Juha Itkonen: Kaikki oli heidän
Postaus sisältää *-merkillä merkittyjä mainoslinkkejä. Saan pienen korvauksen linkkien kautta tehdyistä ostoista, mutta yhteistyö ei vaikuta tekstieni sisältöön.
Itkosen edellinen kirja Ihmettä kaikki oli sellainen lukukokemus, että kirja ja sen tapahtumat ovat edelleen aika terävinä muistissani. Laitoin muutama viikko sitten töissä uutuuskirjoja lainauskuntoon, ja Kaikki oli heidän tuli vastaan niissä kirjapinoissa. Kirjan kansikuva on jotenkin erikoinen, ehkä se sai tutustumaan takakannen tekstiin ja työpäivän päätteeksi huomasin lainanneeni sen tuoreeltaan itselleni.
Tämä ei ollut (ainakaan minulle) mikään nopeasti ahmaistava viihdekirja. Käytin sen lukemiseen poikkeuksellisen paljon aikaa, ja palautin sen vasta kahden viikon laina-ajan päättyessä. Kirja tuntuu pursuilevan ajankohtaisia teemoja, jotka risteilevät ja törmäilevät toisiinsa. Keskiössä on kuitenkin miehen roolin muutos ja ylisukupolviset käyttäytymismallit, joita perataan sekä nelikymppisen Ilmari Pohjalaisen että hänen poikansa Vilhon ja isänsä Markun kautta. Jossain reunoilla häälyy myös Markun isä ja ehkä selitys sille, miksi tämän suvun miehet kasvavat sellaisiksi kuin kasvavat.
Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä seurataan Ilmarin ja hänen perheensä kesää 2019. Ilmari kirjoittaa ja ohjaa näytelmää miehen roolista ja isä-poikasuhteesta Kansallisteatteriin. Hänen hiljattain leskeksi jäänyt isänsä tulee asumaan heidän luokseen Helsinkiin, ensin vastahakoisesti mutta pikkuhiljaa tilanteeseen sopeutuen. Suurin osa ensimmäisestä osasta on kirjoitettu Ilmarin näkökulmasta, mutta kertojina toimivat myös hänen vaimonsa Sonja, Vilho, Markku ja Minttu, jonka kanssa Ilmarilla on ollut suhde. Ilmarilla ja Sonjalla on myös tytär Kerttu, mutta hän tuntuu olevan tapahtumista sivussa eikä hänelle anneta mahdollisuutta kertoa perheen tilanteesta omasta näkökulmastaan. Minua olisi kiinnostanut tietää, mitä Kerttu kaikesta ajatteli ja millainen hahmo hän oli.
Toinen osa on kerrottu pääosin Vilhon näkökulmasta vuonna 2050, jolloin hän on saman ikäinen kuin Ilmari ensimmäisessä osassa. Vilhon osuuksia täydentävät luvut, joissa kesän 2019 tarinaa jatketaan. Maailma näyttää aika lailla erilaiselta 2050, EU on hajonnut ja Amerikka kääntynyt täysin sisäänpäin. Uutisiin ei ole luottamista, eikä kirjoja enää kirjoiteta ja lueta siinä muodossa kuin mihin olemme nykyajassa tottuneet. Ilmastonmuutos on jatkanut kulkuaan, koska ihminen ei pystynyt luopumaan elintasostaan ajoissa, silloin kun se oli vielä mahdollista. Uusi pandemia jyllää, ja korona oli siihen verrattuna lasten leikkiä. Vilho tuntuu kyyniseltä ja hänen tulevaisuudenkuvansa ovat tummanpuhuvia. Kirjan ensimmäisessä osassa vihjaillaan jatkuvasti ajan loppumisesta, siitä että valintoja ei tehdä ajoissa, siitä että kesä 2019 on nykyisin tuntemamme maailman loppu. Vuosi 2050 on toki erilainen, mutta en kokenut että nämä uhkaukset olisivat täysin toteutuneet. Lopussa viriää myös toivo, mikä sai minut miettimään oliko Vilhon (masentunut?) mieli suurennellut uhkaa todellista kamalammaksi.
Kirjan toinen osa selittää perheen tapahtumia ja Ilmarin käytöstä, mutta Vilhon osuudet ovat päiväkirjamaista ajatusten paperille laittamista. Ne alkavat loppupuolella vähän puuduttaa, ja huomasin vähän loikkivani yli sellaisista kohdista, joissa ajatuksenjuoksu tuntuu toistavan itseään. Vaikka tarina ei ole hauska eikä kovin kauniskaan, pidin siitä että loppuun on tuotu vähän valoa synkkyyden keskelle. Tarina on moniulotteinen, ja minulle jäi sellainen olo että en täysin ymmärtänyt kaikkea, mitä kirjailija haluaa tekstillään sanoa. Tästä syystä uskon, että kirja olisi loistava lukupiirikirja. Sen monet ajankohtaiset teemat todennäköisesti herättäisivät vilkasta keskustelua.
Minulle jäi siis tästä kirjasta ristiriitainen fiilis. Mitä mieltä sinä olet?
Nextory: *maksuton kokeilujakso, etu koskee uusia asiakkaita.
Storytel: *maksuton kokeilujakso, etu koskee uusia asiakkaita.
Kommentit
Lähetä kommentti
Mitä mieltä sinä olet?