Dekkarikausi
Viime kesänä kirjastoharjoittelussa päätin tutustua Donna Leonin dekkareihin kun niitä jatkuvasti lainattiin ja kyseltiin. Kun kirjasto oli kuukauden suljettuna, kaikki Guido Brunettista kertovat dekkarit taisivat olla lainassa. Kesän lopussa löysin kierrätyskeskuksesta vinon pinon Leonia pokkareina ja hyllyssä ne ovat pölyä keränneet helmikuun loppuun saakka, jolloin lopulta aloitin urakkani. Tavoitteena on lukea kaikki Brunettista kertovat dekkarit järjestyksessä, tänään sain loppuun 11. kirjan eli olen noin puolivälissä urakkaani.

Venetsian kuvaus on näissä kirjoissa niin elävää, että tekisi mieli hypätä lentokoneeseen ja lähteä itse katsomaan, miltä jo tutuksi tulleet paikat näyttävät. Netissä olen muutamaan otteeseen tutkinut kuvia ja Venetsian karttaa hahmottaakseni jotenkin paikkoja ja etäisyyksiä. Myös ruokaa kuvaillaan jokaisessa kirjassa siten, että nälkä yleensä tulee. Tämän pienen Italia-innostuksen myötä jääkaappiimme on ilmestynyt pala parmesaania pastan päälle raastettavaksi ja maistelimme taannoin myös tortelloneja. Meren antimien kokeiluun kirjojen ruokakuvaukset eivät vielä ole innostaneet, mutta onhan sarjaa vielä jäljellä.
Kirjat eivät keskity vain rikosten ratkaisemisten ympärille, vaan tärkeä osansa on myös Brunettin perhe-elämällä. Vaimo Paola ja lapset Raffi ja Chiara ovat jokaisessa kirjassa mukana enemmän tai vähemmän. Paolan kanssa Brunetti myös pohtii käynnissä olevien juttujensa etenemistä. Brunettin työtovereista suurin sivuosa on ylikonstaapeli/tarkastaja Vianellolla sekä sihteeri signorina Elettralla.
Italian hallinto ja sen toimimattomuus ja korruptoituneisuus ovat yksi kirjojen pääaihe, joka tulee esille jokaisessa osassa. Leon on itse amerikkalainen, joten vuosien Italiassa asumisesta huolimatta hänen näkökulmansa on ulkopuolinen. Kirjoissa monesti myös todetaan, ettei sitä tai tätä asiaa voi ymmärtää tai osata, jos ei ole syntyperäinen italialainen. Samoin venetsialaisuutta painotetaan jokaisessa kirjassa. Toisaalta näiden asioiden kuvaamisessa on myös sellaista tarkkuutta, johon syntyperäinen italialainen ei ehkä pystyisi. Suomesta katsottuna yhteiskunnan toiminta vaikuttaa kuitenkin aika käsittämättömältä, ja on vaikea kuvitella miten siellä saadaan mikään asia hoitumaan.
Eniten kritiikkiä saa käännös- ja toimitustyö. Jossain vaiheessa olin jo valmis vaihtamaan alkuperäiskielisiin versioihin, sillä kielen tönkköys ja virheet olivat niin selvästi käännösvaiheessa syntyneitä. Paino- ja lyöntivirheitä on paljon ja joissakin kohdissa lauseet ovat vielä luonnosmuodossa. Oikolukuun ei selvästikään ole käytetty kovin paljon aikaa. Kaikki epäjohdonmukaisuus ei kuitenkaan ole käännöksestä johtuvaa, vaan aika monessa kirjoista sitä on myös rakenteessa. Ne ovat juonen kannalta merkityksettömiä pieniä asioita, mutta häiritseviä silti. Enkä minä edes ole kaikkein tarkin lukija johdonmukaisuuden suhteen. Edellämainituista johtuen lukiessa tulee vaikutelma siitä, että kirjoilla on ollut kiire niin kirjoittamisvaiheessa kuin käännösvaiheessakin. Jokaisen uuden osan kohdalla olen toivonut jäljen paranemista, mutta saan varmaan odottaa sitä ihan viimeiseen kirjaan asti.

Lainasin juuri Kuoleman oopperassa (tosin englanninkielisenä ja näköjään onneksi niin). Olen tykännyt todella paljon Vera Valan Italiaan sijoittuvista viihdedekkareista, joten ajattelin, että Donna Leoniakin pitää kokeilla.
VastaaPoistaAgatha Christie taas on aina takuuvarma. Tutustuit vasta nyt Poirotiin? Voi sinua onnekasta.