Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista


Moriartyn uutuuskirjassa tapahtumapaikkana on syrjäinen hyvinvointikeskus, johon yhdeksän henkilöä saapuu viettämään hyvinvointiretriittiä. Kaikki osallistujat ovat hyvin erilaisia, on sekä yksin tulleita, pariskunta että kokonainen perhekin. Jokaisella on omat syynsä retriittiin osallistumiselle, ja henkilöiden taustat alkavat selvitä vähitellen juonen edetessä. Vaikka keskuksen ympäristö on kaunis ja rauhallinen, sen toimintatavat ovat hieman erikoiset, ja retriitin puolivälissä osallistujat alkavat todella ihmetellä heihin sovellettuja metodeja.

Kertojan näkökulma vaihtuu jatkuvasti, ja jokainen retriittiin osallistuja ja sen työntekijä on vuorollaan kertojana. Eniten tapahtumia katsotaan kuitenkin Francisin, uraansa murehtivan viihdekirjailijan näkökulmasta. Minä tykästyin häneen ja hänen huolettomaan tapaansa kohdata asioita, vaikka uran ja henkilökohtaisen elämän ongelmat aiheuttivatkin hänelle melkoista stressiä. Francis tuntui hahmona sellaiselta, joka olisi mukava tuntea tosielämässäkin.

Kirja käsittelee monia nykyelämän mukanaan tuomia hankaluuksia: retriitin osallistujat kärsivät kuka mistäkin, mutta jokainen on omalla tavallaan joutunut vähän sivuun raiteiltaan. Henkilöihin tutustuessa huomaa, että raha ei välttämättä tuo onnea, eikä nuoruuden kuuluisuus aina takaa menestystä myöhemmässä elämässä. Retriitin ainoa perhe, vanhemmat ja aikuinen tytär, yrittää selvitä eteenpäin musertavan yhteisen surun keskellä. Osallistujien joukossa on myös loppuun ajettu neljän lapsen kotiäiti, joka on erityisen tyytymätön omaan kehoonsa, sekä menestynyt perheoikeusjuristi, joka hakee parempaa oloa yhä uusista hyvinvointikylpylöistä ja -keskuksista. Oma lukunsa ovat keskuksen johtaja Maša sekä hänen työntekijänsä, hyvinvointikonsultit Yao ja Delilah.

Olen pitänyt aiemmistakin Moriartyn kirjoista, ja erityisesti mieleeni on jäänyt Nainen joka unohti. Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista oli kuitenkin minusta paras Moriartyn kirjoista. Vaikka kirja käsittelee vakavia aiheita, niitä kohdellaan lempeästi ja huumorilla. Pidin myös erityisesti siitä, että kirjan lopussa kerrottiin jotain myös henkilöiden myöhemmistä vaiheista, ja sillä tavalla vieroitettiin lukijakin lempeästi tiivistunnelmaisesta juonesta. Suosittelen!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

Paluu Nummelan ponitallille