3. marraskuuta 2016

Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki

Kuva kustantajan sivuilta.
Iran isoäiti oli jatkosodan aikaan töissä Otavan koulutilalla, jossa oli työssä myös heimosotavankeja. Isoäiti kuoli melko nuorena, ja yritti vielä viimeisillä voimillaan kertoa Iran isälle, että hänellä on jotain kerrottavaa. Voimat kuitenkin loppuivat kesken, ja Iran isä sai kuulla perunkirjoituksessa, ettei hänen isänään pitämä mies oikeasti olekaan hänen isänsä. Iran oikea isoisä oli joku Otavan koulutilan sotavangeista, mutta kukaan ei tiedä kuka heistä.

Iran isoisän henkilöllisyys pysyy suvun mysteerinä vuosikymmenet, kunnes Ira lopulta päättää alkaa selvittää asiaa. Nykyiset sukututkimuksen apuvälineet ovat kehittyneitä ja esim. DNA-tutkimusten kautta on mahdollista saada selville kaukaisiakin sukulaisia, mutta toisaalta lähes kaikki muistelijat ovat jo kuolleet ja heidän mukanaan on kuollut paljon tietoa. Ira tukeutuu isoisänsä etsinnässä moniin menetelmiin pölyisistä arkistoista venäläiseen facebookiin asti ja kuvaa selvitystyönsä edistymistä kirjan edetessä.

Sukututkimus kirjan aiheena ei välttämättä kuulosta kovin houkuttelevalta, ainakaan jos tietää että aihe ei kosketa omaa sukua tai kotiseutua. Tässä kirjassa tutkimuksen prosessi on kuitenkin kirjoitettu auki vähän kuin päiväkirja, kirjoittaja jakaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan tutkimuksen eri vaiheissa. Välillä ollaan innostuneina uuden johtolangan äärellä ja välillä nieleskellään pettymyksen kyyneleitä, kun lupaavasti edennyt selvityslinja päättyykin umpikujaan. Ira saa tutkimuksensa aikana myös hurjasti apua tuntemattomilta ihmisiltä niin Suomesta kuin ympäri maailmankin.

Kirja on minusta hyvin kirjoitettu ja loogisesti etenevä kokonaisuus. Tutkimuksen edistymisen kuvauksen lomassa kerrotaan yleistä tietoa jatkosodan sotavangeista ja sen ajan ihmisistä ja elämästä. Lukijaa myös muistutettiin siitä, että 1940-luvun ihmisen toimia ei voi täysin ymmärtää nykyajan ihmisen kokemustaustalla, sillä ajat olivat tuolloin ihan erilaiset. Pelkästään jo sota-aika on sellainen, mihin monikaan nykysuomalainen ei pysty eläytymään ja sen lisäksi 1940-luvun Suomessa oli ihan erilainen asenneilmapiiri ja sosiaalinen kontrolli kuin nykyään. Vaikka kuinka yrittäisimme ajatuksissamme päästä iso- ja isoisovanhempiemme nahkoihin, ei oma ajatusmaailmamme voi mitenkään täysin ymmärtää sitä, millaista elämä tuolloin oli. Eläytymistä on kuitenkin hyvä yrittää ja pitää samalla mielessä omat rajoituksensa. Hedelmällisintä on mielestäni olla kiinnostunut, tutkia ja tutustua ja ihmetellä menneitä aikoja, kunhan ei ala moralisoida tuon ajan ihmisten käyttäytymistä oman aikamme arvoja ja ilmapiiriä mittapuuna käyttäen.

Pidin eniten kirjan ensimmäisestä puolikkaasta, jossa kuvattiin "perinteistä" historian tutkimista. Ira kolusi paljon arkistoja ja loi niiden pohjalta kuvaa siitä, keitä isoisäkandidaatit olivat ja millaisen elämän he asiakirjatiedon perusteella olivat eläneet ennen ja jälkeen sotavankeuden. Arkistojen tutkimisen lomassa Ira sai paljon apua muilta ihmisiltä, jotka olivat etsineet tietoa jatkosodan heimosotavangeista ja heidän vaiheistaan. Facebook ja venäläinen facebook VK olivat myös Iran työkaluja, kertomansa perusteella hän on ollut yhteydessä suureen määrään ihmisiä sekä kotimaassa että Venäjällä ja myös ympäri maailman.

Kirjan loppupuolella keskityttiin DNA-testien apuun sukututkimuksessa, ja tässä kohtaa kirjaa vähän pitkästyin. DNA-tutkimukseen liittyy paljon vieraita käsitteitä, ja hiukan viallisella hahmotuskyvylläni monimutkaisten sukulaisuussuhteiden kirjo oli hankalaa hahmottaa. Tämäkin osa oli toki mielenkiintoista isoisän etsimisen kannalta, mutta minusta tästä olisi voinut myös vähän tiivistää. Olisin kaivannut avukseni myös jonkinlaista sukupuun luonnosta tai jotain kaaviota isoisäkandidaateista, sillä Ivanit ja Andreit menivät jatkuvasti päässäni iloisesti sekaisin.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä lukukokemus. Lukiessa alkoi pitää Iraa jo vähän kuin omana tuttunaan, kun hän kertoi omasta taustastaan ja kokemuksistaan. Huomasin harmistuvani Iran puolesta kun jälleen yksi lupaava alku päättyikin umpikujaan. Kirjan kieli on sujuvaa ja historialliset taustatiedot on kerrottu havainnollisesti ja ymmärrettävästi, ja ne ovat relevantteja myös tarinan kannalta. Kirjan lopusta löytyy tiivis mutta hyödyllisen oloinen opas sukututkimuksen aloittamiseen.

Kiitos Ira kun jaoit sukusi tarinan ja oman matkasi iloineen ja suruineen meidän kanssamme!

2 kommenttia:

  1. Kiitos kivasta arviostasi :) Ymmärrän vallan hyvin miten DNA-asiat saattavat puuduttaa. Ne kuitenkin jäivät kirjaan ilman suurempia tiivistyksiä, koska niistä ei ole aikaisemmin kukaan suomeksi juurikaan kirjoittanut, tulevaisuudessa varmaan sitten näitä on tarjolla enemmänkin. DNA-sukututkimukseen keskittyvää kirjallisuutta maailmalla tehdään nyt rivakasti, koska meitä hurahtaneita alkaa olla enemmänkin. Muuten yritin kirjallani antaa ääntä hahmoille, joille ei meidän sota-ajan kirjallisuudessa ole ennen ääntä jurikaan annettu: sotavangeille tai heitä kotirintamalla kohdanneille. Siinä mielessä olen saanut iloisia uutisia näin 2 kk kirjan julkistamisen jälkeen ja ainakin yksi museo on tarttumassa aiheeseen sotavangit ja kotirintama. Mietin kirjoittaessani että olen varsin marginaalisen puuhan parissa, mutta olenkin viime viikkoina saanut kymmenittäin yhteydenottoja sotavankien omaisilta kautta Suomen, sekin on ollut, lähes, eheyttävä kokemus. Mukavaa alkutalvea sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sotavangit ja heidän jälkeläisensä ovat varmasti niin vaiettu aihe, että kun siitä nyt on uskallettu puhua niin tarinoita alkaa varmasti löytyä monesta suvusta. Kirja saattaa hyvinkin sysätä liikkeelle pienen sukututkimusvyöryn sotavankeihin liittyen. Hienoa kuulla, että yhteydenottoja on tullut paljon! Kiitos kommentistasi ja hyvää jatkoa aiheen parissa! :)

      Poista

Mitä mieltä sinä olet?