Wendy Mitchell: Joku jonka tunsin. Minä ja Alzheimer

Muistiviikon kirjavinkki.

Koska minulla oli aika stereotyyppinen käsitys Alzheimerin taudista, halusin oppia asiasta lisää. Aihe ei onneksi ole tällä hetkellä ajankohtainen, mutta meidänkin suvussamme on kuitenkin ollut Alzheimeriä sairastaneita henkilöitä. Wendy Mitchellin kirja tuntui sopivalta tietokirjalta aiheesta, ja olin utelias lukemaan, miten Alzheimerin tautia sairastava kokee oman sairautensa ja sen kanssa elämisen.



Joku jonka tunsin on siis omaelämäkerrallinen kirja muistisairauden sairastamisesta ja kirjastosta se löytyy luokasta 59 eli lääketieteen kirjojen joukosta. Kirjan alussa Mitchellillä on joitakin kummallisia oireita, joiden vuoksi hän hakeutuu lääkäriin. Hän huomaa muistinsa hiukan heikenneen, mutta hän myös kaatuilee selittämättömästi sileällä tiellä ja huomaa ettei pysty kääntymään autolla risteyksistä oikealle. Omalääkäri ei ensin huolestu muistiongelmista ja sumuisesta olosta, mutta lopulta Mitchell pääsee sellaisen henkilön vastaanotolle, joka ottaa hänet tosissaan. Diagnoosin saamiseen menee kuitenkin aikaa, ja kun se lopulta tulee, se on järkytys sekä Mitchellille että hänen tyttärilleen.

Töissä muistiongelmat alkavat häiritä arkea nopeammin kuin kotona. Puhelimessa puhuminen muuttuu pikkuhiljaa hankalasta mahdottomaksi, ja kerran Mitchell havahtuu työpöytänsä äärestä eikä tunnista paikkaa, jossa hän on. Lopulta oireiden pahentuessa hänen on otettava asia puheeksi esimiestensä kanssa. Vaikka hän toivoo tukitoimia työssä jatkamisen mahdollistamiseksi, haetaan hänelle heti ensimmäisellä työterveyslääkärikäynnillä eläkettä. Onneksi oma työporukka on armollisempi ja kekseliäämpi, ja Mitchellin työ tehdään helpommaksi pienillä arkisilla keinoilla.

Kuten monelle käy, ei eläkkeen alkaminen tyhjennä Mitchellin kalenteria, päin vastoin. Vaikka säännöllinen töissäkäynti loppuu, tulee tilalle monia Alzheimer-liiton tilaisuuksia, joihin hän aktiivisesti osallistuu. Itseäni hämmästytti sekä tahti, jolla hän uuteen harrastukseensa paneutui että hänen sukkulointinsa ympäri Englantia, yleensä junalla. Tässä kohdin huomasin räikeimmin sen, miten ahtaat omat ennakkoluuloni muistisairautta sairastavista ovat olleet. Matkustamisessa on tietysti omat haasteensa ja matkat pitää suunnitella tarkasti etukäteen, mutta paperilla olevien suunnitelmien, tukivalokuvien ja huolellisen ennakoimisen avulla matkustaminen tuntuu sujuvan hienosti.

Parasta antia kirjassa ovatkin vinkit siihen, miten toimintakykyä voi ylläpitää mahdollisimman pitkään. Mitchell on aktiivinen ja haastaa muistiaan, vaikka se onkin välillä äärimmäisen uuvuttavaa. Pitkin kirjaa toistuu kuitenkin ajatus siitä, että muistisairaus ei ole eikä sen tarvitse olla kaiken loppu. Myös muistisairas voi oppia uusia asioita, ja uuden oppiminen tekee hänelle ja hänen aivoilleen hyvää. Läheisten hyvää tarkoittava passaaminen voi johtaa passivoitumiseen ja sairauden nopeampaan etenemiseen. Mitchell pohtiikin paljon sitä, miten asumisjärjestelyt vaikuttavat toimintakyvyn ylläpitoon. Yksin asuvan on huolehdittava asioista enemmän itse, mikä saattaa auttaa toimintakyvyn ylläpitämisessä, mutta toisaalta jonkun kanssa asuvalla on apua tarjolla helpommin. Asioilla on monia puolia, sen kirja erinomaisesti osoittaa.

Suosittelen tätä kirjaa sellaiselle, joka haluaa haastaa omat ennakkoluulonsa siitä, millaista muistisairauden kanssa eläminen on. Tätä kirjaa ei löydy kaupallisista e- ja äänikirjapalveuista, mutta kirjastosta se löytyy. Finna.fi-sivuston kautta pääset katsomaan, löytyykö se omasta kirjastostasi.

Kannattaa tutustua myös Mitchellin blogiin, jota hän päivittää säännöllisesti, ja jossa hän kertoo arkisia tapahtumiaan valokuvien kera. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Sofi Oksanen: Puhdistus

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä