Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Kuva kustantajan sivuilta

Ehtoolehto-trilogian viimeisessä osassa Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat palanneet remontoituun Ehtoolehtoon. Remontti ei kuitenkaan tarjoa parannusta vanhusten elämänlaatuun, pikemminkin heikennystä. Ehtoolehdosta on tehty vanhustenhoidon pilottikohde, jossa testataan tulevaisuuden palvelukonseptia. Monitoroitu hoiva vapauttaa kallista työvoimaa kriittisempiin tehtäviin, kun älyteknologia huolehtii vanhuksista. Ehtoolehdossa ei siis ole enää henkilökuntaa, vain laitteita ja uskontoa tuputtavia vapaaehtoisia.

Teräsmummokolmikko ei tietenkään suostu jäämään laakereilleen lepäilemään vaan päättää tehdä asialle jotain. Täytyyhän vanhuksilla muitakin kontakteja ulkomaailmaan olla kuin uskoa julistavat vapaaehtoiset, raamatunlauseita tarjoilevat älyseinät ja joka puolella vilistävät rotat. On surullista, että vanhukset toivottavat jopa rottien seuran tervetulleeksi ihmiskontaktien puuttuessa. 

Ehtoolehto-sarja on jokaisessa osassaan kritisoinut nyky-yhteiskuntaa ja suhtautumista ikääntymiseen ja vanhuuteen. Tässä kolmannessa osassa lukijalle tarjoillaan kauhuskenaarioita siitä, millainen voi olla lopputulos kaiken säästämisen ja teknologiainnostuksen jälkeen. Koneilla ei voida korvata ihmistä. Eikä kirjan kuvailemasta tilanteesta edes kovin kaukana olla. Ehtoolehto-kirjat ovat silmiäavaava kokemus, vaikka vakavuus verhotaankin huumoriin.

Sarjan kolmesta osasta pidin ensimmäisestä eniten. Tässä kolmannessa tuntuu kestävän aika kauan ennen kuin juoni lähtee kunnolla rullaamaan, ja vasta aika loppumetreillä alkaa toden teolla tapahtua. Sitä ennen otetaan kaikki irti geronteknologisista laitteista, konsulttikielestä ja Ehtoolehdon eristäytyneestä maailmasta. Kieli on vauhdikasta eikä huumoria todella puutu. Nämä kirjat pitäisi olla pakollista luettavaa oikeastaan ihan kaikille.