremmin joka asiassa. Karkumatkassa sisaruksilla sentään on toisensa, mutta Hurrikaanissa yksittäiset ihmiset kohtaavat toisensa sattumalta, eikä sosiaalista turvaverkkoa ole. Hurrikaanissa voi nähdä myös välähdyksiä siitä, millaiseksi maailma muuttuu ilman yhteiskunnan kontrollia tai sosiaalisia ja moraalisia normeja.

16. helmikuuta 2014

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Kirja on itsenäinen jatko-osa ensimmäiselle Arianna de Belliksestä kertovalle dekkarille, Kuolema sypressin varjossa. Ensimmäinen kirja oli muistaakseni hyvä välipalakirja, vaikka tyyli jollain lailla tökkikin. Kosto ikuisessa kaupungissa oli mielestäni parempi, ja varsinkin loppua kohden jännitys tiivistyi. Kuten tavallista, en arvannut murhaajaa etukäteen vaan vasta kirjan lopussa.

Sarjan toisessa osassa Arianna saa toimeksiannon Anna Lucarellilta, joka pyytää Ariannaa seuraamaan sisarensa Lauran elämää. Anna pelkää sisarensa olevan vaarassa, ja Arianna alkaa tutustua Lauran elämään. Pian tutkimusten alettua Laura kuitenkin löytyy kuolleena. Arianna jatkaa kuitenkin Lauran elämän tutkimista, vaikka Anna peruu toimeksiantonsa. Tutkimukset vievät Ariannan Lauran työpaikalle, assyrologian osastolle la Sapienzan yliopistoon mutta myös kaupungin hämärämmille kujille epäillyn terroristin jäljille. Eikä hän tietysti välty vaaralta itsekään ystäviensä varoituksista huolimatta.

En ole koskaan käynyt Roomassa, mutta kirjan luettuani tekisi mieli lähteä matkalle sinne. Tarinaan on ujutettu kuvauksia Roomasta, sen ihmisistä ja houkuttelevista paikoista. Kadunnimiä mainitaan paljon, ja paikan päällä käyneenä pystyisi hahmottamaan tarinan kulkua maantieteellisesti paremmin. Ariannan elämää seuraamalla voi tutustua italialaiseen kulttuuriin muutenkin, esimerkiksi ruokaan. Kirjassa on ovelasti sijoitettuna erilaisten italialaisten ruokien reseptejä, joita Arianna tai joku muu henkilöistä rikosten ratkaisun lomassa kokkailee. Kieltämättä vesi herahtaa kielelle ruokien kuvauksia lukiessa ja tekisi mieli siirtyä keittiöön kokeilemaan reseptejä, ellei kirja pitäisi lukijaa niin hyvin otteessaan.

Työn ohessa Arianna pohtii myös omaa elämäänsä, ja etenkin sitä aikaa, josta hänellä ei muistinmenetyksen vuoksi ole kuin hajanaisia muistikuvia. Toisaalta Ariannan ajatuksista osansa vie myös ulkoministeri Bartolomeo ja tasapainoilu ystävyyden ja rakkauden välillä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni viihdyttävä ja jännittävä, vaikka lukija päästettiin välillä hengähtämäänkin. Pääosa kirjasta oli kirjoitettu Ariannan näkökulmasta, mutta mukana oli myös lyhyitä lukuja muiden kirjan henkilöiden näkökulmista. Nämä lyhyet luvut antoivat toisaalta lukijalle pieniä vihjeitä henkilöiden motiiveista, mutta saattoivat välillä sekoittaa soppaa entisestään. Ainoat ensimmäisessä persoonassa kirjoitetut kohdat olivat murhaajan lyhyet, selkäpiitä karmivat luvut. Erityisen jännittävää oli kirjan lopussa yhdistää murhaaja pitkin kirjaa tarjoiltuihin välähdyksiin murhaajan pään sisältä.

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka haluavat tehdä nojatuolimatkan Roomaan, ja jotka haluavat lukea jotain samaan aikaan viihdyttävää ja jännittävää.


10. helmikuuta 2014

Elisabet Aho: Valkea kuin uni, Lilly ja Kartanon tiellä

Luin alkuun päästyäni kaikki Elisabet Ahon Urajärven kartanoa käsittelevät kolme kirjaa. Valkea kuin uni ajoittuu vuosille 1830-1851, Lilly vuosille 1861-1918 ja Kartanon tiellä vuosille 1887-1917. Kaikissa käsitellään elämää kartanossa ja sen ympäristössä, joka kirjassa hiukan erilaisesta näkökulmasta. Vaikka kirjat muodostavat sarjan, voi niitä hyvin lukea myös itsenäisinä teoksina.

Valkea kuin uni perustuu todelliseen tapahtumiin. Se kertoo Axel von Heidemanista ja hänen nuoresta ja kauniista vaimostaan Sofiasta. Avioelämä ei ole kuitenkaan ongelmatonta, koska Sofian mieli on epävakaa, eikä hänestä ole emännäksi suureen ja vieraaseen kartanoon. Kaunista Sofiaa ihaillaan aluksi, mutta mielipiteet muuttuvat kun aika kuluu, eikä Sofiassa näy aikuistumisen merkkejä. Sisäpiika Hilda on Sofialle läheisin kartanon väestä, eivätkä kartanon muut palkolliset ja kyläläiset katso  piian kaveeraamista rouvan kanssa hyvällä.

Lilly jatkaa siitä, mihin Valkea kuin uni päättyy. Kirja keskittyy Lilly von Heidemanin elämään, mutta myös veli Hugo on tiiviisti mukana. Tämän kirjan tapahtumat perustuvat arkistolähteisiin, ja esimerkiksi Lillyn keskenjääneitä muistelmia on käytetty taustamateriaalina. Sarjan kirjoista tällä kirjalla on siten eniten todellisuuspohjaa, vaikka kirjailija täyttääkin lähdemateriaalin aukkoja omalla mielikuvituksellaan. Lilly von Heideman oli naisasianainen ja oli mukana esimerkiksi ajamassa naisten äänioikeutta. Urajärven kylän naisille hän piti luku- ja keskustelupiirejä kartanolla ja toi siten sivistystä kansan pariin myös käytännössä.

Kartanon tiellä on osin päällekkäinen Lillyn kanssa, ja se kertoo suutarinvaimo Annista ja hänen pojastaan Anselmista. Kummankaan elämä ei ole helppoa, sillä Anni naitettiin suutarin Valtterille sen jälkeen, kun hänen välinsä Hugo-herraan olivat käyneet liian läheisiksi hänen työskennellessään kartanon sisäpiikana. Anni kantaa mukanaan (julkista) salaisuutta Anselmin isästä. Anselmi on pienestä asti kokenut itsensä joukkoon sopimattomaksi, ja kun hän vahingossa kuulee, ettei Valtteri välttämättä olekaan hänen isänsä, hän hämmentyy entistä enemmän. Kartanon tiellä -kirja kuvaa kartanon elämää etäämmältä, alustalaisten näkökulmasta.

Pidin kaikkien kirjojen tunnelmasta ja siitä, miten aidon kuvan entisajan elämästä niistä sai. Kirjoissa kuvataan elämän ylä- ja alamäkiä, huippuja ja notkoja, mutta myös tavallista arkea. Kertojanäänen saavat niin kartanon emännät ja isännät kuin palvelijat ja alustalaisetkin. Jokainen näkee elämän Urajärvellä ja kartanossa omasta näkökulmastaan.

Ihmiselämät ja ihmisten kasvu on kuvattu hyvin. Ihmiset muuttuvat elämän edetessä, ja kokevat ja näkevät asioita eri tavoin kuin nuorempina. Yhteensä melkein sadan vuoden aikajänteeseen mahtuu monia erilaisia ihmisiä ja kasvutarinoita, onnen löytämistä mutta myös luopumista. Moneen kirjojen henkilöön ehtii tarinan myötä kiintyä.

Urajärven kartano on oikeasti olemassa, sen omistaa nykyään Museovirasto ja se on kesäisin avoinna vierailijoille. Lisää tietoa täältä. Von Heideman suvun viimeisiksi jääneet sisarukset Lilly ja Hugo testamenttasivat kotinsa ja halusivat, että siitä tehdään museo.

5. helmikuuta 2014

Elie Wiesel: Yö

Kuva bookcrossing-sivustolta
Ihminen sodassa -haasteen vuoksi lukuvalinnoissa huomio kiinnittyy tahtomattaankin sellaisiin kirjoihin, joissa käsitellään tai sivutaan sotaa. Tällä hetkellä luettavana oleva kirja ei käsittele sotaa, mutta heti seuraavat listalla jo ovatkin aiheelta sitten sitä. Haasteen kanssa en ole ottanut paineita, koska tiedän että lukulistallani on aina sotakirjoja vaikka en niitä sinne tietoisesti laittaisikaan. Tuo karmeus vaan jollain tavalla kiinnostaa, vaikka sotaa ei oikeasti voi mitenkään edes lähes aidoksi kuvitella sellainen ihminen, joka ei ole sitä kokenut.

Tämän keskitysleirikertomuksen löysin koulun kautta, aineistopromootio-kurssilla kaikkien piti esitellä parin minuutin valmistautumisella joku kirja, ja kaverini kertoi tästä. Kiinnostuin kovasti, vaikka hän kuvasikin kirjaa rankaksi. Yö on Wieselin omaelämäkerrallinen kirja keskitysleirielämästä: sinne joutumisesta, siellä olemisesta ja pois pääsemisestä. Wiesel perheineen joutuu Auschwitzin keskitysleirille sodan jo ollessa lähellä loppuaan. Toivo elää yllättävän pitkään, kotona uskotaan ettei meitä sinne viedä, getossa on asiat vielä ihan hyvin ja saadaan elää perheen keskellä, matkallakin vielä toivotaan pelastusta. Kun viimein päästään keskitysleirin porteista sisään ja tajutaan todellisuus, ymmärretään ettei täältä välttämättä pääse pois.

Teksti on yksinkertaista ja selkeää, välillä päiväkirjamaistakin. Lerien kauheuksilla ei mässäillä, vaan asiat kerrotaan toteavasti. Leirilläolon alussa moni asia kiinnittää huomion ja kauhistuttaa, mutta nopeasti ihminen turtuu ympärillään olevaan epäoikeudenmukaisuuteen ja epäinhimillisyyteen. Leirielämä on kuitenkin muuttuvaa, ja sielläkin voi kohdata ystävällisiä ihmisiä, joilla on vielä voimaa ja halua auttaa toisia. Wieselin vahva usko Jumalaan horjuu leirilläoloaikana voimakkaasti, eikä koskaan palaudu ennalleen. Kaiken raakuuden keskellä on vaikea ymmärtää, millainen Jumala sallii sen tapahtua.

Nykypäivän rauhan ja yltäkylläisyyden keskellä on vaikea ymmärtää, miten kukaan nälkiintyneistä ja muuten heikkokuntoisista vangeista selvisi kuolemanmarssista ja sitä seuranneesta junamatkasta. Wikipedian mukaan 60 000 marssitetusta vangista 15 000 kuoli matkalle. Marssille lähdettiin koska rintamalinjat lähenivät Auschwitziä. Ihmisen sitkeyttä ei voi kuin ihmetellä, sillä lopulta Wieselkin pääsee leiriltä pois. 

Kirjan aihe on rankka, enkä suosittele sitä sellaisille, jotka näkevät painajaisia jo ajatellessaan keskitysleirejä. Minun kohdallani lukemani asiat siirtyvät helposti uniin, mutta niin ei käynyt tällä kertaa. Luulen, että tekstin toteava luonne auttaa suhtautumaan luettuun objektiivisemmin: vaikka aihe sinänsä vetoaa tunteisiin, lukijaa ei riepotella raakuudesta toiseen, vaan yksinkertaisesti kerrotaan, että näin tapahtui. Suosittelen lukemista kuitenkin ihan yleissivistyksen vuoksi kaikille. Historiaa ei pitäisi unohtaa.


2. helmikuuta 2014

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa


Kirjaston palautushyllystä mukaan napattu tämäkin kirja, kuten aika moni muukin kirjastosta kotiin kannettu opus tässä taloudessa. Ensin kiinnostuin nimestä ja sen jälkeen tarinasta, johon liittyy puolikas kissamuumio, joka saattaa muuttua tieteelliseksi sensaatioksi kääreinä olevien papyrusten ansiosta.


Kissamuumion puolikkaan on ostanut Martin Green, määräaikainen professori ja papyrologi. Kissa toimii opetusvälineenä hänen pitämälleen seminaarille, johon osallistuu sekalainen seurakunta kiinnostuneita. Kissan avulla on tarkoituksena opetella papyrologian tutkimustapoja, tässä siis sitä, miten kissan ympärillä olevat papyruksen kappaleet saadaan irroitettua ja miten niitä voidaan tulkita.

Kissan kääreet osoittautuvat kuitenkin mielenkiintoisiksi, sillä niistä löytyy palasia tunnetusta Sapfon runosta, josta osa on pysynyt arvoituksena joitakin tuhansia vuosia. Tarinaan sotkeutuu tietysti eri alojen ihmisiä hyvissä ja ei-niin-hyvissä aikeissa, ja välillä ovat vaarassa henkilöiden maine ja kunnia, välillä henki ja terveyskin.

Tarinan päästyä alkuun nautin sen sekopäisyydestä. Teksti ei ole vaikeaa, vaikka aihe voisikin olla. Kirjassa kerrotaan hauskalla ja yksinkertaisella tavalla tieteellisiä asioita niin, että lukija kiinnostuu niistä ihan huomaamattaan. Luvuista pääosa seuraa Greeniä, mutta osassa vieraillaan Sapfon luona Lesboksella ja tutustutaan hänen taiteelliseen työhönsä, välillä taas seruataan kreikkalaisen pohatan vanhenemisenpelkoa. Mahtuu mukaan myös paikalleen ruostuva paatti Pukki, joka toimii Greenin ja ystävänsä Felixin lomanviettopaikkana. Myös romantiikkaa on ilmassa vaikka olosuhteiden otollisuudesta voidaan olla montaa mieltä.

Tämä oli hauska ja vähän erilainen välipala. Muita Wahlströmin kirjoja en ole lukenut, mutta saattaa olla että tämän jälkeen tutustun niihinkin.

Victoria Hislop: Saari

Ihastuin tämän kirjan kanteen niin, että olin useamman kertaa ostamassa sitä itselleni. Takakannen teksti ei ilmeisesti kuitenkaan jäänyt kovin hyvin mieleen, sillä aina viime hetkellä ennen kassalle siirtymistä muistin että tämähän odottaa jo hyllyssä, kirjastosta lainattuna mutta kuitenkin.

Tarina kertoo Alexis Fieldingin matkasta oman sukunsa juurille Kreetalle. Hän ei ole saanut tietää äitinsä suvusta juuri mitään, ja päättää ottaa asiasta itse selvää käymällä äidin entisessä kotikylässä Plakassa. Plakan naapurissa on Spinalongan saari, joka oli toiminut leprasiirtolana 1950-luvulle asti. Poiketessaan saarella mielenkiinnosta Alexis ei vielä tiedä, miten tiiviisti saari asukkaineen liittyy hänenkin sukunsa vaiheisiin.

Oma lukemiseni takkusi alussa aika pahasti, kieli oli jotenkin jäykkää ja ehkä liikkeelle lähtö tapahtui vähän hitaasti. Kieli ei koko kirjan aikana aiheuttanut sen suurempia oivalluksia tai ihastumisia, mutta toimi kuitenkin kuvailuvälineenä ihan hyvin. Kirjan tarina on mielenkiintoinen ja lepra sairautena herätti uteliaisuuteni moneen otteeseen. Kirjassa kuvataan leprasairaiden elämää saarellaan aikana, jolloin diagnoosi tarkoitti karkoitusta ja kuolemaa. Lepraan sairastuneita kartettiin ja vihattiin, koska tavallisten ihmisten keskuudessa pelko tartunnasta eli vahvana. Taudin aiheuttamat muutokset kehossa eivät myöskään parantaneet muiden ihmisten suhtautumista leprasairaisiin.

Koko kirja ei kuitenkaan pyöri lepran ympärillä, vaan välillä keskitytään myös kyläläisten kiemuraisiin sosiaalisiin suhteisiin. Pienessä kreetalaisessa kylässä on tarkat sosiaaliset säännöt esimerkiksi sille, miten nuorten seurustelu etenee, vaikka aina löytyy niitäkin, joita yhteiset säännöt eivät koske. Rikkaan kartanoperheen sosiaaliset säännöt eroavat paikoin jyrkästi köyhän kylän säännöistä, ja näiden kahden maailman välistä jännitettä seurataan tietyin väliajoin. Yksinkertainen mutta kuvaileva kieli tekee eron eri yhteiskuntaluokkien välillä konkreettiseksi.

Kokonaisuutena lukukokemus oli mielestäni viihdyttävä ja luinkin kirjan melkein yhdeltä istumalta.

1. helmikuuta 2014

Kymmenen kirjallista kysymystä

Raija Taikakirjaimet-blogista haastoi vastaamaan kymmeneen kysymykseensä. Tässä mietelmäni niihin:

Jos olisit kirjan hahmo, millaisessa roolissa haluaisit olla?
Haluaisin olla sellaisena taustavaikuttajana, jolla on merkitystä tarinan kulun kannalta. En viihtyisi sankarittarena, mutta haluaisin kuitenkin tulla jollain tavalla esiin tarinassa.

Mikä väri kuvaa kirjamakuasi?
Jostain syystä mieleen tulee mustikansininen. Tykkään selkeistä kirjoista ja tarinoista, vaikka aiheet vaihtelevatkin.

Onko sinulla rutiineja liittyen lukemiseen (luet tiettyyn aikaan päivästä, napostelet jotain lukiessa, hyppäät kolme tasahyppyä ennen kuin aloitat uuden kirjan tms)?
Ei lukurutiineja - luen sujuvasti missä ja milloin vain, kunhan kirja on riittävän kiinnostava.

Monta kirjaa haluaisit lukea vuodessa?
Kirjamäärää en ole tullut koskaan miettineeksi, viime ja tänä vuonnakin lasken vain sivuja. Ehkä sadasta sataan viiteenkymmeneen.

Viimeksi ostamasi kirja?
Topeliuksen Boken om vårt land. Neljästoista painos, painettu noin sata vuotta sitten. Hyppäsi mukaani kirpputorilta.

Vanhin lukemasi kirja julkaisuvuoden perusteella?
Tähän en kyllä osaa varmuudella vastata. Kiven Nummisuutarit on julkaistu 1864 ja sen tiedän lukeneeni loppuun asti.

Joku haukkuu rakastamasi kirjan pataluhaksi. Koskooko?
Tietysti vähän, riippuen siitä kuinka korkealle kirja on päässyt suosikkilistalla. Mutta en lannistu haukuista, vaan puolustan kirjaa loppuun asti.

Mikä kirja on odottanut liian kauan lukemista?
Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Muitakin on vaikka millä mitalla, mutta tuo tuijottelee kirjahyllystä erityisen syyttävästi.

Kuinka monta kirjaa voi olla aktiivisesti kesken yhtä aikaa?
Riippuu kirjoista, jotkut vaativat täyden huomion ja toisia voi lukea pitkällä ajanjaksolla silloin tällöin. Kirjasta riippuen yhdestä kolmeen.

Jatkavatko kirjan hahmot elämäänsä kirjoitetun tarinan päätyttyä? 
Yleensä jään miettimään kirjan tapahtumia ja henkilöitä lukemisen jälkeen, en yleensä mieti, miten tarina olisi voinut jatkua vaan jään pohtimaan lukemaani tarinaa syvemmälle. Mietin mitä kaikkea jäi rivien väliin ja mikä on jäänyt kokonaan pois kirjasta. Näin käy etenkin historiaan sijoittuville kirjoille.

Kiitos Raijalle hyvistä kysymyksistä, näihin oli ilo vastata!

Itse olen tällä kertaa tylsimys, enkä jaa haastetta eteenpäin tässä muodossa. Omien lukutottumusten miettiminen ei kuitenkaan koskaan ole haitaksi, siihen haastan kaikki lukijat ilman varsinaisia kysymyksiä.