10. huhtikuuta 2016

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kansikuva kustantajan sivuilta
Kaukaiset hetket on ollut näkyvästi esillä sekä blogeissa että kaupoissa. Vaikka olenkin lukenut muutaman arvion kirjasta, ei tarina tuntunut minusta niin houkuttelevalta että olisin varta vasten hankkinut sen luettavaksi. Muutama viikko sitten se kuitenkin tarttui mukaani kirjaston esittelyhyllystä. Muistelin pitäneeni edellisestä lukemastani Mortonin kirjasta, joten päätin antaa tälle mahdollisuuden.

Ja hyvä oli että annoin, sillä sen reilut 700 sivua hupenivat muutamassa päivässä. Muistelen että samoin taisi käydä myös Hylätylle puutarhalle aikoinaan. Pidän Mortonin tyylistä ja tavasta kirjoittaa, jossa minusta näkyy se että hän on opiskellut draamaa aikoinaan. Vaikka lukemani tarinat yleensä heräävätkin silmieni edessä eloon, Mortonin kohdalla mielikuvat tuntuvat elävämmiltä ja tarkemmilta kuin tavallisesti.

Kirjan alku muistutti minua Sarah Watersin kirjasta Vieras kartanossa, joka oli ahdistava lukukokemus ja jäi pitkäksi aikaa pyörimään mieleeni. Molemmissa kirjoissa on vanha rapistunut sukurakennus, joka on aikoinaan ollut kaunis ja täynnä elämää, mutta jonka suojissa sukunsa viimeiset sinnittelevät aikaa ja rappiota vastaan. Molemmissa talon ja suvun asioita tulee penkomaan vieras ihminen, jolla on kuitenkin jotain aiempia siteitä paikkaan. Mielisairautta ja salaisuuksia löytyy molemmista, ja kumpikin talo tuntuu elävän omaa elämäänsä ja huokuvan rapistumisestaan huolimatta menneiden sukupolvien ja aikojen loistoa. Pelkäsin että Kaukaiset hetket olisi yhtä ahdistava kuin Vieras kartanossa, mutta alun jälkeen tunnelma muuttui, ja pystyin lukemaan tätä ihan hyvin myös myöhään illalla yksin kotona toisin kuin silloin kun luin Vieras kartanossa -kirjaa.

Kirja alkaa kirjeestä, joka saapuu Meredith Burchillille viisikymmentä vuotta myöhässä. Meredithin tytär Edith on käymässä kotona kun kirje saapuu, ja äidin voimakas reaktio vanhaan kirjeeseen hämmentää, sillä äidillä ei juuri ole tapana näyttää tunteitaan. Vaikka äiti ei paljasta mitä kirje sisälsi, hän kertoo kuitenkin evakkoajastaan maaseudulla toisen maailmansodan aikana. Tuolloin hän vietti puolitoista vuotta Milderhurstin linnassa hiukan erikoisessa perheessä. Edie eksyy sattumalta Milderhurstiin työmatkallaan ja päätyy vierailemaan linnassa. Hän tapaa sen asukkaat, Blythen siskokset Percyn, Saffyn ja Juniperin, ja pääsee kierrokselle vanhoihin huoneisiin ja käytäviin.

Linnan ja Blythen suvun vaiheet alkavat kiinnostaa Edietä yhä enemmän vierailun jälkeen. Hänen äitinsä haluaa jostain syystä unohtaa evakkoaikansa ja kaiken Milderhurstiin liittyvän, mikä saa Edien entistä uteliaammaksi. Linnaan ja Blythen sisaruksiin tuntuu liittyvän hyvin monimutkaisia salaisuuksia, joista oikein kukaan ei näytä haluavan puhua.

Kirja tarjoaa lukijalle tukuittain vihjeitä pitkin matkaa, sillä näkökulmat vaihtelevat tiuhaan ja aikataso vuorottelee sota-ajan ja vuoden 1992 välillä. Pääkertojana on Edie, mutta tapahtumia seurataan myös mm. Meredithin, Percyn ja Juniperin näkökulmista. Eri näkökulmat keikauttavat tarinaa moneen kertaan, sillä jokainen tulkitsee tapahtumia omasta näkökulmastaan, eikä lukija välttämättä tiedä mitä ihan oikeasti tapahtui. Totuus kääriytyy auki pikkuhiljaa, ja minä ainakin huomasin moneen otteeseen astuneeni suoraan kirjailijan virittämiin ansoihin. Kirjassa on myös paljon pieniä yksityiskohtia, jotka saavat selityksensä yksi kerrallaan 

Kirjan tarina on koukuttava ja surullinen, myötätuntoa tuntee vuorotellen vähän jokaista henkilöä kohtaan. Myös linna tuntuu elävältä olennolta, muinaisjäänteeltä jonka kiviseinät ovat kuulleet ja nähneet yhtä ja toista vuosien varrella.

Tämä oli minulle ja tähän hetkeen juuri sopiva lukuromaani, jonka tarinaan oli hyvä upota tuntikausiksi. Mortonin suomennetuista kirjoista lukematta on vielä esikoisteos Paluu Rivertoniin, joka odottaa vuoroaan kirjahyllyssäni. Ehkä tartun siihen kun seuraavan kerran tarvitsen pientä pakoa arjesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä mieltä sinä olet?