Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Tästä kirjasta olen jo lukenut monta arviota blogimaailmassa ja muuallakin, useimmat niistä kiittäviä. Ehkä siksi siitä kirjoittaminen on venähtänyt, kirjan lukemisesta on jo viikko ja vasta nyt tartun lopulta siitä kirjoittamiseen. On vaikea miettiä enää uutta sanottavaa kun on lukenut niin monia kirjoituksia tästä kirjasta.


Kirja on hyvin ajankohtainen, sillä Ollikainen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuosittain parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoiskirjalle. Kirja on myös ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Nälkävuosi kertoo talvesta 1867-1868, jolloin monelta loppui ruoka ja kerjuulle oli lähdettävä. Myös Marjan on jätettävä kotinsa lastensa Matleenan ja Juhon kanssa, ja lähdettävä hyytävään pakkaseen etsimään ruokaa. Perheen isä Juhani on jätettävä kylmenevään torppaan, sillä tämä on säästänyt ruokiaan muulle perheelle ja kuihtunut siksi ennen muita.

Marjan määränpäänä siintelee Pietari, kaupunki, jossa kenenkään ei tarvitse nähdä nälkää. Matka sinne on kuitenkin pitkä, kylmä ja vaivalloinen, sen Marjakin tietää. Mutta toivoa ei saa menettää, sisulla ja sinnikkyydellä edetään hangessa toivoen että jostain tulisi näkyviin talo, josta saisi suojaa yöksi.

Toisenlaisen näkökulman tuohon talveen antavat Renqvistin veljekset, Teo ja Lars. Lääkärinä ja virkamiehenä Helsingissä työskentelevien miesten ei tarvitse nähdä nälkää eikä paleltua talven kylmyydessä. Kirjassa tutustutaan myös senaattorin mietteisiin, kun hän tahollaan pohtii kerjäläisongelmaa, tautien leviämistä ja kansan vähenemistä.

Kirjan kieli on kuvailevaa, kaunista, mukaansatempaavaa ja oivaltavaa. Ollikainen löytää sanat niin suomalaisen luonnon kuvaamiseen kuin Helsingin slummien tunnelman välittämiseen. Koska palautin kirjan jo kirjastoon, en voi antaa kielestä esimerkkejä, mutta muista blogeista niitä löytyy runsaasti. Nälkä esimerkiksi vertautuu kissanpojan hukuttamiseen ja teema tulee myöhemmin esille myös Matleenan sairastuessa. Ollikainen kuvaa luontoa karusti ja kauniisti, ja käyttää lintuja useissa kohdin. Torppaan jätetty Juhani esimerkiksi säilyy Marjan mielessä telkkänä.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen miettinyt kirjan henkilöitä ja nälän näkemistä aina kun olen itse saanut ruokaa eteeni. Minulle ruoan saaminen on toistaiseksi ollut lähinnä itsestäänselvyys, mutta onhan Suomessa ja maailmalla monia sellaisia, jotka elävät todeksi Ollikaisen kuvaamaa nälkää ja hätää. Vaikka kirja kertoo historiallisesta ajasta ja tapahtumista, sen aihe on kuitenkin edelleen ajankohtainen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

Paluu Nummelan ponitallille