18. heinäkuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kuva: #kirja-sivuilta
Tämä kirja oli niin hieno, että tuntuu vaikealta saada kirjoitettua siitä mitään. 544 sivua hupenivat vauhdilla, ja viimeisen sivun jälkeen tarina jäi pyörimään ajatuksiin päiväkausiksi. Kirjan kieli on kaunista, sota rumaa.

Kirja kertoo kahdesta lapsesta, Marie-Lauresta ja Werneristä. Marie-Laure sokeutuu nuorena, mutta oppii isänsä auttamana toimimaan arjessa. Marie-Lauren isä on Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppä, ja Marie-Laure viettää aikansa museossa isän työskennellessä. Sodan sytyttyä museon kokoelmat siirretään turvaan ja Marie-Lauren isä saa kätkettäväkseen arvokkaan, tarinan mukaan kirotun jalokiven Liekkien meren. Marie Laure päätyy isänsä kanssa Bretagneen Saint-Malon kaupunkiin sotaa pakoon.

Werner on saksalainen orpo, joka asuu kaivoskaupungissa orpokodissa. Hän on kiinnostunut radioista eivätkä hänen taitonsa jää huomaamatta. Hänet lähetetään SS-yksikön kadettikoulutukseen, josta hän lopulta päätyy radiolähetyksiä paikantavaan yksikköön sotatoimialueille. Marie-Laure ja Werner elävät elämäänsä toisistaan tietämättä, mutta kohtaavat lopulta toisensa koskettavalla tavalla.

Kerronta poukkoilee ajasta ja paikasta toiseen, seuraten aina hetken tietyn henkilön elämää ja siirtyen sitten seuraavaan hetkeen. Mukana pysyi helposti, yhdessäkään kohtaa en tipahtanut kärryiltä. Kieli on kuvailevaa ja kaunista, myös sodan kauhuista kerrottaessa. Tässä kirjassa on jotain erilaista muihin lukemiini sotakirjoihin verrattuna. Vaikka olen lukenut paljon monista eri näkökulmista ja eri sodista kirjoitettuja kirjoja, yksikään ei ole ollut niin vaikuttava kuin tämä. Näin tämän kirjan lukemisen jälkeen monena yönä unia ja painajaisia sodasta. Doerr kirjoittaa sellaisella tavalla, joka ilmeisesti menee ainakin minulla suoraan ihon alle.

Kirja oli erinomainen lukuromaani, mutta (ainakin minulle) rankka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä mieltä sinä olet?