Kira Poutanen: Surun kartta
Postaus sisältää *-merkillä merkittyjä mainoslinkkejä. Saan pienen korvauksen linkkien kautta tehdyistä ostoista, mutta yhteistyö ei vaikuta tekstieni sisältöön.
Edellisestä postauksesta on kulunut jo kuukausi. Kirjamessuhuuman jälkeen on ollut muita kiireitä, ja myös pieni lukujumi on vaivannut: en ole tainnut lukea yhtään kokonaista kirjaa Itkosen Kaikki oli heidän -kirjan jälkeen. Poutasen Surun karttaakin olen lukenut kauan. Aloitin sen lukemalla muutaman luvun kun käsittelin kirjaa lainauskuntoon, ja lainasin sen sitten itselleni. Pitkäksi aikaa kirjanmerkki jäi tuohon muutaman kymmenen sivun kohdalle, ennen kuin kurssitehtävä pakotti lukemaan kirjaa eteenpäin.
Hidas lukutahti ei ole ollut tälle kirjalle ollenkaan huono ratkaisu, päin vastoin. Surun kartta käsittelee suuria ja vaikeita teemoja, jotka on kirjoitettu aika lailla kaikkien suomalaisten kulttuuriin ja geeniperimään. Kirja kertoo ylisukupolvisista traumoista, oman identiteetin löytämisestä, äitiydestä ja siihen liittyvästä yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Nimettömäksi jäävä ulkosuomalainen päähenkilö kokee vaikean, lähes hengen vievän synnytyksen kotikaupungissaan Pariisissa, mutta asiaa ei juurikaan käsitellä hänen kanssaan. Poutanen törmäyttää tässä myös suomalaisen ja ranskalaisen kulttuurin toisiinsa, sillä ranskalaiset kätilöt ja hoitajat ovat yllättävän karuja, vaativia ja epäempaattisia - päähenkilöä vaaditaan esimerkiksi kestämään kipua valittamatta ja olemaan reipas. Toisessa aikatasossa päähenkilö kertaa kokemuksiaan terapeutin nojatuolissa ja kuvailee suomalaisen ja ranskalaisen kulttuurin eroja. Suomalainen ei näytä tunteitaan, ei valita, kärsii hiljaisesti, on kiltti ja rauhallinen. Ranskalainen sen sijaan juhlii itsenäisyyspäivää riehakkaasti, tuo esille tunteensa ja sanoo suoraan, kun sanottavaa on.
Etenkin kirjan alussa päähenkilön synnyttäminen ja isoisän sotakokemukset rinnastuvat toisiinsa. Sekä päähenkilö että hänen isoisänsä joutuvat kohtaamaan kuoleman mahdollisuuden, mutta kumpikaan heistä ei pääse käsittelemään kokemiaan traumoja. Kumpaakin käsketään kestämään, koska niin kuuluu tehdä, valittaa ei saa. Traumaattisen synnytyksen jälkeen päähenkilö tipautetaan ranskalaiseen vauva-arkeen, jossa mies on koko päivän töissä ja äiti koko päivän yksin vastuussa vauvastaan, ilman lepotaukoja. Leikkauksen jäljiltä päähenkilö on heikossa kunnossa ja asuntonsa vankina, koska porraskäytävän rappujen kulkeminen ei onnistu. Mies ei ymmärrä päähenkilön kokemaa ahdistusta ja väsymystä - tämähän saa olla vain kotona koko päivän!
Kun päähenkilön ahdistusoireet käyvät lopulta sietämättömiksi tai sitäkin pahemmiksi, hän lopulta pääsee terapiaan. Ahdistus on kietoutunut osaksi kehoa, leuka lukkiutuu, kieli ei liiku, alavatsan arpea aristaa. Ahdistusta on kuitenkin hankala purkaa, sillä se ei ole sanoin käsiteltävissä. Lopulta toisen terapeutin hoidossa päähenkilölle kerrotaan aiempien sukupolvien kokemien traumojen siirtymisestä eteenpäin geenien kautta. Vasta kun sukuhistoriasta löytyy selitys fyysisille oireille, alkaa päähenkilö päästä irti ahdistuksestaan.
Poutasen teksti tempaa mukaansa, ja vaikeasta aiheesta huolimatta tarina pitää otteessaan. Uskon, että aika moni suomalainen lukija voi samaistua päähenkilön epämääräiseen ahdistuksentunteeseen, vaikka ei olisi itse varsinaista traumaa kokenutkaan. Kirjassa todetaan (ja muistan sen muualtakin lukeneeni), että vasta neljäs sukupolvi on vapaa edellisten sukupolvien traumoista. Tästä näkökulmasta katsottuna talvi- ja jatkosota sekä sisällissota ovat vielä lähellä, ja niiden traumaattiset vaikutukset ulottuvat todennäköisesti useimpiin suomalaisiin tavalla tai toisella.
Kirja esittääkin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, millaisia suomalaiset olisivat, jos sotia ei olisi ollut. Entä jos meillä ei olisikaan tätä kollektiivista traumaa, joka on niin tiiviisti upotettuna kulttuuriimme? Juhlisimmeko silloin itsenäisyyspäivää erilaisin menoin, arvokkuuden ja hartauden sijaan ilolla ja riemulla? Surun kartta herättelee näiden yleisten kysymysten lisäksi pohtimaan myös omaa sukuhistoriaa ja siihen sisältyviä traumoja. Vaikka esimerkiksi evakkoon lähdöstä ja sodissa olosta puhutaan, mitä kaikkea jää kertomatta - yleensä se, miltä kaikki tuo tuntui. Ja miten käsitellä aiempien sukupolvien traumoja, kun niistä ei ole puhuttu, kun niihin liittyvät tunteet on vaiettu kuoliaiksi?
Nextory: *maksuton kokeilujakso, etu koskee uusia asiakkaita.
Storytel: *maksuton kokeilujakso, etu koskee uusia asiakkaita.
Kommentit
Lähetä kommentti
Mitä mieltä sinä olet?