Maarit Korhonen: Koulun vika?

Tämän kirjan löysin muistaakseni pienten sanomalehdissä olleiden esittelyiden kautta. Sanon muistaakseni, koska luulen lukeneeni kirjasta kesällä, mutta on hyvin mahdollista, että olen törmännyt kirjaan myös muuta kautta. Yhtä kaikki, melko pitkän varausajan jälkeen lopulta sain kirjan käteeni. Olin odottanut sellaista ihan oikean kirjan näköistä ja kokoista opusta, ja yllätyin ja vähän petyinkin kun sain käsiini pienen, kapean 126-sivuisen taskukirjan. Kirjan on ilmestynyt Into-pamfletti -sarjassa, ja ulkonäöltäänkin kirja tosiaan muistuttaa pamflettia.

Kirjoittaja on siis luokanopettaja 30 vuoden kokemuksella, ja kertoo kirjassa kokemuksiaan alakoulun nykymenosta. Kiinnostuin kirjasta siksi, että itsekin olen kouluttautunut luokanopettajaksi, mutta viihdyin töissä vain vajaan lukuvuoden todeten, ettei ole minun alani ja paikkani. Korhonen kirjoittaa aiheesta huumorilla höystäen, mutta asian vakavuuden kuitenkin mielessään pitäen. Tekstistä välittyy aito oppilaista ja heidän elämästään välittäminen sekä turhautuminen nykybyrokratiaan.

Alakoulun arki on usein melkoista sirkusta ihan jo senkin takia, että suuremmissa kouluissa luokan oppilaat kulkevat koulupäivänään ristiin rastiin eri aikuisten luona. Korhonen kuvaa luokkaa, jossa on maahanmuuttajia ja maahanmuuttajataustaisia lapsia, erityistä tukea tarvitsevia lapsia ja muuten vaan paikasta toiseen juoksevia lapsia. Useilla tunneilla oppilaat hajaantuvat eri suuntiin joko omakieliseen opetukseen, oman uskonnon opetukseen, pienryhmään, erityisopettajalle, terveydenhoitajalle jne. Kirjassa asiaa on varmasti jonkun verran karrikoitu, mutta suurissa kaupungeissa isoissa kouluissa tilanne varmaan on tämänkaltainen. Oma lyhyt kokemukseni on pienistä kouluista pieniltä paikkakunnilta, ja niissä tilanne on toisenlainen.

Paikkakunnan ja koulun koko ei kuitenkaan vaikuta siihen, että oppilaat ovat levottomia. Eikä se vaikuta myöskään siihen, että aina löytyy vanhempien joukosta monenlaista aikuista. Korhonen toteaa moneen otteeseen huolensa ja turhautumisensa sen suhteen, että opettajan aika ja huomio kiinnittyy melko pitkälti niihin muutamiin erityisen vilkkaisiin tapauksiin tai niihin, jotka tarvitsevat erityisen paljon tukea oppimisessa. Tämän kustannuksella ne kauniisti käyttäytyvät ja normaalisti oppivat lapset jäävät hyvin vähälle huomiolle. Lahjakkaat oppilaat ovat Korhosen erityisen murheen kohteena, sillä heille ei ole aikaa eikä mahdollisuutta antaa tarpeeksi vaativia tehtäviä ja heidän älyään kehittävää opetusta.

Vanhempia kuvataan kirjassa monipuolisesti. Pääosassa ovat tietysti ne vanhemmat, jotka eivät osaa tai pysty huolehtimaan lapsistaan riittävästi, sekä ne vanhemmat, jotka pitävät koulun henkilökunnan jatkuvasti varpaillaan älämölön pelossa. Niitäkään vanhempia ei kuitenkaan unohdeta, jotka pitävät lapsilleen riittävää kuria, huolehtivat näiden vaatetuksesta ja ruokailusta sekä yhdessäolosta niin kuin yleisen käsityksen mukaan jotakuinkin kuuluisi tehdä. Kirjassa annetaan kuitenkin ymmärtää, että nämä vanhemmat ovat yhä harvemmassa.

Kirja antoi miettimisen aihetta itselleni niin opettajana kuin muutenkin ihmisenä. Pystyin samastumaan moneen Korhosen kuvailemaan tilanteeseen ja henkilöön, ja ihailin sitä varmuutta, jolla vaikeuksistakin selvittiin. Kirja ei tietysti kuvaa suoraan todellisia tilanteita, vaan kuvaukset perustuvat kirjoittajan kokemukseen, jonka avulla hän on koonnut valaisevia esimerkkejä alakoulun arjesta. Mielestäni kirja on sellainen, joka kannattaa lukaista läpi, aikaa siihen ei mene kauaa, ja tekstikin on viihdyttävää.