30. kesäkuuta 2012

Anna-Kaisa Pitkänen: Omalaatuinen ystäväni

Tästä kirjasta kiinnostuin lukaistuani nopeasti kotiin tulleen Yhteishyvä-lehden. Siellä oli lyhyt esittely kirjasta, ja tietenkin se oli sitten heti luettava. Olen entinen heppatyttö, ja vieläkin välillä haaveilen talleilla käymisestä. Alakouluikäisenä suurkulutin kaikennäköisiä hevoskirjoja, ja mieleenpainuvimmat niistä olivat Chrisse Fagerströmin kuvaukset omasta arjestaan hevosten kanssa. Tässä Pitkäsen kirjassa oli jotain samankaltaista noiden Fagerströmin kirjojen kanssa, vaikka tämä kirja olikin pohdiskelevampi ja taustatietoa enemmän esittelevä.



Kirja kertoo yhteisen sävelen etsimisestä ja löytämisestä erikoislaatuisen Varjo-ruunan ja kirjoittajan välillä. Kirja kattaa monen vuoden ajanjakson aina hevosen ostamisesta melkein nykyhetkeen. Varjon kanssa kirjoittaja joutuu kyseenalaistamaan omia käsityksiään hevosten kanssa toimimisesta ja niiden kouluttamisesta. Yleisesti vallalla olevat ajatukset ja käytännöt eivät toimi Varjon kanssa, joka stressaantuu helposti erilaisista asioista kuten suorittamisesta, ruoan myöhästymisestä tai rutiinien häiriintymisestä. Varjon kanssa työskennellessään kirjoittaja joutuu tekemään matkan myös omaan itseensä ja käsittelemään esimerkiksi pelkojaan ja niiden kanssa toimeen tulemista.

Teksti on ihanan sujuvaa ja luonnollista, johtuen ehkä siitä, että viime aikoina olen lukenut lähinnä käännöskirjallisuutta. Vaikka käsiteltäviin asioihin paneudutaan tarkasti, niitä ei kuitenkaan vatvota niin pitkään, että lukija kyllästyy. Taustakirjallisuutta ja tutkimuksia tuodaan esille sopivasti muun tekstin lomassa, eikä  kirjoittaja sorru vain eri lähteiden referointiin ja yhdistelemiseen. Lukijalle tulee kuitenkin tunne siitä, että kirjoittaja on tehnyt hyvin laajan kartoituksen asiaan liittyvistä kirjoista ja tutkimuksista. Eniten pidin käytännön jatkuvasta läsnäolosta. Muutaman sivun teoreettisemman pohdinnan jälkeen palattiin takaisin Varjon kanssa työskentelyyn ja siihen, miten nämä teoriat toimivat ja näkyvät käytännössä juuri tämän hevosen kohdalla.

Kirjoittaja on opiskellut psykologiaa, ja se paistaa tekstistäkin esille välillä hyvin selkeästi. Joissain kohdin viitataan moneen eri aivojen osa-alueeseen, ja nimet ovat varmaankin psykologiaa vähän tai ei yhtään opiskelleelle aika lailla hepreaa. Vaikka itsellänikin on muutama kurssi psykologiaa luettuna ja tunnistan käytetyt sanat, ei niiden käyttö kuitenkaan tuo itselleni sen kummempia ahaa-elämyksiä. Onneksi näitä psykologian sanastoon kuuluvia termejä ei sentään ole kovin paljon.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ajatuksia herättävä, ja varsinkin entisen hevostytön ajatusmaailmaa ravistava. Olen itsekin harrastanut siinä maailmassa, jossa hevoselle pitää olla pomo, ja jossa kovakouraiset otteet ovat vain tarkoituksemukaisia. Tuohon maailmaan kuuluu myös se, että ei-toivottu käytös saadaan kitkettyä rankaisemalla. Tätä taustaa vasten Pitkäsen ajatukset pehmeämmästä toiminnasta ja kumppanuudesta hevosen kanssa olivat omasta mielestäni oivaltavia ja tervetulleita. Ehkä omaa ajatusmaailmaani on jo muokannut koirani, joka löytökoirataustansa takia ei siedä kovia otteita vaan tarvitsee enemmänkin hellyyttä ja rohkeuden kasvattamista kehujen ja namien avulla. Vaikka kirjassa käsiteltiin aihetta eri eläimen kautta, löysin siitä myös monia yhtymäkohtia omaan koiraani ja sen käytökseen. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat tutustua toisenlaiseen tapaan toimia hevosten kanssa. Ja miksei myös muiden eläinten kanssa.


Anna-Kaisa Pitkänen: Omalaatuinen ystäväni. Kuinka hevoseni opetti minulle toisin katsomisen taidon
Kustantaja: Kirjapaja 2012
Sivuja: 194


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä mieltä sinä olet?