Leffassa: Gone Girl

Kuva elokuvan fb-sivuilta
Minulla ei juuri ollut ennakko-odotuksia tämän leffan suhteen. Tiesin tarinasta sen, mitä leffasta oli etukäteen kirjoitettu ja muistan hämärästi lukeneeni jonkin blogiarvion Kiltti tyttö -kirjasta. Tiesin odottaa vähän jännitystä ja jotain psykologista, mutta siihen oletukset sitten loppuivatkin.

Elokuva alkaa Nick (Ben Affleck) ja Amy (Rosamund Pike) Dunnen viisivuotishääpäivästä. Nick palaa päivällä kotiinsa ja löytää taistelun jälkiä. Vaimosta sen sijaan ei näy merkkiäkään. Pian Amy julistetaan kadonneeksi ja hänen löytämisekseen järjestetään massiiviset etsinnät. Poliisi on alusta asti epäluuloinen, ja melko pian Nickiä epäillään vaimonsa murhasta.

Tarina aukeaa katsojalle vähä vähältä ja pala palalta, ja juuri kun luulit tietäväsi miten asiat oikeasti ovat, kaikki kääntyy päälaelleen. Siksi tarinasta ei oikeastaan voi paljastaa paljon enempää kuin mitä jo kerroin. Elokuvassa liikutaan sekä nykyhetkessä että menneisyydessä. Nykyhetkeä tarkastellaan lähinnä Nickin näkökulmasta ja menneisyyttä Amyn päiväkirjamerkintöjen kautta. Päiväkirjamerkinnät kertovat katsojalle ensin kahdesta onnellisesta ihmisestä, jotka muuttuvat vuosien vieriessä niin, että avioliitosta ei lopulta ole enää jäljellä kuin tyhjä kuori, muita varten ylläpidetty kulissi.

Elokuva on luokiteltu draamaksi ja jännitykseksi, mutta se sisältää myös huumoria. Huumori tosin on niin hyvin piilotettu, että repliikeille hymähtelee huomaamattaan. Jännitys on psykologista, elokuvassa ei mässäilty verellä ja väkivallalla. Jännitys syntyy siitä, kun tarinan edetessä tajuaa ihmismielen kieroutuneisuuden ja sen, miten tavallinen ja mukava ihminen voi olla niin paha.

En ole lukenut Gillian Flynnin kirjoittamaa Kiltti tyttö -kirjaa, johon elokuva perustuu. (Viime aikoina olen useasti rikkonut periaatettani, että kirja pitää lukea ennen leffaa.) Kirja kyllä odottaa kirjahyllyssä, sillä hain sen kirjastosta hyvissä ajoin ennen leffaa, mutta aika ei (taaskaan) riittänyt sen lukemiseen. Elokuvan nähtyäni mietin kyllä, että kirja voi olla aika pelottava, sillä elokuvakin oli välillä aika sekopäinen, ja materiaalia on todennäköisesti karsittu aika paljon leffakäsikirjoitusta varten.

Vaikka elokuva oli aika hyytävä, pidin siitä. Katsoja ei pääse helpolla, mutta kaksi ja puoli tuntia kuluu nopeasti tämän seurassa.


Esitysajat ja -paikat Finnkinon teattereissa. Ensi-ilta 3.10.
Kiitos SF-filmille leffalipuista.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

Paluu Nummelan ponitallille