Kasoittain kirjoja

Miksi kummittelevia kirjoja pitää aina alkaa lukea illalla kun on yksin kotona, varsinkin kun asuu vanhassa talossa? Tätä mietin kun laskin kirjan yöpöydälle puoli kahden aikaan yöllä ja yritin saada nukuttua. Tiesin kyllä jo kirjaa valitessani että tämä ei ehkä ole parasta mahdollista iltalukemista mutta ehkä nyt muistan taas valita vähän tarkemmin. Kirja oli hyvä ja tarina mielenkiintoinen. Siitä ehkä kertoo sekin, että luin lähes 600-sivuisen opuksen kolmessa päivässä ja tein kyllä muutakin kuin luin. Tarina etenee aika verkkaisesti, mutta silti pitää lukijaa otteessaan. Rauhallisten jaksojen välissä on hyytäviä kohtia, ja kun rauhaa on jatkunut jonkin aikaa niitä alkaa jo odottaa. Tätä kirjaa ovat lukeneet monet muutkin bloggaajat, joista osa on sitä mieltä, ettei kirja ole kovin jännittävä ja osan mielestä se on hyvinkin jännittävä. Jännittävyys tuntuu tämän kirjan kohdalla olevan siis lukijakohtaista, mutta minulla ainakin pulssi kohosi aina välillä. Olen tietoisesti välte...

Kuva kustantajan sivuilta Emilia on adoptoitu, mutta kukaan ei ole muistanut, osannut, halunnut kertoa hänelle siitä. Hän löytää tiedon itse sattumalta autotallista, luistimia hakiessaan. Papereissa lukee, että hän on alunperin ollut Silja Mäkinen, vaikka hän nyt on Emilia Kuusiketo. Emilian erilaisuus muuhun sukuun nähden korostuu, hän ei kuulu joukkoon, hän on erilainen. Parinkymmenen vuoden päästä hän itse odottaa esikoistaan, ja odottaa kahvilassa Kerttua, biologista äitiään. Tämä kirja, kuten aika monet muutkin, lähti mukaani kirjaston uutuushyllyltä. Se on Liisa Rinteen esikoiskirja, ja ilmestynyt alkuvuodesta. Se kertoo tarinaa monella aikatasolla, kaunilla kuvailevalla kielellä. Yhdellä tasolla seurataan, miten Emilia odottaa Kerttua kahvilassa, ja miten Kerttu valmistautuu tapaamiseen kotonaan. Toisella tasolla palataan Emilian lapsuuteen, eri aikoihin. Lukijalle muodostuu pikkuhiljaa kuva siitä, millainen lapsuus Emilialla oli. Perheeseen kuului Aila, Lasse ja Emilia...

Kuva kustantajan sivuilta Tukholmalaisessa kerrostalossa asuu kolme yksinäistä. Elisabeth ei ole muuttonsa jälkeen poistunut asunnostaan vaan eristäytyy omaan rauhaansa. Sarjakuvia ja muuta taidetta tekevä nuori Elias asuu Elisabethin kanssa samassa kerroksessa. Vanha herrasmies Otto asuu kerrosta ylempänä. Otolla ja Eliaksella on tapana syödä yhdessä kerran viikossa, mutta muuten he eivät juuri ole tekemisissä. Elisabethin rauha rikkoontuu kun Elias eräänä päivänä toimittaa hänelle paketin, joka on vahingossa jaettu hänelle. Pikkuhiljaa Elias ja Otto saavat houkuteltua Elisabethin asuntonsa ulkopuolelle, mutta siitä huolimatta hän vajoaa yhä helposti toivottomuuteen ja masennukseen yksin ollessaan. Kun mustarastas laulaa on kauniisti kirjoitettu tarina yhdestä keväästä ja kesästä, jonka kolme ennestään lähes tuntematonta ihmistä jakavat keskenään. He ystävystyvät ja rakastuvat tahoillaan, nauttivat kesän valosta ja yhdessäolosta. Silti kaiken taustalla häälyy epätoivoinen var...

Kuva kustantajan sivuilta Billie ja Franck ovat jonkinlaisen rotkon pohjalla keskellä kansallispuistoa ja molemmat ovat loukkaantuneita. Billie on satuttanut kätensä, mutta Franckin laita on huonommin. Franckin vajotessa tajuttomuuteen Billie päättää odottaa yön yli ennen kuin lähtee etsimään apua. Pimeässä siitä ei kuitenkaan tulisi mitään. Odotellessan hän katselee tähtitaivasta ja huomaa yhden erityisen tähden. Tälle tähdelle hän alkaa kertoa hänen ja Franckin tarinaa. Kummankaan elämä ei ole ollut helppoa. Billien äiti on jättänyt hänet vauvana isänsä ja myöhemmin tämän uuden naisen hoiviin rähjäiseen ympäristöön, huolehtimaan itse itsestään. Franckin kotiolot eivät ole sen paremmat, vaikka hänellä onkin molemmat vanhemmat ja rakastava isoäiti. Franck on kuitenkin muulla tavalla erilainen, joukkoon sopimaton. Billien ja Franckin ystävyys alkaa koulutehtävästä, jossa heidän pitää näytellä katkelma näytelmästä. Lempi ei ole leikin asia kuvaa kahden ihmisen elämää, joka on ja...

Tästä kirjasta jäi vähän sellainen olihan se ihan hauska, mutta... -olo. Tarina oli hyvä ja vaikka lukija tietysti koko ajan tietää mitä lopussa tapahtuu niin silti se jaksoi kiinnostaa. Toteutuksessa oli sen sijaan jonkun verran hiomista, minun mielestäni. Tällä kertaa käännös oli hyvä ja kieli sujuvaa, tökkiminen johtui itse tekstistä. Ehkä oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut jossain määrin vielä vähän raakiletta tekstiä. Se tunne jäi päällimmäiseksi sen jälkeen, kun noin puolivälissä tarinaa naispäähenkilö istahtaa rappukäytävään lukemaan tärkeää kirjettä, ja kun hän nostaa katseensa paperista niin hän onkin hautausmaalla (hautausmaalla hän oli ollut myös ennen kuin otti kirjeen käteensä). Eikä tässä minusta ollut kysymys mistään unesta tai tehokeinosta tai muusta sellaisesta, vaan huolimattomasta unohduksesta. Joku muu voi olla toista mieltä, mutta minun lukemistani tuo kohta häiritsi loppuun asti. Tarinan naispäähenkilö Aurélie Bredin on 32-vuotias ravintolanomistaja...

Kuva kustantajan sivuilta Tämän kirjan kansi on ihana, se kuvaa kirjan aihetta mielestäni hienosti. Tai tuolta minusta ainakin tuntuu kun olen saanut yliannostuksen sosiaalista kanssakäymistä - tekisi mieli piiloutua hetkeksi. Jonkmanin kirja siis kertoo introverteista ja siitä, miten hän itse huomasi olevansa introvertti ja mitä kaikkea siitä seurasi. Minä olen introvertti, ja riemastuin kirjaa lukiessani moneen kertaan, sillä paikoin tuntui kuin kirja olisi kirjoitettu minusta. Nykymaailmassa ekstroversio on normi, ja muunlaiset ihmiset leimataan helposti erilaisiksi, puutteellisiksi, omituisiksi ja vähän typeriksi. Asun itse ekstrovertin kanssa, ja meillä on välillä aika isoja näkemyseroja esimerkiksi juhliin osallistumisesta. Mieheni nauttii ihmisten seurasta, osallistuu mielellään esilaisiin vauhdikkaisiinkin tapahtumiin ja tutustuu ja verkostoituu nopeasti ja vaivattoman tuntuisesti. Hänestä minun "kotihiireilyni" tuntuu usein käsittämättömältä. Eikä tosiaan ol...

Kuva kustantajan sivuilta Ihana Flavia de Luce on vauhdissa taas. Sarjan toisessa osassa Bishop's Laceyn kylään pysähtyy maankuulu nukketeatteri auton hajottua hautausmaan kupeeseen. Kyläläiset pääsevät nauttimaan teatterista, mutta näytöksessä kaikki ei suju käsikirjotuksen mukaan. Epäilyttävä kuolemantapaus saa Flaviankin liikkeelle, onhan hän aiemminkin auttanut poliisia murhatutkimuksissa varsin menestyksellisesti. Tapauksen tutkimukset vievät Flavian syvälle oman kylän juoruihin, eivätkä kaikki tapahtumat lopulta taida ollakaan niin sattumanvaraisia kuin luullaan. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta ja niin pidin tästäkin. Näissä kirjoissa kieltä käytetään herkullisesti ja suomennokset ovat olleet hyviä. Monessa kohdin on varmasti saanut miettiä tarkkaan käännöstä, sillä kielikuvat ovat välillä hyvinkin värikkäitä. Flavialla on jatkuvasti vauhti päällä, ja minulle tulee edelleen Flaviasta mieleen Pikku Myy. Kuolema ei ole lasten leikkiä oli ehkä hitusen rauhallisemp...

Kuva #kirja-palvelusta Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on aiemmin julkaisematon pienoisromaani. Tarina on ilmestynyt romaanina (Kuolleen miehen huvimaja) erilaisella juonella. Bongasin tämän kirjaston uutuushyllystä ja poimin mukaan. Kirjassa on itse pienoisromaanin lisäksi esipuhe, johdanto ja jälkisanat. Esipuheen on kirjoittanut Tom Adams, joka on tehnyt Agatha Christien kirjoihin paljon kansikuvia. Esipuhe on Mathew Prichardin (Agatha Christien lapsenlapsen) käsialaa, ja siinä kerrotaan mm. kirjan tapahtumapaikasta. Jälkisanat on kirjoittanut John Curran, ja hän käsittelee pienoisromaanin syntyä ja sen mutkikasta taivalta julkisuuteen. Itse pienoisromaani on melko lyhyt, 150 sivua hyvin väljää tekstiä. Tarina on mielenkiintoinen: salapoliisikirjailija Adriane Oliver kutsuu Hercule Poirotin Greenshore House -kartanoon, koska hänestä ilmapiirissä on jotain kummallista. Oliver on laatinut kuvitteellisen murhamysteerin kyläjuhlien ohjelmanumeroksi, ja hänestä on alkan...

Kuva kustantajan sivuilta Tämä kirja oli yksi niistä, jotka pääsivät lukulistalleni luettuani Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen . Olen tällä hetkellä töissä isossa marketissa, ja aina välillä ahdistun siitä, miten paljon ihmiset ostavat kaikenlaista krääsää. Krääsää siis minun mielestäni, jollekin se voi tietysti olla tarpeellistakin. Joskus aina mietin sitäkin, että on aika mieletöntä että myytävät tuotteet vaihtuvat niin nopealla kierrolla: uudet tavarat saa jo parin kuukauden päästä ostettua isoilla alennuksilla, jotta hyllyihin saadaan tilaa uusille. Tai uudenlaisille, samantapaisiahan esim. kaikki kipot ja kupit ovat, muodot ja kuviot vain vähän vaihtuvat. Välillä tekisi mieli kysyä asiakkailtakin että tarvitsetteko tätä tavaraa ihan oikeasti vai ostatteko vain ostamisen ilosta. Martin Lindstromin kirja kertoo jotain siitä, miksi ostamme aina vaan uutta tavaraa, vaikka vanhatkin ovat vielä paketeissaan kotona. Kirjan tiedot perustuvat ihmisten aivoista kerättyyn tietoon,...