Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Kansikuva kustantajan sivuilta.
Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan jokainen osa on ollut hartaasti odotettu, ja kirja on yleensä palkinnut odotuksen. Tällä kertaa en valitettavasti voi sanoa samaa. Sarjan edelliset osat ovat minusta olleet napakoita kokonaisuuksia, juoni on vetänyt kirjan ensi sivuilta asti ja kohtaamiset historiallisten merkkihenkilöiden kanssa ovat olleet luontevan tuntuinen osa tarinaa. Tällä kertaa kirjan juoni tuntui rikkonaiselta, merkkihenkilöitä vilisi nurkissa epäuskottavan usein ja kirjasta puuttui jotenkin se tuttu "jokin".

Ruokarouvan tyttäressä kertojan vuoron saa Idan tytär Kirsti, joka opiskelee yliopistossa ja seurustelee kasvattisisarensa Allin kanssa muiden helsinkiläisten opiskelijoiden kanssa. Kirsti opiskelee romaanista filologiaa ja ranskan kieltä, Alli kansanrunoutta. Kirjan alkupuolella pääpaino onkin pitkälti Allin edesottamuksissa, ja mukana pyörivät myös Tulenkantajat. Kirsti itse tuntuu kirjan alkupuolella olevan välillä sivuhenkilönä tapahtumissa.

Etukäteen ajattelin, että kirja keskittyisi Kirstin Pariisissa viettämään aikaan. Siihen minusta viittaavat sekä kansikuva, takaliepeen esittelyteksti että kirjasta etukäteen lukemani tiedot. Odottelin Kirstin Pariisinmatkaa malttamattomana, kunnes kirjan puolivälissä sinne lopulta päästiin. Kirjan jälkimmäinen puoli olikin selvästi enemmän Kirstin omaa tarinaa. Juoni imaisi minut mukaansa oikeastaan vasta kun Kirsti pääsi Pariisiin.

Pettymykseeni lukijana on varmasti monia syitä, eikä pienin niistä ole se että kertoja vaihtuu. Minun on aina ollut vaikea luopua tutuista kertojista sellaisissa sarjoissa, joissa aika kuluu ja sukupolvet vaihtuvat. Vaikka tapahtumien kannalta olikin varmasti järkevää siirtää vetovastuu Kirstille, minusta tuntui silti että Ida oli yhtäkkiä syrjäytetty kokonaan. Olisi ollut mielenkiintoista saada kuulla hänenkin ajatuksiaan. Ehkä Ida ja Kirsti olisivat voineet toimia kertojina vuorotellen? Sitä paitsi minusta kertoja kuulosti vähän liian samankaltaiselta kuin Ida, Kirsti tuntui vähän turhan suoralta kopiolta äidistään.

Toinen syy oli merkkihenkilöiden kohtaamiset, joita oli tähän kirjaan mahdutettu aika tavalla. Edellisissä osissa on minusta ollut selkeämmin yksi keskeisempi merkkihenkilö, jonka rinnalla muut käyvät pienemmissä rooleissa. Tällä kertaa yhtä keskeistä merkkihenkilöä ei tuntunut olevan, vaan esimerkiksi Tulenkantajat pyörähtelivät tarinassa sellaiseen tahtiin että sekosin jatkuvasti nimissä ja henkilöissä. Suomen osuus oli minusta vielä uskottavuuden rajoissa, kun piirit ovat pienet ja Alli runonlausujana tapasi myös runoilijoita. Kun siirryttiin Pariisiin, uskottavuus hävisi jo siinä, miten usein Kirsti törmäsi sattumalta Hemingwayhyn. Pariisi oli jo 1920-luvulla suurkaupunki, eikä jatkuva yhteentörmäily tuntunut minusta kovin todennäköiseltä. Uskottavuusongelmia oli siinäkin, millaisessa arvossa Kirstiä Chanelilla pidettiin.

Kolmanneksi tämä kirja tuntui jotenkin keskeneräiseltä niin tekstin sisällöltä kuin ulkoasultaankin. Edellisistä osista ei juuri ole kirjoitusvirheitä löytynyt, toisin kuin tästä uusimmasta. Juonen kannalta moni asia jäi minusta liian levälleen, kuten esimerkiksi Eliaksen hämärähköt bisnekset (tai niin olin lukevinani rivien välistä) ja Eliaksen hahmo muutenkin.

Kirstin Pariisissa viettämä aika oli minusta mielenkiintoisinta luettavaa. Oli hienoa lukea miten hyvin nuori suomalaisnainen asettui taloksi suurkaupunkiin ja myöhemmin opasti muita tulokkaita kaupungin tavoille.

Historiallisten tapahtumien kuvaukset ovat olleet tämän sarjan upeinta antia, niin myös tässä kirjassa. Voin vain kuvitella, mikä määrä taustatyötä jokainen sarjan kirja on vaatinut, ja silti kirjat ovat ilmestyneet vuoden välein. Arkistomateriaalien lukemisesta on pitkä matka tarinan taustan luomiseen, ja minusta nämä taustat ovat olleet taidokkaasti tehtyjä. Moneen otteeseen olen tämän sarjan kirjoja lukiessani pohtinut että ovatkohan nämä päähenkilöt sittenkin oikeita historiallisia henkilöitä. Ruokarouvan tyttäressä huomasin pohtivani tätä Allin kohdalla.

Vaikka tämä osa olikin pettymys, odotan silti innolla sarjan seuraavaa osaa, ja toivon että sekään ei jää viimeiseksi. Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan viimeinen osa ajoittui nykyaikaan, vaikka ajallisesti kirjojen tapahtumissa olikin monen kymmenen vuoden väli. Ehkä tämä sarja voisi viedä lukijan nykyaikaan saakka ilman vuosien harppauksia kirjojen välillä. Lupasin itselleni että ennen seuraavan osan ilmestymistä luen uudelleen kaikki ilmestyneet osat, sen verran hatarat ovat muistikuvani sarjan alkuosista.


Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär. Otava 2017, 496 sivua.

Kommentit

  1. Tykkäsin kirjasta ja jotenkin Kirsti oli ajattelutavaltaan jo raikkaampi ja nykyaikaisempi teos. Idan hahmo on niin ihana, hän oli siirtynyt nyt selkeästi taka-alalle tässä kirjassa. Olihan tässä kömmähdyksiä, mutta kyllä niitä on muissakin kirjoissa.
    Kieltolakiaika, se kävi selkeästi esille, joten pirssin omistajan yölliset ajot... lukijalle ajateltavaa, hyvä :)
    Syrjästäkatsojan Tarinat -sarja jatkuu, jippii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla että tykkäsit! Minusta tuntuu että tämän osan tyylinvaihdos tuli itselleni vähän puskista ja siksi en itse pitänyt. Kömmähdysten osalta ajattelen että tässä kirjassa oli taso päässyt laskemaan edellisiin verrattuna, mutta ehkä tämän kanssa on tullut kovempi kiire.

      Lukijalle on aina hyvä antaa ajaltetavaa, siitä olen samaa mieltä. Ja tietysti siitäkin että sarja jatkuu, jee! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Mitä mieltä sinä olet?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Enni Mustonen: Pohjatuulen tarinoita

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

Paluu Nummelan ponitallille