Liisa Rinne: Odotus

Kuva kustantajan sivuilta
Emilia on adoptoitu, mutta kukaan ei ole muistanut, osannut, halunnut kertoa hänelle siitä. Hän löytää tiedon itse sattumalta autotallista, luistimia hakiessaan. Papereissa lukee, että hän on alunperin ollut Silja Mäkinen, vaikka hän nyt on Emilia Kuusiketo. Emilian erilaisuus muuhun sukuun nähden korostuu, hän ei kuulu joukkoon, hän on erilainen. Parinkymmenen vuoden päästä hän itse odottaa esikoistaan, ja odottaa kahvilassa Kerttua, biologista äitiään.

Tämä kirja, kuten aika monet muutkin, lähti mukaani kirjaston uutuushyllyltä. Se on Liisa Rinteen esikoiskirja, ja ilmestynyt alkuvuodesta. Se kertoo tarinaa monella aikatasolla, kaunilla kuvailevalla kielellä. Yhdellä tasolla seurataan, miten Emilia odottaa Kerttua kahvilassa, ja miten Kerttu valmistautuu tapaamiseen kotonaan. Toisella tasolla palataan Emilian lapsuuteen, eri aikoihin. Lukijalle muodostuu pikkuhiljaa kuva siitä, millainen lapsuus Emilialla oli. Perheeseen kuului Aila, Lasse ja Emilia, sekä myöhemmin varjona myös Silja. Aila ja Lasse eivät saaneet omia lapsia, ja parikuisen vauvan tulo perheeseen muutti elämän.

Vaikka kirjan luvut poukkoilevat ajasta toiseen, lukija pysyy hyvin kärryillä siitä missä mennään. Alussa oli ehkä pieniä vaikeuksia päästä sisälle rytmiin, mutta kun idean oivalsi, se toimi hyvin. Pätkät lapsuudesta ovat kuin palapelin paloja, joista muodostuu pikkuhiljaa kokonaiskuva. Kieli on ihanaa, rauhallisesti soljuvaa ja runsaasti kuvailevaa, kaunista. Myös suru ja kaipaus on kauniisti kuvattua, mikä tekee siitä ehkä raastavampaakin. Emilian juurettomuuden tunne on melkein käsin kosketeltavaa, samoin kuin hänen pohdintansa siitä, miksi hänet vauvana hylättiin ja millainen ihminen niin pystyi tekemään. Helppoa ei tosin ollut Ailalla ja Lassellakaan, eikä elämästä oikein tullut sellaista kuin odotettiin.

Tähän kannattaa tarttua, jos haluaa lukea jotain lyhyttä mutta kauniisti kirjoitettua, ja jos adoptiolapsen tarina kiinnostaa.

Kommentit

  1. Minä pidin tästä kirjasta myös paljon, tykkäsin kovasti siitä miten teoksessa keskityttiin myös adoptiovanhempiin ja lapsensa pois antaneeseen äitiin, eikä vain Emiliaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tykkäsin siitä, että eri ihmisten näkökulmia tuotiin esille. Helppoa ei ollut kenelläkään.

      Poista

Lähetä kommentti

Mitä mieltä sinä olet?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

Paluu Nummelan ponitallille